tiistai 30. elokuuta 2016

Kun omasta ponista tulee vieras

Minun ponini on sellainen kiva poni, joka tulee aina tarhassa vastaan (usein vauhdilla), on kiltisti hoitaessa ja lähtee oikein mielellään hommiin. 

Jalat eivät ole oikeasti noin vinot,
vaan poni seisoo epätasaisella alustalla hassusti.
Kuva on kuitenkin muuten kiva. 
Haluaisin tietää, kuka on vaihtanut sen tähän nykyiseen, jota ei paljon vähempää voisi kiinnostaa luoksetulo (ei sentään juokse pakoon), joka ei erityisemmin arvosta seurustelua ja ilmaisee itseään lähinnä potkiskelemalla ympäriinsä. Tämä uusi poni ei myöskään ole erityisen kiinnostunut ohjatusta liikunnasta. 

Tämä uusi poni on päättänyt, että entinen bestis ei saa olla Ruusan tarhassa oikein missään eikä ainakaan ruoka-aikaan. Väkivaltaiseksi äitynyt tarhakiusaaminen päättyi samaan tapaan kuin vakavat koulukiusaamistapauksetkin usein: uhri joutui muuttamaan. Onneksi vain naapuritarhaan emänsä ja pikkusiskonsa luo.

Hommassa oli etnisen puhdistuksen makua, sillä vuonohevosen siirryttyä kaltaistensa seuraan rauha on ollut Ruusan tarhassa taas maassa. Tai sitten tuhma-Ruusa ei vaan uskalla ryttyillä vahvaluontoiselle pomoruunalle (joka on muuten rodultaan wpb).

Yleisesti ottaen Ruusa-ponin kiukkuilu tarkoittaa ongelmia, yleensä kipua yhdessä tai useammassa ruhonosassa.

Joku, jota ei paljon kiinnosta.
Yleisesti ottaen koen tuntevani ponini melko hyvin. Mutta esikoistaan odottavan Ruusan mielenmaisema on minulle yllättävän vieras.

En tiedä, onko se kipeä vai vain raskaana. Vai aiheuttaako tiineyden tämä vaihe fyysistä epämukavuutta. Kuten tunnettua, epämukavuutta Ruusa ei ole kovin hyvä sietämään ilman tiineyshormoneitakaan.

Vaikka oireet viittaavat vatsan seudulle, ponin takavatsa ei ole kipristellyt eikä se ole vaikuttanut erityisen aralta. Mahakipuinen Ruusa on yleensä potkun uhalla kieltänyt vatsansa kopeloinnin.

Ihmiset, joilla on raskaana olemisesta omakohtaista kokemusta, ovat lohduttaneet. Eräs esimerkiksi kertoi saaneensa raskaana ollessaan itkupotkuraivarit kaupan murohyllyllä, koska siellä ei ollut oikeanlaisia muroja. Kohtauksen aikana hän itse oli seurannut tilannetta epäuskoisena aivan kuin itsensä ulkopuolelta.

En tiedä, itkettääkö Ruusaa, mutta kirjaimellisesti potkuraivarit se kyllä sai esimerkiksi maanantain kävelylenkillä. Kohti ei sentään potkinut.

Myös tänään tilannetta tarkastelemaan saapunut eläinlääkäri piti todennäköisenä, että kiukku on tiineyteen liittyvä. Kiukkuisuus ei ole siunatussa tilassa olevalle hevoseläimelle mitenkään tavatonta. Ponin yleisvointi on kuitenkin mielialanvaihteluita lukuun ottamatta ollut ihan hyvä.

Eläinlääkärikäynnin alku oli ihan lupaava, sillä poni antoi ultrata vammajänteen ihan kiltisti. (Vammakohdassa näkyi kuulemma arpea ja pientä turvotusta, mutta ei enää varsinaista vammaa.)

Tiineysultra ei kuitenkaan juuri tänään sopinut Ruusalle. Hänen takapuoleensa ei tungettaisi kättä eikä siten myöskään ultraa. 

Monien innovatiivisten ratkaisuyritysten jälkeen vaihtoehdot olivat vähissä, sillä ponin teutarointi aiheutti vaaraa niin ihmisten kuin sen itsensäkin terveydelle. Rauhoitukseen en viitsinyt ruveta, koska siinä on kuitenkin pikkuruinen luomisriski ja koska olin jo myöhässä töistä muutenkin.

