Viime viikon sunnuntaina koitti pitkään odotettu hetki, kun täti pääsi taas ihan oman ponin selkään ja pari kertaa sen jälkeenkin. (Kuvat sunnuntailta, jolloin mentiin vain käyntiä.)
Jo Ruusan selkään pääsy on joka kerta erityisen ihanaa. Silti on pakko myöntää, että lyhyet käyntiköpöttelyt samoilla pikkuteillä alkavat jo kyllästyttää satulantäytettä. Ja itse asiassa taitavat kyllästyttää poniakin, sillä se on ehdotellut etenkin lumisilla metsäpoluilla, että vauhtia voitaisiin lisätäkin. Joten on sitten lisätty.
Viime metsäretkellä torstaina viiletimme jo aika pitkän pätkän vauhdikasta laukkaa, ihan ratsastajan aloitteesta. Poni olisi halunnut ottaa vielä toisenkin vauhtilaukan jyrkkään ylämäkeen poispäin tallilta, vaikka minä olin jo ajatellut kotiinpäin menoa (annoin kyllä luvan kääntyä sinne mäkeen, mutta laukka tuli yllättäen ja pyytämättä).
Olen ollut huolissani siitä, olenko liian raskas taakka ponin kantaa, mutta ilmeisesti ainakaan poni itse ei ole sitä mieltä. Melko kiltisti se kuitenkin pysähtyy, kun ratsastaja sanoo, että pysähtyä pitää.
Kyllä, jonkun pitäisi tulla katsomaan peräämme. Mitä esim. tuo vasen jalka oikein touhuaa, katseesta puhumattakaan?
Maastomopona ei ole oman Ruusan voittanutta.
Mutta niin kivaa kuin maastohumputtelu onkin, on myös hinku saada ponin kouluratsastusta vähän eteenpäin. Rehellisesti sanottuna poni on kuitenkin vähintään pari vuotta ikäisiään jäljessä, hädintuskin sisäänratsastettu.
Olisi kiva päästä Ruusan kanssa Mia-open silmien alle. Ehkä jopa tilata joku taitava henkilö nousemaan sen selkään ja vähän valaisemaan rimpulaa siitä, miten ponin olisi hyvä näissä tilanteissa käyttää kehoaan. Ties vaikka saada ponille jotain kiemuroitakin opetettua.
Kaikkien edellämainittujen unelmien toteuttaminen olisi helpompaa ja todennäköisempää, jos selkään olisi lampaankarvalärpäkkeen sijaan laitettavaksi jotain vähän tukevampaa. Oikea satula.
Sellaisen oikean satulanhan tilasin Ruusalle kyllä jo syyskuun alussa, kun kävimme ponin kanssa satulastudiossa. Satulamiesten arvio satulan toimitusajasta oli noin 5 viikkoa. Ensi viikolla satulastudiokäynnistämme tulee kuluneeksi 6 kuukautta eli noin 4 kuukautta pitempään kuin alunperin oli puhe.
Neljä kuukautta alkaa minusta olla jo hiukan kohtuuton viivästys, etenkin ilman väliaikatietoja. Ensimmäisen kerran tiedustelin satulasta ehkä marraskuussa, jolloin asiaa luvattiin selvitellä, mutta en koskaan saanut vastausta.
Sen jälkeen olen jättänyt useita soittopyyntöjä, joihin ei myöskään ole vastattu. Nyt viimein maanantaina sain satulansovittajalta puhelun (pointsit siitä, että soitti hiihtolomalta). On kuulemma käynyt ilmi, että tilauksemme ei ole koskaan mennytkään tehtaalle asti!
Siis hirmu kiva! Nyt pitäisi sitten taas odotella se 4 - 6 viikkoa, tai mikä se odotusaika tällä kertaa sitten lieneekin. Kyllähän tässä jo melkein mielensä pahoittaa.
Mieli olisi tehnyt lähinnä sanoa, että pitäkää tunkkinne. Mutta äkkiseltään en keksinyt oikein muuta vaihtoehtoa kuin jäädä taas jonoon. Todennäköisyys sopivan satulan löytymiseen nopeammin sattuman kaupalla on kuitenkin aika pieni.
Olen miettinyt joustorunkoistakin satulaa, niitä saisi kaiketi myös lyhennetyillä paneeleilla. Trekkerit (vai mitä ne nykyään ovatkaan) ovat myös samoissa hinnoissa syksyllä tilaamani runkosatulan kanssa.
Kyllä on kuulkaa nykyteknologia ihmeellistä. Wannabe-ratsastaja voi olla vaikka nyt Huittisissa ja opettaja esimerkiksi nyt vaikka jossain päin Kaliforniaa, ja silti ope voi aivan pätevästi opettaa wannabe-ratsastajaa ihan reaaliajassa.
Etäratsastustunnin mahdollisti todellakin IT-ajan ihme, moderni tekniikka. Balanssin maneesissa on nimittäin FilmMe-tekniikka eli kamera, jonka ratsastaja voi panna kuvaamaan itseään rannekkeen nappia painamalla. (Kaikkien ratsastajien ei-ratsastavat siipat kiittävät, ei enää tuntikausien seisoskelua kamera kädessä haukotellen!)
Nauhoitusavun lisäksi FilmMe:tä voi käyttää myös reaaliaikaiseen nettilähetykseen - ja sitä ominaisuutta tässä nyt testattiin. Alkuun Katariina ei saanut meitä näkyviin omalle koneelleen. Mutta siitä selvittiin asiakastuen avulla ja ilmestyimme Katariinan ruudulle.
Lähetyksessä on mukana ääni, mutta vain yhdensuuntainen. Jotta ratsastaja kuulisi opettajan kommentit, tarvitaan puheyhteys. Se hoidettiin FaceTime-nimisellä sovelluksella, puhelinlaitteella ja handsfreellä.
Puheyhteys toimi ihan kuin olisimme keskustelleet tavallisten suomalaisten liittymien välillä. Videoyhteydessä sen sijaan oli hiukan viivettä, parhaimmillaan kaiketi ehkä sekunnin verran. Välillä kuva kuitenkin kuulemma hyytyi ja viive kasvoi hetkittäin jopa noin 10 sekuntiin.
