lauantai 25. marraskuuta 2017

Puoli vuotta Albertia

Niin se aika rientää! Tiistaina tuli täyteen kuusi kuukautta eli puolikas vuosi Albertin kanssa elämistä. 

Albert ei saanut puolivuotislahjaksi kakkua, vaan piikin kankkuun. (Reilu peli ennen kaikkea.)

Eläinlääkäri ei edes lähtenyt yrittämään rokotuksen osuttamista Albertin kaulalihakseen, sillä varsa kyllä tunnistaa piikkitädin ja lukee ihmisen kehonkieltä kuin avointa kirjaa. Rapsutusaikeissa saa lähestyä kuka vaan, muissa aikeissa ei ainakaan eläinlääkäri. Peppuun Albert ei kuitenkaan osannut piikkiä odottaa. 

Etujalat hassusti ristissä, muuten aika kiva poseeraus. 

Eläinlääkäri yritti kyllä esittää, että ponitäti itse tuikkaisi rokotteen kasvattiinsa, mutta ponitäti arveli piikkikätensä merkittävästi ammattilaisen kättä hitaammaksi. Viekkaudella ja vääryydellä poninpoikanen saatiin lopulta rokotettua - muutaman pystyhyppelyn ja paikaltapoistumisyrityksen jälkeen. 

Lopuksi Albert, rentona kuin viritetty jousi, salli eläinlääkärin vielä hiukan rapsuttaa itseään.  

Saa nähdä, miten käy seuraavalla kerralla, jonka pitäisi koittaa joulun alla. Eläinlääkäri harmitteli leimautuneensa Albertin silmissä ilkeäksi piikkitädiksi, mutta minkäs teet. Harvemmin sitä tulee tilattua tohtorishenkilöä paikalle ihan vaan ponia rapsuttelemaankaan. Vähän turhan tyyristä rapsutuspalvelua ainakin tällaisen tavallisen keskituloisen kukkarolle.

Jos Albert ei lepuuttaisi toista takajalkaa, tämä kuva olisi aika hieno!
Albertin rokotusohjelma pantiin alulle oikeastaan heti kun se oli mahdollista, sillä ennen kuuden kuukauden ikää varsan elimistö ei reagoi rokotukseen valmistamalla vasta-aineita. Siihen astihan sitä myös suojaa ternimaidosta saatu vastustuskyky. 

Albert sai tällä ensimmäisellä kerralla tetanus- ja influenssarokotukset.

Rokotusta seuraavana päivänä Albert oli ollut päivällä nuupahtanut, mutta illalla vastaan tuli ihan normaalin oloinen varsa enkä onnistunut mittaamaan tavallisia korkeampia ruumiinlämpölukemiakaan. 

Albert näyttää tässä kuvassa hirveän isolta, mutta oikeasti se on ainakin 20 cm Ruusaa matalampi.

Varmuuden vuoksi annoin ponien olla muutaman päivän ihan vaan kahdestaan tarhassa. 

Tänään kuitenkin  Albert käytti pihattoa loikka- sekä laukkaratana (ehkä sisätiloissa on näissä sääoloissa tarhan ainoa rallitteluun soveltuva alusta) ja Ruusakin muistutti narun päässä pitkästä aikaa helium-palloa. Päästin ruutitynnyrit vapaiksi seikkailumetsään ja ihmettelin niiden päätöntä menoa. 

Toivottavasti ei nyt tule mitään seurauksia, sillä molemmat juoksivat itsensä hikeen. Toisaalta ponit ovat tuollaisiin yli viiden lämpöasteen säihin vähän ylipukeutuneitakin. Luulevat poloiset, että talvi olisi tulossa. 

Tällä katseella on sulatettu jo monen tädin sydän.

Tiistaina ei ollut aikaa ottaa tismalleen puolivuotiaasta varsasta kuvia, mutta tänään oli pakko vähän jotain napsia. Niistä tuli aika rakeisia ja siksi erikoisen värisiäkin, koska marraskuun päivä on lyhyt. Mielestäni Albertin ihanuus kuitenkin välittyy jopa läpi rakeiden. 

