perjantai 30. joulukuuta 2016

Uusi kamera, mahdollisesti paremmat kuvat

Viime päivitys oli epäilemättä aika ankeaa luettavaa, joten vaihdetaanpa levyä.

On tässä ollut sentään ilon aiheitakin, ainakin yksi isohko sellainen, joka paljastui joulupaketista. Nimittäin upouusi kamera!

Paketissa oli Canonin 80D - juuri se runko, jonka olin ajatellut ostaa sitten joskus, kun a) vanhasta aika lopullisesti jättää tai b) on rahaa. Kumpi nyt vaan ensimmäisenä tapahtuisi. Eli alatisairaan ponin keskituloisena omistajana tod.näk. ensin mainittu. 

Olenko ollut sittenkin myös vähän kiltti, vaikka en itse ole sellaista ponikiireiltäni tullut huomanneeksi? Tai ehkä todennäköisemmin kilttejä ovat vain lahjan antajat, tietäen kameraturhautumiseni määrän. (Joo, kieltämättä huono puuseppä tässä syyttelee välineitään.)

Entiseen kalustoon verrattuna 80D:ssä on hyvää muun muassa videokuvausominaisuus. Tähän asti olen voinut videoida joko kännykällä (jossa on muisti täysi) tai pokkarikameralla (jonka akkulaturi on paikassa tuntematon).

Toistaiseksi olen testannut uutta runkoa vain 17 - 50-millisellä objektiivilla.

Yllättävän eri tavalla tämä runko reagoi esim. tarkennuksen ja valotuksen kanssa kuin vanha malli. Asetusten kirjo vaatii vähän pitempiaikaista opiskelua kuin jouluna suoritettu manuaalin tärkeimpien kohtien pikaselaus.

Sen verran on jo tullut havaittua, että tämä uutuus on muuten hämäräolosuhteissa aika huikeasti paljon tymäkämpi peli kuin 7 vuotta vanha 50D.

50D:ssä jo ISO 2000 tuotti melko ankeaa jälkeä, 80D ottaa aivan kohtuullisia kuvia vielä 10 000:ssakin. Voitteko käsittää? Minä en. Ainakaan vielä. Kohtahan siihen jo tottuu ja alkaa kaivata vielä parempaa.

Voi toivoa, että uusi kamera jollakin tavalla kohentaisi tämän blogin kuvien laatua. Ihmeitä ei toki voi odottaa, kun rungon takana oleva henkilö pysyy kuitenkin samana. 

Enää ei vissiin voi vedota kaluston ikään, jos kuvat ovat suttua, vaikka linssit pysyvätkin toistaiseksi samoina. Pikkuisen kyllä kutkuttaisi sitäkin osastoa päivittää, kun mitään en ole kamerakassiin ostanut ainakaan viiteen vuoteen. Tosin aika vähällä käytöllä on se kassissa oleva sisältökin ollut.



Olen vähän testaillut uutta kameraa koti- ja talliolosuhteissa. Huippukokemuksilta on toistaiseksi vältytty: tallilla kohdemateriaaliksi on ollut tarjolla vain varjoisassa tarhassa nuokkumista ja koirakin sanoi jouluna ei kuvaamiselle, vaikka se on yleensä melkoinen supermalli.

Ehkä pitäisi lähteä pitkästä aikaa pyörähtämään jossain kisoissa. Ratsastuskilpailut ovat ehkä maailman tylsintä kuvattavaa (poislukien tietysti Laatuponikisa), mutta kuvaajan sormiharjoituksena erittäinkin toimivaa settiä.

Ja kuukauden taas vaihtuessa täytynee ottaa toinen setti virallisia mahakuvia. Ehkä innostun taas uudelleen kuvaamisesta.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Synkissä vesissä

Hiljaista on ollut blogissa viime aikoina. Vaikka vastoinkäymisistä usein kirpoaa luovuutta, viime aikojen fiilis on ollut sen verran ankea, ettei siitä ole irronnut edes sarkasmia.

Viimeksi kuluneet noin kolme viikkoa ovat tuntuneet vähintään kolmelta kuukaudelta.

Kolmisen viikkoa sitten nimittäin havaitsin, että ponini oli varsin räkäisen oloinen. Silloin oivalsin, että se on todennäköisesti jonkinlaisessa flunssassa. Kun sitten naapuritarhan varsoille nousi yli 40 asteen kuume, iski paniikki.