Oli aika veikeää ratsastella yksin hienossa maneesissa ja kuulla Katariinan neuvot korvanapista. Peileistä ihailin omaa menoani, kyllä se ihan komealta näytti, kun oli hieno hevonen alla. Valitettavasti livelähetykset eivät kuulemma tallennu mihinkään eli en voi teille nyt todistaa, että ihan kivasti meni - alkukankeuden jälkeen. Tällä kertaa en muutenkaan keksinyt tekstiin kuvitusta. Sori siitä.
Etätunnilla selvisi, että wannabe-ratsastajan jalat alkavat olla jo aika hyvin siellä, missä pitää. Hiukan piti reisiä alkuun nostaa taaemmas satulassa ja muistaa, että polven pitää osoittaa alaspäin, reiden halata hevosta.
Ja kun istunta - edelleen väistämättä jossain kohdassa - kosahtaa, kosahdus alkaa edelleen reiden nousemisella.
Mutta koska alaosasto alkaa olla jo jollain mallilla, olemme päässeet istuntaremontissa kohtaan, josta 1,5 vuotta sitten kuvittelin voivani aloittaa: käsiin - hartioista lähtien.
Oli hienoa päästä oikealle ratsastustunnille heti alexander-tekniikkakurssin perään. Kurssilla nimittäin kovasti mietin, miten saan rentouden yhdistettyä ratsastuksessa tarvittavaan (vatsa)lihastyöhön. Alexander-tekniikkakurssilla löytynyt hengityksen vapautuminen hartioita rentouttamalla kuulosti Katariinasta siltä, että tässä ollaan nyt jonkun suuren oivalluksen äärellä.
Katariina kehotti minua levittämään vähän kyynärpäitä ulospäin, ajattelemaan kainaloita suuremmiksi. Ja kas, ylävartalo ja käsi rentoutuivat huomattavasti.
Kevyessä ravissa meno tuntui etätunnilla jo kovinkin miellyttävältä. Onnistuin jopa lisäämään keskivartalon lihasten ponnistusta ilman, että koko ylävartalo ja kädet menivät lukkoon. (Ponnistus-termi on selitetty täällä.)
Paras lopputulos tuli, kun yhdistin ponnistukseen alexander-kurssin oivallukset olkapäiden rentouttamisesta ja "venyttämisestä" sekä ajattelin käsien lähtevän alaselästä. Kun pidin kyynärpään rennosti vähän ulospäin ja alaselän sekä -vatsan tiukkana siirtymässä käynnistä raviin, hevonen alkoi yhtäkkiä ravata ihan eri tavalla. Sen liikkeeseen tuli sellaista jäntevyyttä ja joustoa - väittäisin, että selkä nousi.
No, mikä oli tuomio etätunnille, kysyy ehkä lukija tässä vaiheessa.
Olimme Katariinan kanssa molemmat sitä mieltä, että virtuaalitunnitkin ovat vaihtoehto - livetapaamisten välille. Ihan vieraita oppilaita Katariina ei uskonut tällä tapaa voivansa ottaa, hän kun tykkää opetuksessaan näyttää asiat kädestä pitäen. Mutta kun termit ja tavat ovat jo oppilaalle tuttuja, oppeja voidaan verestellä vaikka sitten 9000 kilometrin päässä toisistamme, suullisten ohjeiden avulla.
Kyllä ponin kelpaa, ei voi muuta sanoa. Siinä, missä täti raatsii juuri ja juuri käyttää oman fysiikkansa hoitoon 60 euroa kuussa - se raha menee erinomaisen hierojan taskuun - ponilla käy yhtenään ties mitä hoitajaa. Muutama viikko sitten Ruusalla oli treffit uuden osteopaatin kanssa. (Jos haluat otsikon lupaamiin jumppiin niin selaa tästä vähän alaspäin.)
Ruusa suhtautui uuteen henkilöön epäluuloisesti - uusi ihminenhän on perussairaalle eläimelle aina potentiaalisesti epämiellyttävä tuttavuus. Varsinkin, jos uutta ihmistä odotellaan pesukarsinassa, jossa oleminen noin yleisestikin ottaen tarkoittaa keskimäärin ikävyyksiä.
Kun osteopaatti alkoi rusautella paikkoja auki, ponin ilme oli näkemisen arvoinen (harmi, ettei tullut kuvattua). "Mitä juuri tapahtui?"
Jumissahan se oli, vaikkei niin pahalta ollut vaikuttanutkaan. Lapaluiden päässä oleva viimeinen niskanikama oli jumissa. Tämä voi kuulemma aiheuttaa keuhko- ja mahaoireita. Rimpulan tapauksessa keuhko-oireet aiheuttavat tietystikin keuhkot itse, mutta tämä jumi voi pahentaa tilannetta.
Kuva on lauantain jumppasessioista. Ilmeisesti poni oli kiltisti, kun narunjatkeella on niin mairea ilme.
Suurin ongelma päätähtemme ruhossa ei kuitenkaan ollut niskassa, vaan takapolvissa. Niiden löysyydestä osteopaatti oli kovinkin huolissaan. Ilmeisesti juuri takapolvista johtui myös lanneselän totaalijumi.
Onhan polvien heikkous näkynyt ponia juoksuttaessa sellaisena pienenä varomisena, mutta en ole siihen niin suurta huomiota kiinnittänyt. Nyt tarkemmin ajatellen onhan sillä ollut kaikenlaista pientä, mitä en ole ymmärtänyt yhdistää polvivaivaan. On ollut takajaloilla potkiskelua juoksentelun jälkeen, kiukuttelua takaosaa harjatessa, sellaista, mistä viisaampi olisi jo voinut päätellä paljon.
Noin viikkoa ennen osteopaatin käyntiä myös huomasin ohjasajaessa, että poni oli alkanut kiertää takajalkojaan ulkokautta ympäri. Ennen sillä on ollut varsin suorat takajalkojen liikkeet. Osteopaatin käynnin jälkeen takajalkojen liike palasi normaaliksi. Eipä mennyt taas sekään raha hukkaan.
Ensiavuksi ponirukan polvikipuihin laitoin mainittuihin niveliin pliisteriä (ulkoisesti). Pitkäkestoisempaa apua voi kuitenkin odottaa vain ahkerasta jumpasta. Niihin saimme ohjeita, jotka kyllä olivat 90-prosenttisesti jo tuttua kauraa ja ne ei-tutut toki unohdin ennen kuin ehdin kirjoittaa ne ylös.