P.S. Vaikka Albert on minusta vähän laiheliini eikä karvakaan ole niin hyvää kuin voisi toivoa, eläinlääkärin mielestä se näyttää erittäin terveeltä varsalta. Madonmunamääritys otettiin kuitenkin varmuuden vuoksi, ilman löydöksiä. (Albert sai pari viikkoa sitten tupla-annoksen Strongidia.) Myös Ruusan ulkomuoto sai eläinlääkäriltä kiitosta.


tiistai 21. marraskuuta 2017

Vaiettu addiktio - lue hevoskoukkuun jääneen koskettava tarina

Päihde- ja peliriippuvuudet ovat kaikille tuttuja, mutta vähemmän on puhuttu riippuvuudesta, joka koskettaa Suomessakin jopa tuhansia ihmisiä ja joka alkaa jopa jo varhain lapsuudessa.

Nyt eräs hevosriippuvuudesta kärsivä kertoo oman, melko tyypillisen, tarinansa.

Hevoset voivat etenkin lapsina näyttää suloisilta, mutta niihin liittyy vakavan addiktion vaara.





"Minna"* kiinnostui hevosista jo varhain. Kun hän oli 12-vuotias, hänen äitinsä käytti perintörahojaan maksaakseen molemmille tyttärilleen alkeiskurssin.  "Se oli menoa, jäin heti koukkuun", kertoo nyt 39-vuotias Minna.

Kaksi vuotta nuorempi sisko pysyi kohtuukäyttäjänä ja jopa lopetti muutaman vuoden jälkeen, Minna ei. "Hevonen on kuin hedelmäpeli: voittojen satunnaisuus koukuttaa. Hevostenkin kanssa on usein vaikeaa, mutta kun saa ensimmäisen jackpotin, jossa hevonen toimii kuin ajatus, paluuta ei enää ole."

Alkeiskursseja järjestetään edelleen jatkuvasti ympäri Suomen, vaikka ne tunnetaan porttina yhä kovempiin hevosharrastuksen muotoihin, kuten omaan hevoseen tai jopa useampaan.

Minnankin hevosharrastus on aikuisikään mennessä nielaissut lähes koko elämän. "Koko ajanhan se on mielessä, että mistä seuraava ratsastus ja miten ponit voivat. Jos tästä haluaisi irti niin se tarkoittaisi käytännössä kaveripiirinkin vaihtoa, sillä hevosharrastukselta ei ole jäänyt aikaa ylläpitää normaaleja ystävyyssuhteita. Facebook-uutisvirtakin on täynnä ratsastusta ja söpöjä poneja. Kevät on pahin, kun tutut laittavat kuvia syntyneistä varsoista. Silloin on todella vaikeaa olla astuttamatta omaa tammaa", Minna tilittää. 

1990-luvun alussa Minna vietti hoitohevosensa luona kokonaisia päiviä.

1990-luvulla alkeiskurssia seurasi jatkokurssi ja siitä Minna jatkoi vakiotunnilla kerran viikossa. "Koko ajan tuntui, että tarvitsisi lisää. Kinusin äidiltä lupaa ruveta hoitamaan ratsastuskoulun ponia, mutta äiti sanoi ei, koska ratsastuskoululle oli 15 kilometriä matkaa eikä hän halunnut kuskata." 

Pian hoitohevonen kuitenkin löytyi läheltä kotia. "Tallilla meni helposti aikaa aamusta iltaan. Nakersimme nälkäämme hevosille kuivatettuja leivänkannikoita. Samaan aikaan kävimme vielä ratsastuskoulun tunneilla ja jossain vaiheessa vielä yritin haalia lisää hoitohevosia", kertoo Minna. 

Äidin perintörahat oli muutamassa vuodessa käytetty, joten teini-ikäisen Minnan piti keksiä muita keinoja ylläpitää addiktiotaan. Hän jatkoi harrastusta hoitamalla hevosia ja ratsastamalla tallitöitä vastaan monella eri tallilla. 

Ulkopuolisetkin alkoivat vähitellen kiinnittää huomiota tilanteeseen. Kukaan ei kuitenkaan puuttunut siihen, koska Minna suoriutui koulusta kiitettävin arvosanoin.