Ennen kuin päätimme luovuttaa, poni ehti loikata päin niskaani (yritin pidellä toista takasta ylhäällä, jotta sen vastapari ei olisi osunut eläinlääkäriin). Niskarangasta kuului ilkeä rusaus ja niska on sen jälkeen vähän jomottanut, joten kävin illalla lääkärissä itsekin. Ratsastaa ei saa ainakaan viikkoon, koska riskiä uudesta rusauksesta ei kannata ottaa. Toivotaan, että ei tule pientä jomotusta kummempia oireita.




Mutta tosiaan, Pullan elinvoiman tila jäi nyt todentamatta.

Eläinlääkärin mukaan sikiö on kolmen kuukauden iässä usein niin hankalassa paikassa, että sen voinnin tarkastaminen on kuitenkin hankalaa. Jos jotain on tiineydessä pielessä, ultraaminen ei todennäköisesti muuta tilannetta.

Toivotaan nyt kuitenkin, ettei ongelmia olisi.

Terveydentilasta toivottavasti kertoo laaja verenkuva, jonka tulokset tosin eivät ole vielä valmistuneet. Ultraustaistelun jälkeen Ruusa tarjosi eläinlääkärille vastusta vielä verikokeen otossakin. Yleensähän se ei kokeneena neulatyynynä moisesta jaksa tehdä numeroa.

Ultraa yritetään uudelleen ehkä parin kuukauden päästä, jolloin sikiön näkee ultralla mahan läpikin. Ainakin tietää sitten, onko lopputiineyden ruokintalisä tarpeen vai ei.

Oletamme kuitenkin Pullan olevan yhä uunissa, sillä ainakaan kiimaa ei ole näkynyt. Ja jos Ruusa vastoin aiempia tapojaan jättäisi kiiman näyttämättä, tilanne ei orimaiselta ruunalta siltikään jäisi huomaamatta.

Ja peukut pystyyn, ettei mommadzillavaihe ole täällä jäädäkseen. Kyllä ponin kanssa näinkin pärjää, mutta kivaa ei juuri ole. On se välillä ihanakin, mutta miksei alkutiineyden seesteisyys voinut kestää 11:tä kuukautta? 

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Laukkaa, Fritz, laukkaa - positiivinen asenne auttaa

Tapahtui kesän alussa: menin pitkästä aikaa tunnille Fritzillä ja kun tuli aika lähteä harjoitusraviin, yhtäkkiä tajusinkin osaavani istua siellä. En pomppinut eikä mitään! Hevonenkin puksutteli menemään melko kootussa muodossa. Yhtään ei painanut ohjalle tai yrittänyt muutakaan vilunkipeliä voidakseen venyä spagetiksi. Kun tuli aika veriviholliseni laukan, sama meno jatkui siinäkin!

Sillä kerralla ei tullut mitään kuvatodisteita. Ajattelin, että ei se mitään, seuraavalla kerralla tulee vieläkin timanttisempaa matskua. No ei tullut. Sellaisesta menosta en tosiaan halunnut mitään muistoja.

Olen aina kuvitellut olevani pessimisti ja kyynikko, mutta ilmeisesti olenkin melkoinen optimisti. Tämänviikkoiselle tunnille nimittäin kaikesta huolimatta lähdin vakuuttuneena siitä, että saisin videota, jossa hevonen liikkuisi kaikissa askellajeissa kauniisti ja minä istuisin kuin kuningatar sekä näyttäisin pätevältä ratsastajalta.

Videokaappaus tiistaiselta tunnilta. Ei oikein pysy vastikään löytynyt ryhti Fritzin selässä!
Tunnin päätteeksi toivotunlainen kuvamateriaali kuitenkin loisti muistikortilla etupäässä poissaolollaan. Wannabe-ratsastajan kehossa oli tunnin aikana yhtäällä vakavia voimantuotannollisia ja -suuntauksellisia ongelmia. Lopputunnista sentään sujui jo vähän paremmin.

Menin taas kyljestä ihan mykkyrään ja
tunsin sen itsekin, mutta en kyennyt korjaamaan.
Yksi mahdollinen selitys vaikeuksille voi olla se, että jälkikäteen tajusin suorituksen olleen varsin anaerobinen. Tällä en viittaa niinkään harjoituksen tehoon vaan etupäässä siihen, että eipä tainnut tulla taas pahemmin hengiteltyä.

Kun en hengitä, jäykistyn hartioista ja käsi menee kipsiin. Silloin ei ole kivaa sen enempää ratsastajalla kuin ratsullakaan.