Mäkitreeni on tunnetusti hyväksi polvivaivaiselle. Tämä ei ollut uutta. Uutta oli se, että ponin olisi hyvä kiivetä mäet siksakia. Silloin sen on jokaisessa kaarteessa taivutettava lantiotaan, jolloin lanneselkä pysyy vetreämpänä.
Puomiharjoituksia pitäisi kuulemma harrastaa kahdesti viikossa. Nyt sitä voisikin ruveta toteuttamaan, kun pahin jääkausi on vaihtunut nuoskalumeen. Saimme tehtäväksi ihan samoja treenejä kuin olemme jo aiemmin tehneet. Niitä on kuvailtu yli vuoden takaisessa blogikirjoituksessakin ja ihan videon kera.
Näitä muita harjoituksia voi pieni poni tehdä vaikka vesikarsinassa, jos pohjat ulkona menevät ihan mahdottomiksi. Heti osteopatian jälkeisenä päivänä kuitenkin suuntasimme kentälle demonstroimaan näitä treenejä muillekin esimerkiksi. (Lopussa näitä jumppia vähän tuoreemmasti kuvattuna videolle.)
Peruutus. Tätähän meille suositteli jo Ruusaa aiemmin hoitanut kraniosakraaliterapeuttikin, ihan samoilla saatesanoilla.
Tässä kuvassa näkyy kivasti myös se, mitä huonosti istuvan loimen kaulakappale voi tehdä ponin tukalle.
Olennaista harjoituksessa on se, että pää on alhaalla ja selkä ylhäällä. Etenkin lanneselän pitäisi tässä harjoituksessa pyöristyä. Pää pystyssä pakittaminen ei tässä kohdassa tee asiallemme muuta kuin hallaa.
Takajalkojen väistätys ympyrällä. Jälleen Ruusalle erittäin tuttu, mutta myös erittäin epämieluisa, liike. Kun polvet ovat kipeät, poni ei mielellään ota jalkoja ollenkaan mahan alle vaan pyrkii tekemään mahdollisimman pientä liikerataa.
Ideana tässä on siis saada poni ottamaan sisätakajalalla askel syvälle mahan alle, ristiin ulkotakajalan eteen.
Mieluiten Ruusa vain huitaisisi jalan vauhdilla kohteeseen, mutta olen päätellyt, ettei nopeus ole tässä valttia. Mitä hitaammin poni askeltaa, sitä varmemmin se tekee liikkeen lihaksilla. Nopea huitaisu on mahdollista tehdä lähestulkoon ilman lihastyötä.
Olennaista on myös tässä liikkeessä se, että lantiokin liikkuu. Tuntui, että se tosiaan liikkui osteohoidon jälkeen ihan eri tavalla. Kuvittelisin, että tämä liike näkyy tuossa yllä olevassa kuvassa.
Porkkanataivutus kohti takajalkaa. Jos tekstin alussa mainittu kaulanikama numero 7 menee jumiin, sen saa kuulemma auki tällä liikkeellä. Ja kyllä ranka rutiseekin, kun poni venyttää. Vähän pyrkii kyllä huijaamaan laittamalla etujalkaa vähän taakse. (Kuva alla.)
Sitten jos joskus päästään ratsain tekemään ns. temppuja, ajankohtaiseksi tulee takaosakäännös niin, että kaula on alla olevan kuvan näyttämässä asennossa.
Tällainen kuulemma avaa rintalastan tienoota niin, että hevonen saa etuosansa ryhtiin. Hyvä temppu siis opettaa - kunhan nyt joskus päästäisiin kunnolla harjoittelemaan. Korostan, että alla olevassa kuvassa siis ei tehdä takaosakäännöstä, vaan edelleen väistätetään takaosaa ympyrällä.
Myös väistöt olisi hyvä jumppaliike. Ne voisi opettaa ohjasajaenkin, jos vaan taitoa riittäisi.
Kuten aiemmin todettua, nämä harjoitukset eivät ole ponille erityisen mieluisia. Niinpä olen ruvennut tekemään niitä ponin ollessa vapaana. Ehkä ponista tuntuu kivemmalta, että sillä periaatteessa on mahdollisuus koska vaan poistua tilanteesta. Ei ole vielä poistunut, sillä porkkana on voimakas porkkana.
Miinuspuoli on tietysti se, että mainittua vauhtia on vaikeampi kontrolloida.
Alla olevat videodemonstraatiot on kuvattu sunnuntaina. Ihan parastamme emme tässä esitä, mutta siihen pitää tyytyä, mitä videointihetkellä saadaan irti.
Jos ihminen kärsii lihasjännityksestä niin, että hänellä on vähintään kerran kuukaudessa lääkitystä vaativa jännityspäänsärky, hän varmaan hakee siihen apua muutenkin kuin vain käymällä hierojalla. Paitsi ettei hae. Mutta jos ihmisen keholliset ongelmat häiritsevät ratsastusta, ihminen pyrkii hakemaan kaiken mahdollisen opin helpottaakseen tilannetta.
Viikonloppuna järjestettiinkin sopiva kurssi Huittisissa Balanssiin-hyvinvointitilan upeissa puitteissa, nimittäinSirpa Tapanisen kurssi Alexander-tekniikkaa ratsastajille. Kurssin aikana harjoiteltiin mainittua tekniikkaa sekä perusharjoituksin että satulassa. Apuopettajana oli Jyri Lamminmäki, joka on myös kokenut alexander-tekniikan opettaja, mutta oli hakemassa lisäkokemusta tekniikan opettamisesta ratsastajille.
Etukäteen minulla ei ollut kovin vankkaa käsitystä alexander-tekniikasta, mutta oli sellainen tunne, että siitä voisi olla apua rentouden löytämiseen ratsailla.
Kurssilla opeteltiin soveltamaan alexander-tekniikkaa myös hevosen selässä. Minä sain onneksi soveltaa ponin selässä, kerrankin! Ja lopuksi yritin vähän ratsastaakin - enimmäkseen huonolla menestyksellä, hetkittäin ihan asiallisellakin. Kuva videolta.
Kurssilla selvisi, että tarkoitus on ikään kuin palata kehonkäytölliseen tilanteeseen, jossa ihminen on juuri kävelemään oppineena. Taapero ei tietoisesti ohjaa liikettään, antaa sen vain tapahtua. Aikuiset sitten taas, no, ovat asia erikseen. Monella tapaa voi aikuinen itsensä kantaa, ja yleensä väärin.
