Ratsuoripäivät kuvin ja sanoin

Ratsuoripäivistä jäi tänä vuonna vähän tasapaksu olo. Lauantaina jäljellä olevassa oripoppoossa ei ollut mitään hirvityksiä, mutta aika vähän myöskään sellaisia wau-efektin mieleen jättäneitä. Voi tietysti olla, että vika oli minussakin, olihan mielessä lähinnä oman orivarsan pari päivää aiemmin sattunut loukkaantuminen.

Joka tapauksessa jätän tällä kertaa kuvavalinnan orilautakunnalle eli seuraa valikoima läpi menneistä oreista. Niistäkin puuttuu pari, koska en jaksanut herätä niin aikaisin enkä jäädä niin pitkään, että olisin nähnyt kaikki. Näin voi toimia, kun on matkassa puhtaasti turistina.

Jo tässä vaiheessa vinkki, että tässä postauksessa ponit ovat sokerina pohjalla.

Celantus ja testiratsastaja Nina Fagerström, taustalla muu orilautakunta.

Tällä kertaahan oripäivien parhaaksi valittiin kimo viisivuotias Celantus, joka on ensimmäisen kerran hyväksytty FWB-jalostukseen jo kolmevuotiaana.

Ori oli minustakin nätti. Estelahjakkuuden arvioinnin jätän viisaammille, jotka näkivätkin siinä suuresti potentiaalia.

Mutta aika raskaalta ori näytti ratsastaa. Se pyrki koko ajan vetämään päällään ratsastajaa pois tasapainosta niin, että siinä oli tekemistä itse Nina Fagerströmilläkin (katsojan oma tulkinta). Ratsuoripäivien Facebook-sivuilla on lyhyt video, jonka lopussa päänvetäminen vilaukselta näkyy. Testiratsastaja ei kuitenkaan arviossaan motkottanut muuten kuin siitä, että laukka ei ollut säädeltävissä.

Paras 3-vuotias, Cadent. Järjestäjille kiitos kuvaajaystävällisestä estekujasta.

Ratsuoripäivien hienous ponioripäiviin verrattuna on korkea suorituspitoisuus. Eli pääsee näkemään heppoja ihan tositoimissa. Ilmaisu "korkea" sopii hyvin tilanteeseen, koskapa siellä kolmevuotiaatkin hyppäävät jo ihan esteitä.

Hyvä ettei ruvennut rimakammo huimaamaan ihan katsomosta käsin. Aika moni hevonenkin totesi jossain vaiheessa samaa ja yksi hyppäsikin kerran mieluummin aidan kuin esteiden yli. Mutta niin vaan sekin saatiin kujasta kunnialla läpi.

Jotkut esiintyjät sitten taas rupesivat kiinnittämään huomiotaan varsinaiseen tehtävään vasta, kun puomit hinattiin jonnekin aika kauas tätiratsastajan mukavuusalueen yläpuolelle.

Yläkuvassa mallia näyttää ikäluokkansa eli siis kolmivuotiaiden parhaana palkittu ori Cadent.

Alla olevassa kuvassa sitten toinen hyväksytty kolmevuotias, Khatou-S. Sain sen käsityksen, että tämän kovasukuisempaa varsaa saa hakea.

Khatou-S

Suosikkini hevoskokoisesta tarjonnasta oli valkoinen komistus, 13-vuotias Levisonn.

Se ei olekaan ihan turha jätkä, vaan jo aiemmin hyväksytty mecklenburg-, oldenburg international-, hannover- ja oldenburg-kantakirjoihin. Levisonnilla on kuusi hyväksyttyä orijälkeläistä sekä 16 st.pr.-tammajälkeläistä. Kuulostaa varsin vakuuttavalta. Ja kuten jo mainittua, ori itse miellyttää ainakin minun silmääni.

Aika kevyessä kunnossa se kuitenkin esitettiin. Mielenkiintoista oli se, että orilautakunta huomautti ratsuponiori Pin Rock's Lavernen olevan hieman kuivassa kunnossa, mutta Levisonnin lihavuuskunnosta ei sanottu mitään, vaikka omaan silmääni poni oli pyöreämpi.