90-luvulla hoitohevosia oli kerralla useita. Tuolloin oli vielä myös kunnon talvia, jolloin hevosella uskalsi mennä järven jäällekin. Kuva on vuodelta 1994.

Minna on ollut myös pätkittäin ilman hevosia: opiskeluaikana opiskelijaelämä vei mennessään, ja ulkomaanjaksoilla - ensin vaihto-opiskelijana ja myöhemmin töissä - ei täysipainoiseen hevosteluun ollut mahdollisuutta. Hevoset pyörivät kuitenkin koko ajan mielessä ja hevoseton elämä ahdisti.

Kun Minnalle kolmekymppisenä tuli tilaisuus ostaa teini-iän hoitoponi omaksi, addiktio karkasi lopullisesti käsistä. Hän teetti ponilla heti varsan ja kahden oman ponin lisäksi vielä ajoittain ratsasti muiden poneilla. Muuhun elämään jäi hyvin vähän aikaa.

Välillä Minna sai harrastusta hieman rajoitettua, mutta nyt tilanne on taas se, että kaikki aika ja raha menee poneihin. Niitä Minnalla on tällä hetkellä kaksi, vaikka hänellä oikeastaan olisi varaa vain yhteen. "Alituiseen on huono omatunto, kun en ehdi olla tarpeeksi koirani kanssa eikä ihmissuhteiden hoitamiseen ole aikaa. Silti koko ajan tekisi mieli hevostella vielä enemmän. Ilman poneja ja ratsastusta elämä vaan ei tunnu enää miltään. Onneksi ei sentään ole lapsia, hehän tästä kärsisivät." 

Addiktionsa kustantamiseksi Minnan on käytävä kokopäivätöissä. 

Minna pyrkii edelleen ratsastamaan mahdollisimman paljon myös muiden hevosilla.

Toisaalta Minna ei oikeastaan pidä itseään ongelmakäyttäjänä. "Tämä nyt on vielä pientä. Tunnen ihmisiä, joilla on jopa kymmeniä poneja kotipihassa. He rahoittavat touhunsa kasvattamalla ja myymällä. Osa ei edes uskalla kertoa puolisoilleen lauman todellista päälukua, ja jotkut piilottelevat puolisolta uusia ponihankintojaan. Tosin jos minulla olisi oma talli, toimisin ehkä samoin."

Minna ei usko, että lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen enää sopeutuisi normaalielämään. "Kyllähän tämä myös antaa paljon. Mitä se niin sanottu normaali elämä on? Käydään töissä ja kuntosalilla, istutaan jossain kahviloissa? Menen mieluummin tallille!"

* Minna ei halua esiintyä haastattelussa koko nimellään tai kasvoillaan.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Marraskuun pimeydessä loistava tähti

Kuulun - käsittääkseni varsin runsaslukuiseen - ihmisjoukkoon, jonka mielestä marraskuu tulisi mielellään poistaa kalenterista ja etenkin Suomen luonnosta. 

Tai no, marraskuu saisi olla, jos se suostuisi olemaan pelkästään harmaa ja kosteankolea. Onhan sellainen harmaus tavallaan vähän rauhoittavaakin ylenpalttisen värikkäiden kesän ja alkusyksyn jälkeen. Tänä vuonna marraskuu on kuitenkin saanut ponitädistä tiukan niskalenkin. Keskimääräisestä ketutuksesta on edetty itkupotkuraivaritasolle. Ratsastus ilmeisesti lykkäsi tätä vaihetta.

Sateen vielä kestän, märän maan ehkä juuri ja juuri kestän ja jopa pimeyden kestän, mutta nämä kaikki superlatiiveina ovat liian kova yhdistelmä.

Kaikki alustat sanovat jalan alla enenevässä määrin litsläts ja tarhan pohjasta saattaa kuulua ajoittain myös sellainen imuääni, joka tarkoittaa että saapas tahi kottikärryn pyörä on jäänyt mutaan jumiin. Mahdollisesti molemmat. Samaan aikaan on pimeää kuin perssilmässä ja vettä sataa sadevaatteista läpi.