Käytännössä teemme ihan liikaa tahdonalaisilla, pinnallisilla lihaksilla, vaikka voisimme vain antaa kehon tehdä tehtävänsä. Kurssilla mm. kävi ilmi, että alaleuka pysyy kiinni, vaikka sitä ei lihaksilla pitäisikään. Pääkin pysyy niskan jatkeena, vaikka lihaksista vähän hellittäisikin. Itse asiassa juuri lihaksilla pitäminen vetää pään yleensä ihan jonnekin muualle kuin suoraan selkärangan jatkeeksi.
Niskan lihasten jännittäminen vaikuttaa suoraan myös mieleen, sillä pään ja niskan liittymäkohdassa olevien pienten lihasten jännitys saa kehon pakoreaktion valtaan. Silloin hartiat nousevat korviin ja keho jännittyy.
Niskan jännitys heijastuu lantioon ja koko kehoon. Toisaalta jos niskan saa rennoksi, koko muukin keho rentoutuu mukana.
Siksi nimenomaan niskan vapauttaminen on kuulemma avain mukavampaan oloon koko kehossa. Sirpa Tapaninen korosti, että kyse ei varsinaisesti ole niskan rentouttamisesta, sillä täysin rento niska ei pysty kannattelemaan päätä. Mutta jos pinnalliset lihakset lakkaavat jännittämästä turhaan, kaikesta tulee helpompaa. Urheilusta, ratsastamisesta, ylipäätään ihmisenä olemisesta. Näin väittävät.
Niskat vapaaksi!
Jostain syystä kaikki kuvat ovat tähän samaan suuntaan, mutta toiseen suuntaan on sentään yksi video tuossa alempana.
Jotta voisimme päästää irti omista epäekonomisista ja mahdollisesti haitallisistakin tavoistamme, teimme koko viikonlopun ei-mitään. Sietämättömän vaikeaa!
Päähän jäi kaikumaan Sirpan ääni: "kun ajattelet, että (lisää tähän sopiva kehollinen toiminto), älä tee mitään".
Piti ajatella asioita kuten kuinka painovoima vetää istuinluita ja kantapäitä alaspäin. Kuinka selkä pitenee alhaalta alaspäin ja ylhäältä ylöspäin, levenee ja paksunee. Kuinka niska vapautuu, leuan lihakset rentoutuvat. Polvet loittonevat ristiluusta, olkapäihin tulee lisää tilaa. Pää piti kuvitella irralliseksi palloksi, joka lepää vaahtomuovitolpan nokassa. Sellaista.
Ei saanut tehdä, vain antaa kaiken tämän tapahtua. "Lihas seuraa aina ajatusta", perusteli Sirpa Tapaninen.
Kun ajattelee istuinluiden sulamista tuoliin, alaselkä suoristuu ja liukuu paikoilleen lantion päälle. Kun ajattelee, että päälaki matkaa eteen ja ylös, yläselkä ja niska pitenevät. Asento suoristuu, ihan itsestään. Tai no, ei ehkä ihan itsestään, sillä tekniikan löytäminen olisi vaikeaa ilman opettajan ongelmakohdat osoittavaa kosketusta.
Viimeistään ensimmäisen jumppamatolla tehty aktiivinen rentoutusharjoitus tuntui siltä, että tässähän voi olla jotain perääkin. Siis minähän olen tajuamattani ollut ihan kokovartalokipsissä! Ei ihme, että hieroja on saanut aina tehdä töitä koko rahan edestä.
Tuntuu oudolta, sanoi moni. Minustakin tuntui oudolta, lähinnä siksi, että leukaan ei sattunut. Näin jännityksetön ei narskuttelijan purentavikainen leuka ole ollut ehkä ikinä, paitsi aivan välittömästi hieronnan jälkeen. (Kyllä, myös leuan lihaksia voi ja myös kannattaa hierotuttaa.)
Poni yritti kovasti ymmärtää ratsastajaa, joka oli yhtä aikaa hyllyvä ja kireä. Huomaa korrelaatio ratsastajan ja ponin selkien asentojen välillä.
Mutta iso ongelmani, hengityksen huono toiminta, ei ensimmäisen kurssipäivän aikana kadonnut mihinkään. Miten on edes mahdollista, ettei elossa oleva ihminen osaa hengittää?
Toinen kurssipäivä alkoikin turhautumisella. Muut hihkuivat, kuinka vapautuneelta ja hienolta tuntuu. Minusta tuntui edelleen siltä, etten osaa hengittää enkä ehkä ikinä enää opikaan. Alkoi ihan kiukuttaa. Sitten pukin päällä lepäävässä satulassa ajattelin Jyri Lamminmäen opastuksella olkapäätä rennoksi ja tilaa olkapään ja kainalon väliin ja yhtäkkiä tapahtui jotain kummallista.
Aloin hengittää kuten normaalit ihmiset! Samalla keho ja mieli rentoutuivat. Sirpa hämmästeli, miten paljon leveämmäksi selkäni oli muuttunut. Solisluiden ja olkapäiden alueen lihakset tuntuivat kuin olisin venyttänyt niitä hulluna.
Olen pitkään ajatellut, että minun pitäisi opetella hengitystekniikkaa ja sillä pakottaa kehoni hengittämään optimaalisesti. Mutta tämä ajatus onkin johtanut siihen, että olen hengityselinten ympärille kiinnittyvillä lihaksilla itse asiassa estänyt itseäni hengittämästä kunnolla. Tämä on korostunut erityisesti hevosen selässä.
Jos ratsastaja ei voi hevosta pakottaa rentoutumaan niin ei näköjään itseäänkään.
Niinpä se, mitä minun pitää tehdä, onkin jotain päinvastaista. Pitää lopettaa tekeminen ja antaa kehon hoitaa tehtävänsä.
Kun sunnuntaina nousin kurssiratsuni selkään, sielläkin oli rennompaa olla kuin edellisenä päivänä. Hengitys kulki paremmin. Ainakin niin kauan, kun en tehnyt yhtään mitään.
Heti, kun otin ohjat, ylävartalo jännittyi. Sirpan mukaan näytti siltä, että käytin ohjien ottamisessa ylävartalon lihaksia. Piti ajatella, että kädet lähtevät alaselästä. Alaselässä on käsien tuki, ei yläselässä.
