Kirjoittaja

Blogin kirjoittaja eli Minna ja blogin päätähti eli Ruusa yhteisen taipaleen alussa.

Blogia kirjoittaa kolmekymppinen poniharrastaja eli Minna, joka onnekseen on jäänyt jonkinlaisiin ponimittoihin (158 cm/50 kg).

Harrastuksen pääsin aloittamaan syksyllä 1990, perinteisesti ratsastuskoulun alkeiskurssilla. Jo seuraavana keväänä minulla oli ensimmäinen hoitohevoseni, islanninhevosruuna Skuggi. Se oli parikymppinen herra, joka osasi kyllä vedättää aloittelevia pikkutyttöjä. Parin vuoden päästä siitä hoitsuni myytiin.

Eipä aikaakaan, kun minulle tarjottiin uutta hoitoponia, 3-vuotiasta poniristeytysruunaa. Epäröin, koska minulla ei ollut kokemusta nuorista. Kyllähän minulla välillä oli hiukan ongelmia saada ponilta kunnioitusta, mutta pärjäsimme kuitenkin ja pääsin mukaan ratsukoulutukseenkin.

Mainittu 3-vuotias jokunen vuosi myöhemmin, vuonna 2000. Pääsin kokeilemaan sitä uudessa kodissa.

Kun hoitoponini lähti muualle koulutukseen, sain kunnian alkaa ratsastaa saman omistajan kaunista mustaa welsh-tammaa. Rakastuin. Silloin en osannut aavistaakaan, että jonakin päivänä saisin tuon ihanuuden omakseni, saati että siitä tulisi ensimmäisen oman kasvattini emä. Tuolloin poni odotti ensimmäistä varsaansa, joka syntyi 90-luvun puolivälissä.

Rakastuin varsaan yhtä lujasti kuin sen emään ja ryhdyinkin sitä hoitamaan. Kävimme kävelyillä ja touhusimme kaikenlaista. Jo tuolloin syntyi palo puuhata varsojen kanssa, niihin saa mielestäni ihan erilaisen suhteen kuin jo monien ihmisten kyllästämiin aikuisiin poneihin.

Kaunis musta tamma ja sen ihana varsa. 

Sittemmin elämääni on tullut ja siitä on lähtenyt valtaisa määrä eri poneja ja hevosia.

Tällä kokemuksella onkin aikamoinen shokki tajuta, että on opeteltava asiat juurta jaksaen uudelleen. Mutta taitaa olla niin, että jokaisella hevosihmisellä on joku hevonen, joka opettaa enemmän kuin muut. Minulle se hevonen on Ruusa-ponini. Olen kouluttanut sen käytännössä itse, toki ajoittain opettajien avustuksella. Itse tekemisen taka-ajatuksena on oppia.

Aiemmin pääsin Ruusan luona käymään vain lomilla ja viikonloppuisin, sillä Ruusa asui lähellä virallista asuinpaikkaani. Lokakuun alussa 2013 siirsin ponin kuitenkin lähemmäs työpaikkakuntaani, jotta voisin hoitaa poniani enemmän itse. Välimatkaa varsinaisella kodilla ja arkikodilla on parin tunnin automatkan verran.

Arkikodista käsin kävin aiemmin myös vakioratsuni, Ruusan isän herra S:n luona. Kun Ruusa muutti lähemmäs, S-ponin ratsastus jäi vähemmälle ja sitten keväällä 2014 se myytiin pois.

Helmikuun alussa 2013. Ei paras päivä ratsukon kummallekaan osapuolelle.

Ratsastuksessa minulla riittää istuntaongelmia, mihin saattaa vaikuttaa työn tekeminen tietokoneen ääressä. Niinpä olen jäykkä sieltä, mistä pitäisi joustaa, ja löysä siitä, missä pitäisi olla jämäkkyyttä.

Myös jumppaa toivoisin ehtiväni harrastaa tiiviimmin kuin tähän saakka, mutta Ruusan sairastellessa aikaa ei jää oikein mihinkään muuhun.

Täydelliseltä kunnon lässähtämiseltä minua suojelee oma "personal trainerini" eli koira. Se varmistaa, etten jää koko päiväksi istumaan ruudun eteen vaan saan joka päivä edes vähän liikuntaa.

Lue lisää oman ponini ja minun yhteisestä alusta blogin ensimmäisestä kirjoituksesta.

Alkuun kirjoitin tätä blogia vain itselleni, mutta kesäkuussa 2013 päätin tuupata pohdiskeluni myös kaiken kansan ulottuville.