Levisonn esiteltiin myös ratsain, vaikkei ollut pakko. Se ei hypännyt, mutta olihan sen askellajejakin hieno katsoa.

Kouluoreista näin vain yhden, ja se sattui olemaan paras. Eli suomalaissyntyinen Strauss, joka on viisivuotias.

Tästä oriista jäi mieleen sympaattisen oloinen luonne. Ei tarvinnut yhtään yleisöä hyssytellä, kun Strauss esitteli moovsejaan. Koeratsastajankin alla näytti heti olevan kuin kotonaan.

Strauss oman ratsastajansa kanssa. Testiratsastajalla oli aika paljon lyhyemmät jalat, joten satulaan jouduttiin hakemaan jostain toiset jalustinhihnat ennen kuin ratsastuskoe saattoi jatkua. 

Ja sitten asiaan, eli poneihin! Ponien onnistumisprosentti oli ihan hyvä, 50. Eli neljästä paikalle saapuneesta orista kaksi meni läpi. Tosin vain yksi on rodultaan ratsuponi, toinen on new forest. Tykkäsin molemmista. 

Pin Rock's Laverne ei esiintynyt ratsain.

Pin Rock's Laverne on jo 15-vuotias. Ori on selkeästi isoponimitoissa, 146 cm. Sen ei tarvinnut oripäivillä pahemmin hikoilla, sillä kisatulokset riittivät näytöksi suorituskyvystä.

Vähän liikaa terävöitystä tässä kuvassa.

Lavernessa on mielestäni kovasti emänisänsä Speyksbosch Naturelin näköä. "Nalle" on ollut Suomessa vaikuttaneista wpb-oreista suosikkini.

Myönnetään, että ihastukseeni on merkittävästi vaikuttanut Nallen äärimmäisen kaunis welsh-pää. Mielestäni samanmoinen on tällä tuoreellakin jalostusoriilla.

New forest -ori oli tietenkin Wind in the Willows, joka sitten viikkoa myöhemmin uusi myös rotuponilupansa.

Tässä kohtaa haluaisin muistuttaa, että tykkäsin kyseisestä ponista jo sen ensimmäisillä oripäivillä, vaikka orilautakunta silloin katsoikin sen vain kolmospalkinnon arvoiseksi.

Wind in the Willows ja testiratsastaja Mira Mahosenaho.

Ori on kehittynyt parissa vuodessa tosi kivaan suuntaan ja se vaikuttaa tosi miellyttävältä ponilta. Sellaiselta, jolla olisi kiva ratsastella. Testiratsastajankin raportti sisälsi pääasiallisesti kehuja.

Siinä olikin ratsuoripäivien arvostelullinen anti.

Sen jälkeen tai oikeastaan lomassa oli myös perinteikäs ohjelmanumero, oriparaati. Joskus paraatissa on ollut rutkasti katsottavaa, tällä kertaa anti jäi kolmeen oriin. Sentään kaikki esitettiin ratsain, kun joskus oreja on siellä ihan vaan pyörinyt liinan päässä.

Oriparaatin kaunein oli tietysti Still-Hof Macabeu eli Clarimore. Jestas, mitä esteitä se hyppäsi, ja jestas, mitä pukkeja niiden välillä heitteli! Tätiratsastaja olisi kummasta tahansa loikasta kanveesissa, mutta isojen luokkien esteratsastaja ei ollut moksiskaan. Kaipa tuolla tasolla saakin hevosessa olla vähän eläväisyyttä.

Still-Hof Macabeu/Clarimore ja Tomi Jalkanen. Maassa seisovat tyypit toimivat hyvin esteen mittakeppeinä. Jaiks.

Muut esitellyt oriit olivat nuoret pojat Christer ja Cascalinus.