Käynnissä homma alkoi jo jotenkin sujua, mutta kun yritin ruveta ravaamaan ohjat kädessä, tunsin itsekin, kuinka ylävartalo jähmettyi. Käsivarret liimautuivat kylkiin. Lantioon ilmestyi sinne kuulumatonta jännitystä ja kaikki muu hölskyi hallitsemattomasti.
Rentouden hakemisessa auttoi Jyrin neuvo: älä ajattele, että kyynärpäiden pitäisi olla kiinni kyljissä. Minusta tuntui, että käsi alkoi heti hirveästi heilua, mutta videolta huomaa, mitä mieltä poni oli asiasta: se uskalsi rentoutua.
Ehkä tässä on avain jonkun keholukon avaamiseen. Mainittu video ääniraitoineen on alla (naisääni kuuluu toiselle kurssin osallistujalle, joka ystävällisesti otti nämä videot).
Kurssiratsuna minulla oli 21-vuotias Esko-poni, tai kuulemma se onkin eestinpienhevonen. Poni tai pienhevonen, 140 cm korkea yhtä kaikki.
Olin Eskoon jo ihastunut Katariina Kaartinen-Alongin kesällisellä kurssilla Balanssiin-tilalla ja salaa toivoin, että pääsisin joskus sillä ratsastamaan. Vaikka tässä nyt aika vähän oli varsinaista ratsastamista niin Esko tuntui kyllä juuri niin mukavalta tyypiltä kuin on omistajansa alla näyttänytkin.
P.S. Ihan ei viikonloppukurssi ole riittävä tekniikan sisäistämiseen. Ja vaikka yritin eilisellä ratsastuskerralla koko ajan keskittyä niska-hartiaseudun rentouteen, tänään heräsin massiiviseen jännityspäänsärkyyn. Että ei ihan tainnut ainakaan vielä onnistua itsenäisesti... Ehkä meni yliyrittämisenkin puolelle. (Edit. sen verran oppia kuitenkin jäi päähän, että sain vähän rentoutettua niskaa enkä tarvinnut särkylääkettä.)
Jokainen, joka on jaksanut lukea läpi loputtomat selvitykset aiheesta, tietää, että Ruusalla on ollut sellaista mystistä turvotusta molemmissa etujaloissa vuorotellen. No, torstaina turvotusta oli taas - molemmissa etujaloissa. Perjantaina turvotusta oli aika paljon enemmän - vasemmassa enemmän kuin oikeassa, mutta yhtä kaikki molemmissa etujaloissa.
Silloin viimein tajusin, mistä tässä on pakko olla kyse. Ruusahan nimittäin kengitettiin viime keskiviikkona. Koska kengitys pahensi ongelmaa, ongelman ytimen on melkein pakko olla kavioissa. Miten en sitä aiemmin tajunnut!
Koska aikaisempi luottokengittäjä teki lähinnä ohareita, jäimme syksyllä ilman kengittäjää. Paljaskaviovuolijaakaan en viitsinyt soitella yhtenään paikalle, koska tarkoitus oli kuitenkin laittaa kengät vähintään talveksi. Soittelin talven mittaan joillekin minulle suositelluille kengittäjille, tuloksetta.
Niinpä poni joutui tyytymään emäntänsä viikoittaisiin ylläpitoraspauksiin. Niillä pärjättiin aika pitkälle, mutta jokin aika sitten tajusin, että minun vähäiset taitoni eivät enää riitä. Ponin kaviot olivat vinossa.
Koska liukkaustilanne oli akuutti, tuli hätä saada ponille rautaa kavioon. Vaikka olen aina ollut tarkka siitä, kuka ponini kavioihin koskee, nyt hätäpäissäni suostuin ottamaan tallin (estyneen) vakiokengittäjän suositteleman kaverin. Virhe! Tyyppi laittoi takakaviot kyllä ihan hyvin, mutta etukavioihin ei suostunut vuoluveitsellä koskemaankaan. Olivat kuulemma liian kuluneet.
Ikävä kyllä ei tullut otettua kuvaa siitä, miltä etukaviot tämän kengityksen jälkeen näyttivät, mutta yhdellä sanalla jos sitä kuvaisi niin sanoisin, että näky lähinnä itketti.
Jalkojen uudelleen alkaneen turvotuksen ahdistamana googletin perjantaina kengittäjiä. Muistin nimen, jota oli jo aikaa sitten minulle suositellut suomenmestarikengittäjä.
En ollut ennen nähnyt tuollaista uunia autossa.
Sain Yvonne Julinin kiinni perjantai-iltana. Hänestä kuulosti uskottavalta, että turvotus johtuu kavioista. Hän myös arveli voivansa tehdä asialle jotain ja lupasi tulla heti maanantaina. Ja tänään hän saapuikin paikalle.
Ei kavioista vieläkään ihan suoria tullut, koska ne tosiaan ovat kovasti vinoon kuluneet. Mutta ero aikaisempaan oli huomattava, ja mielestäni nimenomaan hyvään suuntaan. Piti ottaa ennen ja jälkeen -kuvat, mutten ehtinytkään ottaa ennen-kuvia ja jälkeen-kuvat unohtuivat. Sorry.
Tämä kengityskerta oli siitä jännä, että en muista että ponejani koskaan ennen kuumakengitetyn. Uteliaana kyselin koko ajan, mitä tapahtuu.
Yvonne takoi Ruusalle vähän custom made -popot, kahden koon välistä. Kannoilta entistä pitempi etukenkä epäilemättä luo entistä suuremmat mahdollisuudet kenkien irtoamiselle. Mutta pitempi kenkä myös tuo kaivattua tukea vennoille vuohisille, kun eteen karanneet kavionkannat eivät siihen kykene.
Kengän reunaa seppä viistosi (mikä lieneekään oikea termi) niin, että kenkä ei paina ohueksi päässyttä anturaa.
Tilsakumien kohdalla teimme päinvastoin kuin Yvonne suositteli eli ne laitettiin. Sepän mielestä ei olisi pitänyt laittaa, koska ohut antura. Mutta koska Ruusa liikkuu aina ulkona ja koska ulkona nytkin on melkoinen kerros suojalunta, katsoin, että turvallisuuden vuoksi tilsakumit on oltava. Toivotaan, että ratkaisu oli oikea. Olisi hyvä, jos lumi pysyisi, etteivät tilsakumit ala toimittaa rimpularukan kavioissa hiekkapaperin virkaa.