Ei ole helppo ylläpitää uusia oppeja - etenkään Fritzin kanssa.

Jostain syystä nimittäin juuri Fritz saa palikkani totaalisesti pois paikoiltaan. Sitkeästi niitä kuitenkin yritän sysiä takaisin.  

Vaikka kehitys on kieltämättä ollut jonkin verran (ehkä sata kertaa) hitaampaa kuin alun perin kaavailin, kyllä sitä kuitenkin vähitellen tapahtuu.

Todisteeksi laitan kaksi videota. Ylempi on laukkaharjoituksista tämän viikon tunnin lopusta, jolloin alkoi jo sujua. Alempi video on vastaavasta treenistä maaliskuulta 2015.


Linkki videoon

Alempaa videota en ole aiemmin kehdannut julkaista. Lienee tarpeetonta selittää, miksi näin.


Linkki videoon

Tästä pääsemmekin viimein otsikon aiheeseen.

Laukkaa on tässä runsaan 1,5 vuoden aikana tahkottu urakalla. Laukannosto on minulle edelleen suuri kompastuskivi (aiheesta enemmän runsaan vuoden takaisessa päivityksessä), mutta on tässä jotain tulostakin alkanut tulla.

Nimittäin siinä, missä laukka ennen oli hirveä mörkö, nyt se onkin yhtäkkiä se askellaji, jossa minun on Fritziä helpoin ratsastaa! Tai no, sanotaanko että vähiten vaikea.


Myönteinen ajattelu kuulemma siivittää parempiin oppimistuloksiin, joten jatketaan sillä linjalla:

Näemmä se harjoitusravi-istunta, joka minusta nyt tuntuu kauhealta pomppimiselta ja hölskymiseltä (ylempi video), näyttää kuitenkin paremmalta kuin se istunta, joka vielä vuosi sitten tuntui omaan takamukseen jos nyt ei ihan kuningattaren niin vähintään rinsessan patsastelulta (alempi video).
´
Harjoitusravia.

Kehitystä on tapahtunut asenteessakin: Enää en täysin masennu yksittäisestä pieleen menneestä ratsastuksesta. Totean vaan, että ei ollut tänään Minnan päivä. Harmittaahan se, mutta sitä sattuu.

Jonakin päivänä minä vielä opin. Jos olen kerran saanut Fritzin hyväksi niin vielä joskus onnistun siinä uudelleen ja pitkäkestoisemmin. Siihen asti taon päätäni seinään. Onneksi se seinä on jo alkanut vähän pehmetä.

Ohjastuntuman tasaisuudessa olisi "vähän" parantamisen varaa... Ei ihme, ettei Fritz ollut kovin tyytyväinen.





tiistai 16. elokuuta 2016

Yhtäkkiä kesä onkin ohi

Äsken oli vielä sydänkesä, nyt yhtäkkiä tuntuu jo syksyltä. Hetki sitten metsä oli täynnä hyttysiä, nyt siellä saa jo hatun alle tai ponin häntään hirvikärpäsiä. (Jos hirvikärpäsiä menee ponin häntään, poni kyllä huolehtii, ettei tilanne jää ihmisiltä huomaamatta.)

Syksyn tulosta kertoo myös valon kuulastuminen. Syksyn valo on minusta parasta valoa, ainakin valokuvaamisen näkökulmasta. Kesäiltoinakin olisi ollut huumaavan kaunista, mutta en vaan tuntunut tänä kesänä ehtivän oikein mitään, edes ottaa kuvia.

Myös omaponiharrastus on ollut kesän ajan vähän sellaisessa suvantovaiheessa.

Olen toki käynyt tallilla lähes joka päivä, mutta puuhat ovat usein typistyneet lähinnä vammajalan kylmäykseen. No, toki mahdollisuudet ohjattuun liikuntaan ovat jännevammaisen kanssa aika vähäiset. Etenkin, kun narun molemmissa päissä on helposti kyllästyvä olento.

Kyllä kukkia ja kärpäsiäkin vielä on. Kuva on perjantailta, jolloin  Ruusan ja kamujen tarha suureni pikkuisen. Kuten kuvasta näkyy, ei ole ponin kampauksestakaan huolehdittu. On saanut pitää liehuletin kärpässuojana, kun ei ole ollut asiaa julkisille areenoille. 

Enimmäkseen poni on siis saanut elää villiä ja vapaata elämää. Valitettavan villiä se on ajoittain ollutkin, noin niin kuin jalkatoipilaalle.