Molemmat esiintyivät mallikkaasti ja hyppäsivät pieniä esteitäkin. Wannabe-kuvaaja epäonnistui hyppyjen ikuistamisessa, joten lukijaimisto saa tyytyä sileänkuviin. Mutta johan noita esteitä on tässä päivityksessä nähtykin.

Christer.

Cascalinus.

Semmoiset ratsuoripäivät! Seuraavaksi palataan oriasioihin rotuponeilla, koska eihän ponioripäiviä voi väliin jättää. Shettisfaneille kuitenkin tiedoksi, että luvassa ei ole yhtäkään shetlanninponin kuvaa.

Päivitys ilmaantuu sen jälkeen kun olen saanut riittävän määrän valokuvia julkaisukuntoon.

Jää henkiin, ainakin toistaiseksi

Kerrankin kävi sillä lailla tuuri, että juuri kun hätä oli suurin niin apukin oli jo tulossa tallille. Eli etupuomin ylityksessä loukkaantuneen blogitähti jr:n könkkäämistä ei tarvinnut katsella omin neuvoin kuin viikonlopun yli, kun eläinlääkäri jo saapuikin kera nykyaikaisen kuvantamislaitteen. 

On muuten hienot vehkeet nykyisin, kuva ilmaantuu heti tietokoneen ruudulle, johon siihen voi lisätä kontrastia ihan kuin valokuviin kuvankäsittelyohjelmassa. 

Albertin polvesta tuli muun muassa tällainen otos:

Otettiin siitä vielä toinenkin kuva, jossa näkyi koko polvilumpio. 

Kaikki oli ehjää. 

Tämän eläinlääkäri tosin kertoi jo etukäteiskäpälöintiensä jälkeen, mutta tulipahan sitten vielä valkoista mustalle. Eläinlääkäri oli myös sitä mieltä, että polvea ei tarvitse erikseen ultralla ihmetellä, koska turvotus on pehmytkudoksen alueella. 

Nyt, kun on kahden ammattilaisen näkemys, että kyseessä on pehmytkudosvamma, voin ehkä sen jo uskoa. Tosin eivät sellaisetkaan välttämättä ole ihan pikkujuttu, koska kudokseen tulee arpi, joka huonossa tapauksessa voi aiheuttaa kireyttä lihakseen.

Joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää siltä, että Albert ei kuole ainakaan runsas viikko sitten sattuneeseen onnettomuuteen. 

Pikkumiehen jalkakin nousee jo vähän reippaammin, vaikka polven alueella on edelleen ylimääräinen pallo. Voi mennä kuulemma parikin viikkoa ennen kuin turvotus on laskenut.

Maanantaisessa eläinlääkärin visiitissä kävi niin, että ajan alunperin varanneet eivät sitten tarvinneetkaan varaamiaan palveluita. Tämähän tarkoitti sitä, että aikatauluun mahtui myös tammaponin purukaluston puolivuotishuolto. 

"Ei mitään muotisairauksia", kuului eläinlääkärin ensiarvio. Eli ei kariesta eikä diasteemoja - vaikka Ruusa on syönyt ikänsä nykyisin parjattua säilöheinää. No, eihän se tietysti ole vielä vanhakaan, mutta on noita suusairauksia nuorillakin. Ruusan tapauksessa hampaat ovat olleet kutakuinkin ainoa poninosa, johon ei ole joutunut kiinnittämään erityishuomiota. Toivottavasti tilanne jatkuu tällaisena.

Myös Albertin suuhun kurkattiin, kun se kerran oli sopivasti pöllyssä. Sudenhampaathan siellä jo kurkkasivat ikenistä, mutta niin pienesti, että niitä ei vielä voi poistaa. Todennäköisesti syksyllä jo voi, arveli eläinlääkäri. Ja silloin olisi myös hyvä jo vähän näyttää purupinnoille raspia. 

Joka tapauksessa emme nyt ota kuolaimia vielä käyttöön ennen kuin sudenhampaat on poistettu. Albert on kyllä jo maistellut niitä ja suitset ovat hetken olleet päässäkin, mutta mitään painetta ei kuolaimeen laiteta niin kauan kuin ne voivat osua kipeästi hampaisiin. 