Minua vähän etukäteen jännitti, miten kengitys menisi, sillä viimeviikkoisessa kengityksessä poni otti muutamaan otteeseen pystypainia kengittäjän kanssa. (Luulen, että tämä taipumus on ollut vaikuttavana tekijänä myös edellisen luottokengittäjän katoamistempussa.)
Mutta kun Yvonne nosti Ruusan kavion ja ryhtyi poistamaan kenkää, tilanne olikin ponin mielestä täysin ok. Se nosti kavion kauniisti ja seisoi käytävällä pää alhaalla, nuuski ystävällisen uteliaana kengittäjän vaatteita. Sama meno jatkui läpi kengityksen, vaikka uunin humina ja sovituksessa savuavan kavion käry ponia vähän hirvittivätkin.
Naulojen lyöntiä Ruusa vähän arasteli, mutta siitäkin selvittiin muutamilla porkkananpalasilla ja ilman painimatsia. Ihan mahtavaa.
Vain etukaviot laitettiin uusiksi, sillä takakavioiden tilanteessa ei ollut välittömän parantelun tarvetta. Etukaviotkin saataneen kuntoon tässä seuraavien kengityskertojen aikana. Peukut pystyyn, että nyt alettaisiin päästä hyvään suuntaan ja turvottelu lakkaisi.
P.S. Pian seuraa myös raporttia viikonlopun kurssihommista, olin nimittäin tutustumassa alexander-tekniikkaan ja vähän muutakin tekniikkaa tuli testattua. Hieno viikonloppu oli.
Jokusen päivän vanhassa tekstissä totesin, että jos Ruusan jalassa ei ole mikään rikki niin pitää laittaa samantien lottokin vetämään. Täytyy varmaan tehdä niin, sillä jalan äkillinen turvotus ja kuumotus olivatkin paljon melua tyhjästä.
Eläinlääkäri ultrasi jalkaa pitkän aikaa ja päästi jossain vaiheessa sellaisen merkitsevän krhm-äännähdyksen, että oli pakko kysyä, mitä nyt. Yksi kohta oli kuulemma "kiinnostava" ja piti verrata vielä viereiseen kinttuun, joka kätevästi olikin jo edellistä ultrausta varten kalju.
Tämä eläinlääkäri on sillä lailla harkitseva ja vähäpuheinen, että häneltä on turha kysellä väliaikatietoja. Pitää vain odottaa loppupäätelmiä.
Loppupäätelmä siis oli, että jalka on ehjä. Ruusalla on kuitenkin hankkarin yläkiinnityskohdassa erikoiset muodostelmat. Mutta koska muoto on molemmissa kintuissa sama, kyse on kuulemma ihan vaan rakenteellisesta omituisuudesta. Ei kannata sitä liikaa miettiä.
Koska kävin tapaamassa eläinlääkäriä kesken työpäivän eikä siis ollut aikaa odottaa kahta tuntia rauhoituksen haihtumista, poni piti vähäksi aikaa laittaa sairastarhaan. Omassa tarhassa kun on vähän turhan paljon esim. olkea syötäväksi. Veera pysytteli kaverin rinnalla tässäkin vastoinkäymisessä. Peukut pystyyn, että poni pysyy pystyssä jäätarhassaan...
Sitä, miksi ponilla yhtäkkiä turposi jalka kuin se olisi pahemminkin risa, ei eläinlääkäri osannut selittää. Eihän hän ollut edes koko turvotusta nähnytkään. Tarjosi kyllä impparivaihtoehtoakin, mutta jokusen impparin näistä kintuista hoitaneena turvotus ei minusta ihan siltäkään tuntunut. No, kuka näistä ottaa selkoa.
Jokainen ultrauskerta maksaa kolminumeroisen summan rahaa ja keksisin sille rahalle aika paljon hauskempaakin käyttöä. Niinpä tiedustelin eläinlääkäriltä, miten voisin itse erottaa mysteeriturvotuksen aidosta vammasta.
Noh, pohti eläinlääkäri, mysteeriturvotuksen voi odottaa katoavan parissa päivässä kokonaan, mutta oikeasta vammasta jää joku turvotus pitemmäksi aikaa olemaan. Sitten hän kyllä totesi, että sellainen pitkäkestoisempi turvotus voi kuitenkin olla piilossa niin, ettei sitä ihan helposti löydä. Ja, tämä on omaa pohdintaa, Ruusan edellinen mysteeriturvotus muistutti itsestään pienellä nesteellä viikkoja olematta kuitenkaan jännevamma.
Niin että oikeastaan maallikolla ei ole oikein muita varmoja keinoja erottaa mysteeriturvotusta vakavasti otettavasta jalkavammasta kuin pyytää asiantuntijan arviota. Joten todennäköisesti seuraavan turvotuksen ilmaantuessa reaktioni on samanlainen paniikki kuin tähänkin asti. (Edit: ja se lottovoitto tulisi ihan tarpeeseen.)
Ensiapu molempiin on kuitenkin sama: tulehduskipulääkettä, lepoa ja kylmäystä.
Koska mysteeriturvotus on jo historiaa, voimme kuulemma palata heti normaaliin elämään. Tänään ponin kavioihin asennettiin jopa liukkaudentorjuntavälineet eli suomeksi hokkikengät. Sopivasti juuri siinä vaiheessa, kun jääkausi on vaihtumassa mutakeliin. Peukut pystyyn, että vielä tulee talvi.
Mindfulness on terminä niin muodikas, että en ole siihen jaksanut perehtyä, vaikka epäilemättä olen ihan kohderyhmää. Jotenkin kuitenkin kiinnostuin, kun Mia-ope ehdotti minulle luentoa Tietoisesti taitava ratsastaja. Kyseessä oli siis mindfulnessia ratsastajille.
Kyseinen luento oli Kirkkonummella menneenä lauantaina. Siellähän oli paikalla vaikka ketä hyvinä koutseina tunnettuja tyyppejä. Luennon piti urheilupsykologi Anna Andersén, joka myös askellajivalmentajana tunnetaan.
Mindfulnessissa on tietystikin ideana tietoisuustaidot ja hetkessä eläminen. Se, että tunnistetaan omat ajatukset ja tunteet sekä hyväksytään ne. Ei ollenkaan anneta aivojen lähteä sellaiseen hötkyilyyn kuin esim. allekirjoittaneen harmaalla aineksella on enimmäkseen tapana. Että ajatukset juoksevat kovasti tilanteiden edelle ja yleensä nimenomaan negatiivisessa mielessä.