Minkäs teet. Pikkutarhaan ei etenkään tiinettä raatsi vangita turhan pitkäksi aikaa stressaamaan.

Jo pari viikkoa eristyssellissä sai Ruusan kehittämään stereotyyppisen käytöksen alkua. Lakkaamatta pientä ympyrää. Ei sellainenkaan liene jänteelle oivallisinta, eikä varsinkaan päänupille. Joten ei auta kuin toivoa, että vamma paranee tälläkin tyylillä. Onneksi jalka ei edelleenkään vaikuta kipeältä.

Nyt olette varmaan kaikki superkateellisia uskomattoman tyylikkäästä talliolemuksestani. Mutta hei, ainakin värit mätsäävät - eivät välttämättä kaikki yksiin mutta kuitenkin! Kuva on heinäkuun lopulta.
Koska ponin elinpiiri on laajanlainen, ei ole välttämätöntä raahata sitä narun päässä joka päivä. Jonkin verran olemme kyllä kävelleetkin.

Liikuntavaihtoehdoista virikkeellisin on melko hyväpohjaisilla metsäpoluilla tallustelu. Myös turvallisin niinä päivinä, kun hissuttelu hajottaa ponilta pään, puskissa on mörköjä ja ohiajavaa autoa pitää loikata pakoon ojan pohjalle. Onneksi niitä päiviä on kuitenkin harvassa.

Tiineyshormonit ovat tosin tainneet saada Ruusan näkemään mörköjä vähän sielläkin, missä niitä ei normaalisti sen mielestä olisi.

Onhan tämäkin yhdenlaista jumppaa, joskaan ei ihan sitä mitä tilasin.
Viime viikolla kävimme muuten lenkillä pitkästä aikaa ohjasajaen. Annoin ponin vähän valita reittiä - ja sehän halusikin tallustella yli tunnin. Marssi vaan eteenpäin korvat törössä eikä tuhmastellut yhtään.

Heti paranee talleilumotivaatio, kun pääsee mukamas oikein tekemäänkin poninsa kanssa jotain. (Taluttelu ei oikein tunnu tekemiseltä, ainakaan erityisen innostavalta.)

Ehkä pian uskallan kävelyttää vähän jo selästäkin, onhan ojentajavamma jo 2,5 kuukautta vanha. Katariinan viime kurssin jälkeen iski hirmuinen hinku päästä kokeilemaan oppeja myös Ruusan kanssa!

Laitoin tämän kuvan ihan vaan esitelläkseni, kuinka kivasti pikku rimpulani on levinnyt edestä.






Tässä vaiheessa kesää uskaltanee jo arvioida myös hengitysvamman kesäistä oireenkuvaa. Se on ollut aika lähellä toivottua eli hengitys on pelannut likipitäen normaalin ponihengityksen tapaan.

Pientä raskautta siinä on tuntunut, mutta ei sellaista, että sitä kukaan muu arkielämässä panisi merkille. Ehkä viikon verran oli sen verran hankalampaa, että ilman tiineyttä olisin saattanut jo tarttua astmapiippuun. Onneksi tilanne parani aika nopeasti itsestään.

Toivotaan, ettei astmapiippua kovin paljon tiineysaikana tarvittaisi, tai sen jälkeenkään.

lauantai 13. elokuuta 2016

Näyttelyhuumaa Vermossa lainaponin kanssa

Viime viikonloppuna oli Vermon poninäyttely, mutta Ruusa ei sattuneesta syystä ollut mukana. Niin kovassa seurassa Ruusa tuskin olisi ollut korkeimmilla palkinnoilla, mutta olisi ollut hienoa saada juuri tämän tuomarin arvio sen laadusta. Tuomarina oli Mr. Dewi Evans Hilin-siittolasta, jonka B-welsh-kasvatusta arvostan suuresti.

Ruusan poisjäänti olisi harmittanut vielä merkittävämmin, jos minulle ei olisi tarjoutunut mahdollisuutta hekumoida näyttelyfiiliksellä lainaponin kanssa.

3-vuotiaan Lillin kanssahan olemme jo sillä lailla vähän tuttuja, että tänä kesänä olemme esiintyneet yhdessä nuorten näyttelyssä ja toissavuonna esitin sen Vermossa B-welshien vuoden voittaja -kehässä. Silloinhan se yksivuotiaana vei koko potin.

Niin että ei mitään paineita, hei! 