Jos olisin rikas tai edes vähäsen varakas niin saattaisin tällä hetkellä soitella maneesitalleja läpi, että minne voin jättää nämä elikot talveksi täysihoitoon.

Laajakulmalinssi ei välttämättä imartele pikku puuroturpaa, mutta tuikkivat silmät erottuvat hyvin.
Albert odottelee portilla.

Mutta onneksi on tämä loistava tähti marraskuun pimeydessä. Pikkuisen ponilapsen silmissä tuikkiva katse on aina iloinen ja utelias. Ponilapsi on aina valmis toimintaan, odottaa portilla korvat pystyssä, mitä tänään tehdään ja mihin mennään. Albert haluaa osallistua.

Ihana Albert, joka osaa jo vaikka mitä ja tuntuu joka päivä osaavan vähän enemmän. Ja miten kiltti voi varsa olla! Ei ainakaan kiltimpi kuin pikku-Albert, joka tuskin uskaltaisi edes ajatella tekevänsä mitään tuhmaa. 

Enää ei edes harmita, että sattui tulemaan varsa väärää sukupuolta. Ehkä sukupuoli oli sittenkin juuri oikea. Ehkä juuri tällaista poikaponin suoraviivaisuutta prinsessaponin rinnalle kaipasinkin.

Albertin avulla ehkä sittenkin jaksan jopa marraskuun 2017.


Tänään kävimme vähän seikkailumetsässä eli ponien hoplopissa eli siis metsään aidatulla liikunta-alueella. Siellähän intoutui mammaponikin melkoiseen ralliin. Jopa siinä määrin, että kilttiä pikkupoikaa alkoi äidin meno vähän hirvittää.

Jos ei tämmöisen katsomisesta tule paremmalle mielelle niin on menetetty tapaus. (HUOM! Aurinko paistoi! Vasta tallireissun lopussa alkoi sataa. Ja kuten näkyy, tarhassakaan ei sentään ole niin märkää, että Albertin sukat kuraantuisivat.)

Tässä vielä vähän enemmän ravia:

perjantai 10. marraskuuta 2017

Takakönö, etukönö, könökönö - paluu ratsastustunneille (katso myös video)

Viimeistään nyt se on kiusallisen selvää. Könö is back. 

Ällöttävä takakenotus on edelleen visusti historiassa, mutta könötykseni esivaihe etunoja on palannut. Alustavasti vasta kevyeen raviin ja laukkaan, mutta lienee vain ajan kysymys, koska se laajenee myös käyntiin ja harjoitusraviin.

Näin se menee iloisesti siksakia ihmisen oppimiskäyrä. Onneksi on tullut valittua blogille alati ajankohtainen nimi.  Jotta oppimissiksak vähitellen alkaisi muistuttaa enemmän suoraa viivaa, olen taas aktivoitunut hakemaan tilanteeseeni ammattiapua. 

Ja kas, heti on pikkuisen tullut tsemppiä menoon (asento tosin saattaisi olla kuvissa vakavammin etukenoinen, jos kuvaaja ei olisi huomauttanut, että kuvissa näyttää kivemmalta, jos ratsastaja istuu suorassa):

Laitan lempparikuvan torstaiselta Rosie-päivältä. Huom. ratsastajan käden jännittyneisyydestä huolimatta ponilla ei ole suu auki, vaan alahuuli jossain muualla kuin ikenen päällä. Edellisessä ja seuraavassa ruudussa huuletkin ovat kiinni.


Omaopen tuntia ei tälle viikolle saatu järjestettyä, mutta pääsin Rosie-ponin kanssa maanantaina mukaan jaetulle tunnille tallinpitäjän kanssa.

Vieraileva ope oli heti tiukkana: ponin olisi mentävä uralla suorana ja asetuttava kulmissa sisään. Ei siis maneesin seiniä tuijotellen ja niitä väistellen eikä siis myöskään ulospäin asettuneena.

Ulko-ohja suoristamassa kaulaa ja sisäpohkeella kehotus ponin siirtää ruhonsa lähemmäs seinää. Kulmassa sitten vielä tähän lisättynä sisäohjalla asetus ja omaa sisähartiaa vähän taakse. Ennen kulmaa sekä muutenkin tarvittaessa puolipidäte.