Mia-opekin on kuulemma tullut siihen tulokseen, että mieli on ratsastuksessa itse asiassa kaikkein tärkein osa-alue. Fysiikka ja tekninen osaaminen tulevat vasta sen jälkeen.
Mikähän on ratsastajan mindfulnessin taso tässä kuvassa? Epäilemättä jonkin verran zenimpi kuin kyseisellä yksilöllä keskimäärin. Kuvassa on siis Ruusan emä G, jos joku ei vielä ole tätä kuvaa nähnyt. Voi, miten on ikävä tämän ponin selkään.
Erityisesti Anna Andersénin luennolta jäi mieleen tunteet, niitähän ihmisellä nimittäin riittää.
Tunteista erityisesti jännitys ja pelko ovat edelleen vähän tabuja. Ainakin silloin, kun minä aloitin hevostelun, oli tapana korostaa, että jos pelottaa, niin sitä ei saa missään tapauksessa näyttää hevoselle. Mutta, kuten varmaan jokainen on havainnut, peittäminen ei poista tunnetta eikä estä sitä leviämästä esim. hevoseen.
Jokainen pelkää joskus. Kuten luennolla olleet pitkän linjan ammattilaiset totesivat, jos ei pelkää niin ei ole paljon kokemustakaan. Joskus pelko on vain tervettä.
Sen sijaan, että jännityksen tai pelon pyrkii vaimentamaan, olisi Anna Andersénin mukaan tärkeää tunnistaa, sanoittaa, ulkoistaa ja hyväksyä tunne. Tunne ei nimittäin katoa sitä peittelemällä, vaan nimenomaan tutkailemalla ja sanoittamalla.
Tilanne, jossa tätiä jännitti, vaikka poni oli ihan kiltti.
Tälläkin ponilla ratsastamista on kyllä ikävä. Se on sentään käsittääkseni yhä elossa.
Seuraa selitys.
Ihmisen aivot ovat tavallaan kolmiportaiset. Vanhimmat ovat ns. liskoaivot, joissa ovat eloonjäämisen kannalta olennaisimmat toiminnot, kuten kauhusta jähmettyminen. Liskoaivojen tärkein osa on mantelitumake, jota on kutsuttu myös tunneaivoiksi. Liskoaivojen hormoneja ovat adrenaliini ja kortisoli, stressihormonit.
Aivojen toinen "kerros" on nisäkäsaivot, joissa asuu turvallisuuden tunne, ja kolmas ihmisaivot, joiden tehtävä on kaikenlainen tiedollinen ajattelu. Nisäkäsaivoissa erittyy oksitosiinia ja ihmisaivoissa dopamiinia.
Kun ihminen jännittää tai pelkää, tunne tulee liskoaivoista. Jos ihmisaivot yrittävät sivuuttaa tätä informaatiota, liskoaivot lisäävät pökköä pesään: etkö huomaa, vaara uhkaa! Lopputuloksen varmaan tietää jokainen kisajännityksestä kärsivä: radalla jähmettyy, ei kykene ratsastamaan, kaikki energia menee tilanteesta selviytymiseen. (Arvatkaa, miksi en ole koskaan toden teolla innostunut kisaamisesta, vaikka se ajatuksen tasolla kiehtookin.)
On kuulemma vallan tutkittua, että jos koemme meitä arvioitavan negatiivisesti, emme kykene hienomotoriikkaan. Varmaan jokainen arvaa, miten tällainen hienomotoriikan puute vaikuttaa hevosen selässä. Ei tule mitään, niin. Ja sittenhän ennakko-oletus negatiivisista arvioista toteutuukin, ainakin jos ollaan kisakentillä.
Esimerkki tilanteesta, jota helpottaa, jos ihminen ei häsää.
Tämän ajatusketjun voi katkaista juurikin sillä muodikkaalla mindfulnessilla. Kun tunteen tiedostaa ja hyväksyy, pääsee takaisin ihmisaivoihin. Pääsee tunteen herraksi ja muutamassa minuutissa tunne alkaa heiketä.
Mutta tietysti kaikessa tällaisessa on aina joku catch.
Ei pysty ihminen tällaiseen, jos se ei harjoittele. Päivittäin pitäisi kuulemma treenailla mindfulnessia esim. 20 minuuttia kerrallaan muutamia kertoja päivässä. Tai ainakin 10 minuuttia. Argh, sanoo ihminen, joka joogastakin jättää loppurentoutukset tekemättä, koska ei ehdi. Eikä nykyisin kyllä ehdi sitä joogaakaan.
Harjoittelemalla kuitenkin on kuulemma mahdollista heikentää mantelitumakkeen, niiden liskoaivojen, toimintaa. Jopa ihan fyysisesti pienentää aivojen uhkakeskusta.
No, luennolla tehtiin pari harjoitusta, jollaisia siis pitäisi toistella kotonakin. Ensimmäinen oli sellainen muodollinen harjoitus.
Piti istua ryhdikkäänä silmät kiinni, tai saivat ne olla aukikin, ja keskittyä ensin ottamaan kiinni ajatuksista. Mitä ajattelen juuri nyt? Sitten hyväksyä, että tällaista päässä nyt pyörii. Seuraavaksi sama tehtiin tunteiden ja hengityksen kanssa. Yllättävän vaikeaa.
Asento on harjoituksessa tärkeä, siinä missä aivot vaikuttavat kehoon niin kehokin vaikuttaa aivoihin. Eräs valmentaja kertoikin luennolla, että pelkäävän ratsastajan pelko vähenee yleensä dramaattisesti, jos hän saa hevosen selässä kehonsa ryhtiin.
Anna Andersén totesi, että katseen pitäminen hiukan horisontin yläpuolella saa ihmisen tuntemaan olonsa itsevarmaksi, alaspäin katsominen ja kyyristely epävarmaksi. Tämä pätee nelijalkaisen kyydissäkin.
Missäs se katse taas onkaan?
Yksi harjoitus oli myös hengitysharjoitus: piti seistä ja keskittyä hengittämään syvään ikään kuin mahan sisään, kuin täyttäisi sen sisällä olevaa ilmapalloa. Jo tämä laskee merkittävästi stressitasoa.