On se nätti.
Heti alkuun tuntui, että peli oli menetetty. Poni oli nimittäin siinä määrin tuhma, että - tyylin kärsimisen uhallakin - katsoin parhaaksi vaihtaa hattuni iskunkestävämpään päähineeseen. Ei poni kuitenkaan minua tähdännyt, eikä osunut, taisi vaan Vermo mennä ponilla päähän kuten Ruusallakin tuppaa käymään.

Edellisviikonlopun hengittelyopit joka tapauksessa tulivat tarpeeseen, kun etsiskelimme astetta tyynempää mielentilaa.

Kehään ravatessa poni olikin jo aivan herranterttuna. Se oli hyvällä tavalla terävä, mutta ei enää ylikuohuva.

Kilpakumppanit olivat kauniita, joten en osannut yhtään arvata, mihin suuntaan tuomarin vaaka kallistuisi.

Niinhän siinä kuitenkin kävi, että kun tuomari otti hatun päästään arvostelun päättymisen merkiksi, me seisoimme rivissä ensimmäisinä. Poni sai vieläpä ykköspalkinnon! 

Sinivalkoisia ruusukkeita tuomari jakoi siinä määrin säästeliäästi, että niitä ei B-welsheistä muille riittänytkään. Niinpä Lilli pääsi lopuksi vielä poseeraamaan voittajan palkintokoltussa.

Pikkuisen on Lillillä takakorkea kasvuvaihe menossa, mutta taisin myös parkkeerata sen vähän alamäkeen.


Hippoksen kehässä Lilli katsottiin kakkosen arvoiseksi, ihan hyvillä pisteillä. Ja, huomautan, maininnalla "hyväkäytöksinen poni". Sellainen se kyllä olikin alun pikku riemastuksen jälkeen, ei tehnyt loppupäivänä mitään tuhmuuteen viittaavaakaan. 

Hippoksen kehässä. "Ravi tahdikasta ja kevyttä", oli tuomareiden arvio.

Hippoksen lausunto kokonaisuudessaan: "Tammalla hyvä rotutyyppi. Ilmeikäs pää, pitkä kaula, pitkä, pysty lapa, pitkä lanne ja pitkä, vahva reisi. Avorunkoinen. Supistuneet etusääret. Kiverä kinner. Liikkeet edestä melko suorat, takaa ahtaat. Käynti tarmokasta, ajoittain vaikeuksia säilyttää tahti. Ravi tahdikasta ja kevyttä. Hyvin käyttäytyvä, hyvässä kunnossa esitetty nuori poni. Kavioissa ei huomautettavaa."


Palkintokori pullottaen palasimme tallialueelle ja ryhdyimme jo suunnittelemaan seuraavaa päivää, kun yhtäkkiä muistin, ettei päivä ollutkaan vielä ohi.

Eipä ihme, että noviisit ovat välillä näyttelyssä hukassa, kun vakionaamakin meinaa unohtaa viedä ponin parhaan Suomessa syntyneen nuoren valintaan! No, varsinainen vahinko jäi syntymättä ja pääsimme Lillin kanssa vielä vähän viheriölle.

Ihan kiva käyntikin.
B-welshit eivät käytännössä koskaan yllä kaikkien rotujen kehissä loppukahinoihin asti, mutta onhan tuollaisessa isossa kehässä komeaa patsastella.

Lilli-rukalta vaan oli pitkän Vermon kuumuudessa vietetyn päivän jälkeen polttoaine aivan lopussa. Bensaa ei ollut suonissa enää senkään vertaa, että silmät olisivat pysyneet kokonaan auki. Ei tullut menestystä tällä kertaa. Parhaana palkittiin taas joku shettis, kuten tapana on viime vuosina ollut.

Poni oli sunnuntaina aika iloisen tuntuinen. Näistä kuvista suurkiitos Senna Raiskille!
Sunnuntaina Lilli tuntui vuoden voittaja -kehään juostessa aivan erityisen iloiselta. Ja sellaiselta se näyttää kuvissakin. Taitaa tiedostaa oman erinomaisuutensa, ainakin ilmeestä päätellen.

Siellä parhaiden valinnassa oli niin hienoja aikuisia poneja, että Lilli jäi kolmanneksi. Mutta kolmannestakin sijasta saa ruusukkeen ja pokaalin. Ei mikään turha reissu siis! Hauska sattuma sinänsä, että viime vuonna pokkasin saman pokaalin Ruusan kanssa. Ehkä ensi vuonna on taas oman ponin vuoro? Ainahan sitä saa toivoa.