P.S. Ennalta vieraalla eläinlääkärillä oli piikkikauhuisen varsan kanssa parempi tuuri rauhoituspiikin kanssa kuin omalääkärillä. Toki Albert sai vähän esilääkitystä kielen alle, mutta silti yllätyin, miten vähän poni reagoi rauhoituspiikkiin. Emme edes lähteneet yrittämään suoneen, vaan eläinlääkäri tuikkasi piikin lihakseen niin nopeasti, ettei Albert tainnut edes ehtiä tajuta, mitä tapahtui. 

Painajainen trailerissa

Ei mennyt ihan putkeen ensimmäinen yritys kuljettaa Albertia trailerissa yksin. Tarkoitus oli mennä  torstaina Hyvinkäälle näyttämään Albertin kavioita Granströmin Jaskalle, koska balanssi on mielestäni pielessä.

Viimeiseen asti arvoin, lähteäkö vai eikö. Albert oli ahkeralla harjoittelulla päässyt pisteestä "traileri on helvetinportti" pisteeseen "trailerissa on ihan kiva hengailla syömässä herkkuja", mutta emme ehtineet harjoituksissa varsinaiseen liikkellelähtöön asti. Toisaalta seuraava aika Jaskalle olisi mennyt yli kuukauden päähän ja jos jalka-asennoissa olisi korjattavaa, viimeiset hetket tehdä se olisi nyt.

Yksin varsa piti kuljettaa ensinnäkin siksi, että omaan traileriini ei mahdu enempää poneja, että siksi, ettei tallilla oikein ole hyväksi esimerkiksi soveltuvaa kuljetuskaveria.

Kuvia kuljetusjutuista ei ole, joten laitetaan tällainen kuva ponien vieroitusta edeltäneestä yhteisulkoilusta. 

Koska Albertilla on taipumus säikähtäessään reagoida voimakkaasti ylös ja eteen, pelkäsin sen hyppäävän etupuomin yli. Kävin varmuuden vuoksi ostamassa kaulapannan, josko sillä saisi hyppyaikeet torpattua. Lisäksi pestasin apuriksi luottokuskini eli Ruusan syntymätallinpitäjän, jota parempaa hevoskuljettajaa en tunne.

Onneksi pyysin apua. Luottokuskin tyyneys ja kirkas ajatus oli tarpeen, kun Albertin rimpuilu niskat taitoksissa puoliksi puomin etupuolella sai minut paniikkiin. Oman ihmisen hysteerisyys tuskin oli omiaan lieventämään varsapolon hätäännystä.

Paniikki tuli siitä, että varsa oli pahassa paikassa eikä todellakaan ollut aikeissa rauhoittua autettavaksi. Jos olisin mennyt apuun, olisin itse tullut potkituksi ja rusennetuksi.  Katsellessani avuttomana varsani rimpuilua olin varma, että Albert kuolee traileriin.

Ihme kyllä varsa pääsi kokonaan puomin toiselle puolelle ja jollain taikuudella jopa mahtui sinne (tila on vain noin metrin pituinen). Koska Albert on vielä pieni ja kapea, saimme sen ulos etuovesta, joka on mitoitettu vain ihmisen kuljettavaksi.

Tässä vaiheessa olimme noin sadan metrin päässä lähtöpisteestä.

Ei kovin edustava kuvakulma.

Lastaus oli onnistunut erinomaisesti. Siihen oli varattu tunti, Albert oli kopissa muutamassa minuutissa. Se mutusteli herkkujaan suhteellisen rauhallisena, mutta kun oli aika lähteä liikkeelle ja herkkujen syöttäminen loppui, mielentila muuttui eikä se välittänyt heinästä. Ja aika nopeasti alkoikin sitten rytistä kunnolla.