Tämäkään kuva ei ole tunnilta, vaan torstaiselta ratsastuskerralta, kuten muutkin still-kuvat. Muuten kiva, mutta ravissa en oikein ole saanut Rosieta nostamaan rintakehäänsä.


Jo tämä tuotti ruosteiselle ratsastajantapaiselle vaikeuksia. Yksin ratsastaessa on niin helppo oikaista kulmissa, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin.

Kaiken tämän lisäksi piti vielä yrittää muistaa rentoutella omia hartioita.

No, onneksi alla oli niin helppo ratsu, ettei aikaakaan, kun poni ihan tosissaan alkoikin kulkea uralla suorana ja kulmissa asettuneena ihan oikeaan suuntaan. Kipityksen sijaan alkoi myös löytyä tahtia ja rentoutta. 


Mutta voi sitä könötystä.

Hartiat taakse, hartiat ja kyynärpäät rennoksi, leuka ylös ja katse menosuuntaan, siinäpä tärkeimmät parannusohjeet.

Itse havaitsin lisäksi pohkeenväistötehtävässä, että horisontaalinen vinouteni ei ole itsestään parantunut. Lonkkani kertoi Rosielle pätevästi, että olemme tekemässä väistöä oikealle - ikävä kyllä viesti oli sama myös silloin, kun tarkoitus itse asiassa oli väistättää vasemmalle.

Lonkasta puuttuu myös jousto, minkä vuoksi laukassa istuminen on aika hankalaa.


Videonpätkän (ja näiden torstaina saamieni still-kuvienkin) perusteella istuntaremontissa on muutenkin tekemistä vielä ainakin toiseksi kolmeksi vuodeksi. En lähde tässä virheitä erittelemään, ne voi jokainen halutessaan itse bongata videolta.

Mutta hei, jalka pysyy jo aika kivasti paikoillaan, ainakin siinä kevyessä ravissa. Peilistä vakoilin, että ei se nyt ihan mahdottomasti heilunut alas istuessakaan. Harjoitusravia helpotti se, että poni oli  aidosti niin sanotusti periksessä. Myös käsi pysyy jo aika kivasti edessä, vaikka ei olekaan niin kevyt kuin haluaisin.

Onhan tässä nyt muutenkin aika paljon parannusta tapahtunut muutaman vuoden takaiseen.


Linkki videoon. (Tuntuuko muistakin, että Youtube laittaa videoiden näyttökuvaksi aina sen hirveimmän hetken? No, ainakin otsikolle tulee tästä kuvasta rutkasti katetta.)

Voi, miten hyvältä tuntui ratsastus piiskauksen lopussa! Tai oikeastaan olo ei tuntunut edes piiskatulta, hyvin olisi jaksanut vielä toisen tunnin perään.

Oma ope olisi todennäköisesti ollut vaativampi, ohjeistanut ratsastamaan vähän enemmän etuosaa ylös.

Vieraampi ope toimi sen mukaan, mitä itse omasta tasostani kerroin eli "helppo B hyvänä päivänä". Ilmaukseen jää tilaa huonoille päiville, joita tällä tasolla ratsastavalle väistämättä sattuu. Mielestäni kuvaus on rehellinen, vaikka tällaisen Rosien kanssa saakin ihminen tuntea olevansa piirun verran parempi ratsastaja.

Vauhtia riittää! Ja näin kivan ponin selässä on helppo vaikka hymyillä kesken laukan. Mutta voi tuota jalkaa ja istuntaa...

  
Loppukommentti opelta oli, että ratsastus on ponitädillä siistiä ja kivaa, mutta vähän liian varovaista etenkin ohjan käytön suhteen.

Ja istunnassa herkästi jännittyy hartiaseutu, koko wannabe-ratsastaja käpertyy kippuraan ja sinne etukönöön. Rinta rottingille vaan, kehotti ope.

Vaikka ponin häntä ei tähän kuvaan ole mahtunut, tykkään tästä. Se todistaa, että paatuneella könöttäjällä on toivoa. Tässä on jalkakin vähemmän jännittynyt kuin muissa laukkakuvissa, mikä näkyy mm. siitä että varpaat eivät sojota sivulle ainakaan yhtä pahasti. Ponikin näyttää tässä iloiselta.