"Olen kaunis ja tiedän sen", t. Lilli.
Mukava oli viikonloppu. Näyttelyissä käyminen onkin ehkä parasta, mitä ihminen voi tehdä ponia taluttaen. On vaan mahtava fiilis juosta kehään, kun narun toisessa päässä on hieno eläin.

Vielä kun poni on niin yritteliäs ja hienosti poseeraava poni kuin Lilli niin näyttelypäivähän on yhtä juhlaa. Alamme ehkä olla jo vähän kavereitakin.

Pikku pusutteluhetki. "Olinksmä hyvä", kyselee Lilli. 
Lilli-hommien lisäksi katselin welshejä myös kameran linssin läpi. Osallistujamäärä oli kovin vähäinen, mutta laatu korkealla.

Ja vaikka olen jo pitkään pelännyt, että kamerani alkaa olla elinkaarensa päässä, se suostui tällä kertaa pääosin tarkentamaan sinne, minne oli tarkoituskin. Niin että ei valittamista silläkään sektorilla. Edes vettä ei satanut kuin perinteiseen tyyliin BIS-kehän huipennukseksi.

Viikonlopun paras welsh oli jälleen wm-ori Moondelight Neifion, BIS III.


Katsoin vähän myös vierailevan rodun, arabien, näyttelyä.

Jos ei ole ponienkaan näyttäminen aina ihan helppoa niin arabien esittäminen on selvästikin aivan oma taiteenlajinsa. Jo pelkkä piiskan käyttö muistuttaa enemmän kapellimestarin koreografioita kuin perusheppailua. Melkoista.

Voittajameininkiä. Tämä ori oli myös kehänlaitaraatimme suosikki.








Vermon poninäyttely on minulle jo pitkä kesäperinne, kiva ponitätien (ja vähän -setienkin) kokoontumisajo.

Valitettavasti myös yksi ikävämpi asia on pysynyt samana niin kauan kuin muistan: viheriön pohja on täynnä monttuja. Pohja on mennyt koko ajan huonommaksi, koska vanhojen monttujen lisäksi syntyy koko ajan uusia. Saa olla varovainen, ettei a) kaadu b) nyrjäytä nilkkaansa c) kumpaakaan edellisistä ponin kohdalla.

Näyttelyn parhaaksi valittu varsa Solranda Clarissa näyttää, millaisia monttuja viheriöllä on. On muuten huippuhieno varsa! Jännä juttu, ori Vernon's Vision ei säväytä minua millään lailla, mutta nämä sen jälkeläiset sitten kyllä.

torstai 4. elokuuta 2016

Istuntaprojekti etenee - Riding with Connection

Mitäpä kertoisin viime viikonlopun istuntakurssista? Mitäpä en kertoisi?

Pää on taas yhtä aikaa niin täynnä ja tyhjä. Olin siis jälleen Katariina Kaartinen-Alongin kurssilla, tällä kertaa Balanssiin-tilan upeissa puitteissa Huittisissa.

No, aloitetaanpa vaikka tällä kuvalla: 

Pää roikkuu väärällä paikalla ja lantio on pikkuisen etukenossa, mutta muuten ratsastaja on jo aika suorassa!



Joo, hevonen lompsii kuvassa selkä notkolla, mutta katsokaapa ratsastajaa!

Vannon, etten ole liimannut omaa roikkuvaa päätäni muuten hyvin istuvan ratsastajan kuvan päälle, vaan ihan oikeasti osasin istua kurssihevosen selässä kuten kuvassa näkyy - ja vieläpä ison osan tuntia. Istunta paitsi näytti paremmalta kuin ehkä koskaan, myös tuntui käytössä varsin toimivalta.

Lisäksi pitkään juilinut vasen lonkka tuntui ratsastuksen jälkeen selvästi vetreämmältä. Joo, tiedän, että niinhän sen kuuluukin mennä. Mutta minulle ratsastus on vuosien ajan tarkoittanut enemmänkin takuuvarmaa tapaa saada aikaan kokovartalojumi. Voi vain kuvitella, millaisen jumituksen olen saanut ratsuissani aikaan...

Eikä tässä vielä kaikki!

Tunnin jälkeen toinen kurssilainen kysyi minulta, missä olen oppinut ratsastamaan noin hyvin. Voi pojat, jos saisin euron joka kerta, kun joku kysyy minulta tuon kysymyksen, minulla olisi tähän mennessä - odottakaas kun lasken - yksi euro!