Eniten pelkäsin Albertin selkärangan puolesta. Kun varsa lähti kävelemään, pahimmalta näyttivät kuitenkin takapolvet. Varsinkin oikeaa jalkaa se laahasi. Polvet alkoivat nopeasti myös turvota. Takajalat ja nivuset olivat haavoilla, mutta mitään tikkausta vaativaa ei näkynyt.

Luottoeläinlääkäriä paikalle odotellessa mietin, että näinkö typerästi Albertin menetän. Itketti. Miksi piti lähteä, vaikka epäilytti.

Eläinlääkäri väitti, että Albert jää henkiin. Uskon sitten jos näen. Tohtori toki lienee nähnyt enemmän etupuomin yli kuperkeikanneita varsoja kuin minä, jolle kokemus oli ensimmäinen. Toisaalta toipumisennusteissa on mielestäni otettava huomioon, että emme ole syntyneet onnellisten tähtien alla.

Jos polvi olisi murtunut, poni ei eläinlääkärin mukaan käyttäisi jalkaansa senkään vertaa kuin muutama tunti onnettomuuden jälkeen teki. Ligamenttivaurio voi kuitenkin olla todellisuutta, tai parhaassa tapauksessa kyse on vain pehmytkudosturvotuksesta. Se selviää ultralla, mutta ultrata ei voi ennen kuin turvotus laskee.

Rankavaurioon eläinlääkäri ei uskonut, koska varsalla ei ollut neurologiselta vaikuttavia oireita.

Illan pimeydessä otettu kännykkäräpsy oli jopa odotettua huonolaatuisempi, mutta kai tästä käsitystä saa.

Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että koppihoito ei olisi tarpeen. Ensalkuun Albert kuitenkin oli vuorokauden verran karsinassa ja sen jälkeen yöt. Että ainakin lepäisi. Tämä on tarkoittanut karsinamajoitusta myös emäponille, joka on joutunut viereiseen koppiin lapsensa seuraneidiksi.

Kävely on parempaa, mutta ei minusta vieläkään ihan priimaa. Vaikka polvet tuskin ovat murtuneet, ne kuitenkin altistetaan huomenna röntgensäteille kotitallilla. Kannettava röntgen sattui olemaan sopivaan aikaan tulossa meille muissa asioissa.

Olen kylmännyt kipeää polvea sen minkä olen ehtinyt. Albert sai myös kuurin Metacamia, jonka on ottanut ilman kitinöitä - tänään jopa vapaana tarhassa, kun olin unohtanut antaa ennen ulos viemistä.

Peukut pystyyn, että Albert selviytyy onnettomuudestaan ilman pysyviä vammoja eikä enää toista kertaa joudu trailerionnettomuuteen. Jotain uudelleenjärjestelyitä täytyy trailerissa tehdä, että se olisi turvallisempi pomppuponille.

Ensimmäinen uusi traileriharjoitus tehtiin heti onnettomuuspaikalla, vähän sellaisella takaisin satulaan, jos ei ambulanssilla sairaalaan -ajatuksella. Niin urheasti pieni ponipoikanen asteli lastaussillalle ja taisi käväistä kopissa sisälläkin. On se kuitenkin reipas poika.

Ei enää mikään pikkusintti ja vieroituskuulumiset

Lapset ne kasvaa! Ainakin eräs pieni mustaturkki, joka itse asiassa ei ole enää hirveän pieni. 

Siinä, missä vielä muutama kuukausi sitten ihmettelin Albertin kitukasvuisuutta, nyt mietin, ruokinko sitä liikaa kun tyyppi venyy silmissä. Laskelmieni mukaan lisäsenttejä on viimeksi kuluneen kolmen kuukauden aikana kertynyt lähemmäs 15 (edit. tai ehkä kymmenkunta, joka tapauksessa aika paljon). 

Näyttelyseisonta jättää toivomisen varaa, mutta söpöysaste on korkea. Karva ei ole ihan noin karmea kuin se hikiviilalla hinkkaamisen jälkeen auringossa näyttää. Tässä muuten linkki postaukseen, jonka avauskuva on aika samanlainen.