Tällaisia harjoituksia kannattaisi Anna Andersénin mukaan tehdä joka päivä, kun esim. töistä ajelee tallille. Kiireisenä ja kireänä kun ei hevosympäristöön ole kovin suositeltavaa astella.
Tallilla kannattaa jatkaa harjoitusta hevosen kanssa: silittää se läpi, keskittyä kiitollisuuteen ja onneen siitä, että saa olla hevosen kanssa. (Kieltämättä tässä kiitollisuuspuolessa olisi juuri tällä hetkellä vähän työstämistä.) Keskittyä rakastamaan hevosta. Tällä tyylillä sitten pitäisi treeninkin luistaa paremmin.
Kuvassa kiitollinen poninomistaja ja sen poni, joka todennäköisesti ei ymmärrä olla kovinkaan kiitollinen.
Harjoittelimme pikaisesti myös myötätuntoa - itseä kohtaan. Kuinka tärkeää, ja kuinka vaikeaa!
Kuitenkaan mokissa ei kannattaisi jäädä vellomaan eikä omaa minuuttaan niihin ripustaa. Myötätuntoharjoituksessa piti tiedostaa negatiiviset ajatuksensa ja hankalat tunteet ja se, miten ne ilmenevät kehossa. Sitten piti silitellä itseään (oksitosiinin erityksen käynnistämiseksi). Lopuksi oli sitten se vaikein kohta, tunteiden hyväksyminen ja myötätuntoinen sisäinen puhe.
Muutkin mokaa, sanoo laulukin.
P.S. Tässä oli tietystikin vain pintaraapaisu luennon aiheista. Kannattaa mennä kuuntelemaan, jos aihe kiinnostaa.
Ruusalla kävi perjantaina osteopaatti, jolta saimme monia jumppavinkkejä. Osteopaatti oli eniten huolissaan takapolvista ja suositteli myös mäkitreeniä.
No, maanantaina otin asiakseni toteuttaa mäkikävelyä, onhan tapani noudattaa viisaammilta saatuja neuvoja liiankin tunnollisesti. Menimme metsään, koska siellä oli edelleen lunta eikä vain jäätä kuten kaikkialla muualla. Poni oli hihnassa, tätikin jalkapatikassa.
Liikuntasuorituksesta tuli vähän pitempi ja rankempi kuin olin etukäteen suunnitellut, mikä osittain johtui ponin itse keksimistä koreografioista. Näihin kuului erinäisiä loikkia ja laukkailuja, kaikenlaista sellaista mitä ei toipilasjalan takia olisi vielä saanut tehdä. Yritykset hillitä ponin riekkumista eivät tuottaneet kovin pitkäaikaista tulosta, etenkään siinä vaiheessa kun omat hermot menivät. Etujalkojen nastabootsitkaan eivät menossa kauan mukana kestäneet.
Kuva ei liity tapaukseen, mutta on kuitenkin samasta ponista samoissa vermeissä.
Kauhulla odotin, mitä tällaisesta rasituksesta toipilasjalalle seuraisi. Mikä helpotus, kun se vaikutti lenkin jälkeen ihan ok:lta.
Harmi vaan, että viereinen kinttu olikin sitten jotain ihan muuta. Niin muhevaa turvotusta ei kuulkaas ole Ruusa-ponin jalassa ennen nähtykään, jos imppareita ei lasketa. Jänteitä oli vaikea tuntea taikinamaisen turvotuksen alta.
Vaikka Ruusalla on ollut monia jalkavaivoja, sen luut, nivelet, jänteet ja ligamentit ovat aina pysyneet ehjinä. Mutta jos tällaisen turvotuksen alla ei ole mitään rikki niin kannattaisi varmaan laittaa samantien lottokin vetämään. Tilanteen tuoreeltaan tunnustellut tallinpitäjä oli samoilla linjoilla, ei näytä hyvältä, eikä varsinkaan tunnu.
Mitäpä sitä muuta ihminen vapaa-ajallaan tekisikään kuin ramppaisi tallilla käärimässä ponin jalkoja kylmäyspatjoihin, truuttailisi ponin suuhun Metacamia. No eipä juuri mitään.
Kauanko ihminen voi jaksaa jatkuvaa ponillista poikkeustilaa?
En tiedä, yritän vaan keskittyä kulloinkin käsillä olevaan ongelmaan. Ehkä jossain vaiheessa tulee raja vastaan. Tai sitten raja siirtyy sitä kauemmas, mitä enemmän on elämänsä eläimeen jo ehtinyt panostaa. Mutta kieltämättä sitä välillä miettii, että alatisairaaseen lemmikkiponiin upotetulla rahalla pitäisi tervettä hevosta maneesitallilla, tai kahta tervettä pikkutallilla. Mutta onhan se sentään söpö.
Koska en ole kuitenkaan ihan suorilta valmis kaivamaan ponille kuoppaa, tein kuten aina ennenkin eli soitin eläinlääkärille. Sain ajan ensi tiistaille. Viikkokin on tässä tilanteessa pitkäntuntuinen aika odottaa, mutta odottaa pitää. Paksun turvotuksen läpi ei ultrakaan näe.
Sitä on taas, vaikkakin tässä kuvassa on pakkaslunta.
Hyvä blogi on kuulemma positiivinen, joten seuraavaksi seuraa positiivisuutta. Nimittäin turvotus on jo tuoreimmasta vammajalasta laskenut. Myönteinen juttu on sekin, että se aiemmin tutkittu vasen etujalka on nyt ulkoisesti tarkasteltuna priimakunnossa.
Lisäksi hyvä juttu kengättömän kannalta on se, että tuli taas lunta. Nuoskalumi tarttuu jäähän kuin räkä, joten pahin (ponin) liukastumisen pelko on ainakin hetkeksi väistynyt.
Tiistaina ponilla piti olla kengitys, jotta saataisiin vähän järeämpää liukkaudenestoa alle. Viikon varoitusajalla sain sovittua ajan eräälle kengittäjälle, joka on keskimääräistä taitavampi ilmestymään paikalle sovittuun aikaan. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan tullut. Syytä ei liene asiallista julkistaa, mutta sanottakoon, että ei häntä voi peruutuksesta syyttää.
Ruusan kannalta kengittäjän estyminen ei ehkä tullut kovinkaan huonoon saumaan. Sen on ehkä nyt tilsakelien tultua parempi olla potentiaalisesti risan kinttunsa kanssa paljain jaloin.