Itsekin kyllä olin sitä mieltä, että hyvin meni, mutta minun hyväni on suhteessa aikaisempiin kokemuksiini omasta ratsastustaidostani. Ja ne kokemuksethan eivät pääosin ole kovin mairittelevia.

Vasen jalka on edelleen vähän tuhmempi kuin oikea. Ja näemmä etukeno yrittää vähän tulla sotkemaan muuten hyvää yritystä. Luulen, että tässä on kyseessä kevyt ravi.


Maneesikuvissa näkyvään lopputulokseen päästiin keskittymällä etupäässä yhteen suurimmista kompastuskivistäni: hengitykseen. Olen kipuillut kovasti sen seikan kanssa, että hengitys on aika lailla ydinjuttuja hyvässä ratsastuksessa. Onko muka pakko hengittää, jos ei tahdo? Ilmeisesti on.

Koska taannoisella alexander-tekniikkakurssilla tuli oivallus, että hengitys vapautuu, kun rentoutan kainaloita, piti miettiä muun muassa sitä. Keskityin myös saamaan kyljet mukaan hapenottoon. Jotenkin en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hengityksen voisi antaa pullistaa myös kylkiluiden  ja suoliluun väliin jäävää kehonosaa.

Joka tapauksessa minähän sitten tosiaan puhkuin ja puhisin niin, että alkuun meinasin pökertyä - ehkä silkasta happisaturaation äkillisestä noususta. Vähitellen tilanne tasoittui ja aivokapasiteettia liikeni pikkuisen muuhunkin.

Enpä ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi muuten sitäkään, ettei välttämättä ole hyväksi pidätellä hengitystä laukannostossa. Jännästi helpotti sitäkin touhua, kun keskittyi vetämään ilmaa sisäänsä sen edelleen niin ahdistavan laukannostotilanteen keskellä.

Näin se laukka nousee, kun istuu vaan ja hengittää!


Kaiken tämän hengittelyn ohella piti vähän miettiä myös sitä palapeliä, jota istunnaksi kutsutaan.

Alapalikat alkavat kahden vuoden ponnistelun jälkeen aika mukavasti löytää paikkaansa ilman jatkuvaa vääntämistä, mutta jo viime kesänä mietitty "yläpala" piilotteli edelleen jossain yläkehon sisällä. (Yläpalahan sijaitsee siinä rintalastan alaosan tienoilla.)

Ja kun yläpala painuu sisään, ei hengityskään oikein mahdu kulkemaan. Sekä yläpalan että hengityksen löytämisessä auttoi aikaisemmalla tunnilla olleen ratsuttajan keksimä mielikuva, että hengitykselle pitää tehdä rintakehään tilaa.

Kun rupeaa suoristamaan ylävartaloa kilpikonnamoodista, on nimenomaan tärkeää työntää rintalastaa eteen eikä vetää hartioita taakse.

Jos vetää hartioita taakse, menee helposti yliryhtiin, rasittaa selkää ja menettää mahdollisuutensa käyttää keskivartalon lihaksia tehokkaasti.

Ennemmin pitää vaikkapa kuvitella työntävänsä rintalastaa vasten pleksilasia. Nimenomaan rintalastaa eteen, ei tissejä ylös. Koska jos tissit osoittavat tuuleen, ollaan taas mainitun yliryhtipulman ytimessä.

Hevoisen niska se on kuulkaa kaunis. Siksi sitä on kiva tuijotella. 
Näiden ajatusten lisäksi piti myös miettiä käsiä, etteivät rupea vetämään tai jännittämään. Alkuunhan ne tekivät juurikin sitä, vaikka aivoille toista väittivät.

Mielenkiintoista on myös se, että kun olen viime aikoina hirveästi miettinyt käsien rentoutta, käsi on ruvennut roikkumaan kyynärpäästä alaspäin. Kyynärpäästähän pitäisi mennä suora linja kuolaimeen, ei suora linja esim. ratsastajan varpaisiin.

Kättäni koventaa myös se, että olen hirveän hyvin sisäistänyt sen mantran, että ratsailla kyynärpäiden pitää olla vartalon läheisyydessä. Käden rentouteen tällä on ollut ennemmin hyvin hirveä kuin hirveän hyvä vaikutus. Joten nyt sitten opettelen kantamaan kädet kauempana kehosta, ne jo mainitut kainalot leveinä ja vapaina.