Albertin pylly ulottuu jo korkeammalle kuin Ruusan ja säkäkorkeus alkaa olla samaa luokkaa. Samat riimutkin menevät molemmille samoilla säädöillä.

Sanotaan, että varsa on 1-vuotiaana 90 prosenttia tulevasta korkeudestaan. Nykyisen säkäkorkeuden mukaan laskettuna Albertin aikuiskorkeus olisi noin 150 cm. Eli aika passeli ratsu tällaiselle hukkapätkälle, vaikka toiveissa olisikin ponikokoon mahtuva mittaustulos. Mutta ei se nyt niin tarkkaa ole, kunhan ei tulisi mitään yli 160-senttistä vonkaletta. Tuskinpa tulee.

Vielä yhdessä 25.3.

Albert on nyt iso poika myös siinä mielessä, että äidinmaito on lopullisesti poistunut sen ruokavaliosta.

Täysvieroitusta on takana viikon verran. Kun ponit olivat tottuneet olemaan yöt erikseen, tarhojen välisen portin pysyminen kiinni myös päivisin ei ollut enää mikään juttu.

On mahdollista, että osa-aikainenkin ero oli kaikkein rankinta ponitädille. Tai ehkä sittenkin isän roolin omaksuneelle setähevoselle, jolla on taipumusta ylitunnollisuuteen. Kun täysvieroitusta oli takana muutama päivä, setähevoinen oli jo sen verran lähellä burn outia, että päädyttiin välillä laittamaan pojat laumaan ja Ruusa siksi aikaa yksin.

Sekoitellaan nyt pakkaa ja etsitään parasta laumabalanssia.

Emäponi 25.3.

Ruusaa järjestely ei tunnu haittaavan, eihän sen nyt tarvitse väistää ketään ja lisäksi se sai käytännössä vapaan heinän. Vapaa heinä johtuu siitä, että Ruusa saa kilpasyöjien puuttuessa aterioida ihan omaan tahtiin. Se säännöstelee annoksensa niin, että tarhassa on heinää koko ajan.

Eilen Ruusaa kyllä alkoi häiritä se, että kaikki potentiaaliset poikaystävät oli erotettu aidalla. Albertin vieroituksen jälkeen emäponille iski nimittäin kunnon horopebakiima. Jokainen viriilin tammahevosen omistaja ymmärtää, mistä puhun. Nyt jopa inhokkiruuna joutuu jatkuvien viettely-yritysten kohteeksi.

Albertilla sen sijaan ei ole ollut mitään hätää. Huutoa kuuluu lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen vie äidin varsan näköpiiristä, tai vaikka jonkun muunkin hevosen.

Ja vielä 25.3. otettu kuva.

Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, luotettavan tutkimustiedon puutteessa vieroitusajankohta ja -tapa valikoituivat vahvalla mutu-tietämyksellä.

Nyt voinee jo sanoa, että mutu oli ihan hyvä ohjenuora.

Olen kovin tyytyväinen siitä, että en vieroittanut vielä puolivuotiasta pikkupoikaa, silloin vieroitus olisi varmasti ollut kivuliaampi. Muutama lisäkuukausi emän helmoissa nimittäin toi Albertille huimasti lisää itsenäisyyttä ja itsevarmuutta. Lisäksi pihattovarsa epäilemättä hyötyi siitä, että sillä oli kylmillä säillä mahdollisuus lämpimään maitoon.

Myös vieroitustavan valinta meni nappiin. Vaikka äiti jäi aidan toiselle puolelle, Albertilla säilyi ihokontakti tuttuun ja turvalliseen aikuiseen. Aidan yli äiti ja poika voivat edelleen hoitaa suhdettaan ja eivätköhän ne pääse vielä silloin tällöin riekkumaankin yhdessä, kunhan Ruusa lakkaa tuottamasta maitoa.

Lopuksi vielä kuva Ruusasta samassa iässä:

Blurrasin handlerin naaman, kun en ole kysynyt, saanko laittaa naamalla. Hän on sikälikin hyvä mittatikku, että olemme samanmittaisia.