Ihan tutuilta kuulostivat kommentit. Itsekin olen (taas) tullut sellaiseen ymmärrykseen, että olen liiaksikin pyrkinyt kilttiin ja sievään ratsastukseen.

Todellakin aion pyrkiä siistiin ja kilttiin tulevaisuudessakin, mutta jos poni viipottaa apujen ulkopuolella niin loppujen lopuksi kiltimpää ja siistimpää olisi sanoa kerran vähän isommin ja päästä sitten hellittämäänkin isommin. (Tämä ei tarkoita mitään väkivaltaa vaan esim.sitä, että jos istuntapidäte ei mene läpi niin sitten käytetään kättä.)

Liika pikkusievyys johtaa vain ratsun väärään liikkumiseen sekä oman istuntapaketin hajoamiseen, ja silloin esimerkiksi käsi jumittuu jännitystilaan.

Könötystähän tässäkin harjoitusravissa on ilmassa.  Mutta silti olen erittäin tyytyväinen omaan asentooni tässä. Parin kolmen vuoden ankara työ istunnan eteen on kyllä kantanut hedelmää.

Huonoina päivinä epätoivo nousee pintaan ja tuskailen, etten osaa yhtään ratsastaa. Kuitenkin näistä tilanteista olisi 90 prosenttia ratkaistavissa ihan olemassa olevilla työkaluilla, kunhan ponitäti vaan olisi hyvä ja kurkkaisi sinne työkalupakkiin.

Nyt olen taas muistanut tehdä niin, ja eron on kyllä huomannut, hyvässä mielessä.

Harmi, että juuri kun tatsi ratsastushommiin alkoi taas löytyä, yhteistyö Rosien kanssa päättyy ponin muuttoon. Ikävä tulee, sillä tämä poni on melkoinen kultakimpale! Olen kovin kiitollinen, että sain sen kanssa tämän ajan puuhata.

Voi varpaat, mitä touhuatte! No, jollainhan sitä on kyydissä pysyttävä, jos ei saa lonkkaan joustoa niin että persus pysyisi satulassa kiinni...

Nyt pitäisi sitten yrittää löytää uusi lainaratsu. Ei liene ihan helppoa ottaen huomioon, että likviditeetti on nykytilanteessa nolla eli pitäisi löytää sellainen raha ei vaihda omistajaa -tyylinen ratkaisu.

Kevyisiin maastolenkkeihin on jo kaveria tarjottukin, mutta olisihan se hienoa löytää joku tämmöinen myös ns. dressageen taipuva ratsu. (Ns. tuossa viittasi ehdottomasti ratsastajan kykyihin, ei missään tapauksessa esim. näissä kuvissa esiintyvään sillä saralla hyvinkin taitavaan ratsuun.) Miksei sitä voisi viritellä hyppelyharrastustakin taas henkiin, jos sellaista kaipaava ratsu löytyisi.

Alleastuntaa löytyy! Tässä on myös etuosa aika kivasti ylhäällä. Rosiella on tosi hyvä, vahva laukka. Mutta taas on ratsastajalla persus irti penkistä. 
Saa vinkata, jos tulee mieleen joku tällaisesta diilistä kiinnostunut suunnilleen akselilla pk-seutu - läntinen Uusimaa.

Näillä taidoilla en voi tarjota mitään läpiratsastuspalvelua, mutta voin tarjota läpeensä luotettavaa liikutusapua. 50-kiloisena voin ratsastaa myös vähän pienemmillä poneilla, jos sellainen olisi vailla aikuisen kosketusta. Ja tietysti myös hevoskokoisilla kavereilla.

Edelleen toki elätän toivoa, että saisin vielä omastanikin ratsun - ja se on tällä hetkellä lähempänä kuin vähään aikaan (siitä lisää omassa päivityksessä jossain välissä). Ruusan nykykunnosta on kuitenkin pitkä matka edes puolituntisiin ihmisen kanniskelutöihin, saati sitten tuntiratsun tehtäviin.