Ja vaikka alapalikat alkavat olla paremmassa mallissa, persustakin pitäisi edelleen miettiä enemmän penkkiin. Nimenomaan takataskuja kohti satulaa ja istuinpinta-alaa suuremmaksi. (Ratsastus lienee ainoa asia, jota tehdessään nainen haluaa takapuolensa näyttävän leveältä.)

Kun kurssin ensimmäisellä tunnilla pääsee vähän leijumaan, on varmaankin itsestäänselvyys, että toisella tunnilla homma menee haparoivaksi yliyrittämiseksi. Tai niin ainakin tällä kertaa kävi.

Mutta lopussa hevonen kuitenkin alkoi yhtäkkiä ponnistaa käynnistä raviin oikeasti ylämäkeen ja jatkoi siitä eteenpäin itseään kantaen ja takajaloilla ponnistaen. Siinä ravissa olisin voinut istua vaikka loppupäivän. Ehdin kuitenkin istua vain pari pääty-ympyrää ennen kuin tunti  päättyi.

Mainitusta huippukokemuksesta ei tietenkään (ainakaan tietääkseni) tarttunut todisteita kenenkään muistikortille, mutta pääkoppani sisäiselle kovalevylle tilanne kyllä tallentui.

Vinouden lähdettä etsimässä.
Lisäksi sunnuntain tunnin hyöty oli se, että tajusin avata suuni ja kysyä, miksi kaikki hevoset punkevat allani vasemmalle. Kuvien perusteella en kuitenkaan istu kovin järkyttävästi vinossa (vaikka toki pientä epäsymmetriaa näkyykin) eikä Katariinakaan suoralla uralla onnistunut paikantamaan vian lähdettä.

Pohkeenväistöyrityksissä Katariinalla syttyi lamppu päässä. Nimittäin kun yritin saada hevosen väistämään vasemmalle, se alkoikin kävellä täydellisesti suoraan. Oikealle jalalle minun oli helppo saada lisää painoa, vasemmalle paino ei suostunut menemään ollenkaan.

Ilmeisesti vasemman lonkan sisällä on jokin paha jumi, joka estää minua käyttämästä sitä. Tämänhän toki jo juilimisesta tiesinkin, mutta oivallus oli silti oleellinen.

Minä kun olen luullut, että hevoset punkevat vasemmalle, koska en pane riittävästi painoa oikealle, mutta minun pitääkin miettiä vasemman jalan painamista alas. Viereisestä kuvasta näkyy hyvin, miten polvetkin ovat eri korkeudella eri puolilla.

Kun keskityin tunnin aikana tähän ja tein sitä ajatellen siirtymisiä, homma alkoi sujua (ja lonkka huutaa).



Kiitokset mahtavalle ratsulle! Sillä roikkuu aina kieli, jos joku ihmetteli.
Kurssiratsu oli muuten sama hevonen, jolla ratsastin ensimmäistä kertaa helmikuun etätunnilla.

Jarco-ruuna on 25-vuotias ja aivan mahtava hyvän mielen hevonen.

Tällaiselle istuntakurssille Jarco on nappivalinta, sillä se reagoi heti kaikkiin muutoksiin istunnassa. Sille riittää, että ratsastaja suorittaa teknisesti oikein. Tämä oli vaihteluna rentouttavaa, kun muuten on viime aikoina ja edellisellä Katariinan Balanssiin-kurssillakin tullut paljon pohdittua henkimaailman juttuja.

Koska näillä kursseilla on aina tullut hyviä oivalluksia, laitan tähän alle linkit edellisiin kurssiraportteihin:

1. Kuinka takakenoisesta löysästä spagetista tehdään ratsastaja eli kurssiantia
2. Keijupölyä hevosen niskaan ja muita istuntaharjoituksia - Riding with Connection
3. Silmät kiinni ja palikat paikoilleen - Riding with Connection kurssi 2, osa 1
4. Symmetriaa ja kääntämista - Riding with Connection osa 2
5. Kauas mukavuusalueelta - ja esimerkki hevosen viisaudesta

Edelliseen kurssiraporttiin on muuten tullut ratsuna toimineen hevosen omistajan kommentti ja selvitys siitä, miten hän on päätynyt käsittelemään hevostaan kuten käsittelee. Kannattaa lukea. Omasta selvityksestäni jäi pois olennaisia asioita hevosen terveydentilaan liittyen, kun en tohtinut toisten hevosten vaivoista kirjoittaa. Myös Katariina oli kommentoinut.

Kuva ei ole siitä, kun homma alkoi sujua.





Valtaisat kiitokset kurssitovereille näiden hienojen kuvien napsimisesta!