Ehkä jo vähän pirteämpi poni joulupäivänä.
Paniikki kumpusi siitä idioottimaisesta faktasta, että Ruusa ei ole saanut herpes-rokotetta.

Miksi, kysynee lukija tässä kohdassa. Samaa kysyi paikalle hälytetty eläinlääkäri. Vastaus: tyhmä omistaja kuunteli toista eläinlääkäriä.

Ruusahan todellakin oli tarkoitus rokottaa. Kyselin rokotetta mainitulta toiselta eläinlääkäriltä silloin, kun viiden tiineyskuukauden virstanpylväs lähestyi. Hän ei ollut kovin kannustava syistä että a) rokotteesta on mainittavaa hyötyä vain, jos koko tallin kavioeläimet rokotetaan b) näin pienessä ja suojaisassa tallissa tartuntariski on hyvin pieni ja c) rokotetta ei itse asiassa saa mistään tukusta.

Kohta c sai luovuttamaan, mistä nyt itseäni ruoskin.

Eläinlääkäri lohdutteli, että poneihin oli hänen uskoakseen iskenyt tavallinen influenssa.

Minä olin kuitenkin heti satavarma, että pieneen lintukotoomme oli iskenyt herpes. Oireenkuva oli niin selkeä: Vain varsat kuumeilivat. Aikuiset hevosethan eivät herpeksestä välttämättä oireile, koska suurin osa niistä on kohdannut viruksen jo aiemmassa elämässään.

Näissä tunnelmissa itkin omaa tyhmyyttäni noin yötä päivää. Miksen etsinyt rokotetta vaikka kivien ja kantojen alta? Ihmisen on välillä niin kovin vaikea ymmärtää omaa itseään. Tai ainakin minun, joka näytän tekevän ponini suhteen jatkuvasti lähinnä vääriä ratkaisuja.

Arkistokuvaa marraskuulta.
Armottoman itseruoskinnan lomassa toki otatin Ruusasta verikokeet ja räkänäytteet.

Verinäytteet näyttivät aivan normaaleilta. Mutta kun eläinlääkäriltä tuli viesti "soittaisitko Ruusan näytteiden tuloksista", tiesin, että virusmääritys oli yhyttänyt rimpulan räkänäytteestä herpeksen.

Onneksi näytteestä ei kuitenkaan löytynyt sitä pahinta, EHV-1:tä eli virusaborttia.

Ruusan rööreissä muhi "vain" huomattavan tavallinen nelostyypin herpes, jonka ei tiedetä aiheuttaneen muuta kuin hengitystieinfektioita. Tulos lienee suhteellisen luotettava, sillä varsojen räkänäytteistä löytyi samaa viruskantaa - ja vain sitä.

Pullan ei siis pitäisi ainakaan tämän infektion takia olla akuutissa kuolemanvaarassa. Jo olemassa olevienkin varsojen kuume laski neljän päivän jälkeen.

Mutta kunhan kaikki ovat terveiden kirjoissa, koko tallin asujaimisto on nyt tarkoitus rokottaa. Eläinlääkärin mukaan siitä pitäisi näin myöhässäkin aloitettuna olla jotain iloa. Pari pistosta suojaa enemmän kuin nolla, etenkin laumaimmuniteettiin yhdistettynä.

Jos kaiken tämän jälkeen saan Pullan elävänä ja terveenä ulos, sen rokotusohjelmaan kuuluu alusta lähtien myös herpes. Ei nimittäin ole tämä nelostyypinkään tauti mitenkään leppoisa sellaiselle, jonka elimistö kohtaa viruksen ensimmäistä kertaa.

Lisää arkistokuvaa. Poni taisi olla jo tuolloin kipeänä.

Ruusan kannaltahan tilanne on siitä ikävä, että se on saattanut olla kipeänä jo ties miten pitkään ennen kuin varsoille nousi kuume.

Olin vaan pannut nopeasti hengästymisen, hitaan palautumisen ja ajoittaisen väsymyksen perussairauden sekä vähän tiineydenkin piikkiin. Näin siksi, ettei ponilla ole ollut lämpöä ja lähes kuukausittain otetut verikokeetkin ovat olleet priimaa.

Tästä tietenkin seuraa, että myös hoito on ollut tismalleen päinvastaista kuin olisi pitänyt olla. IAD:ta hoidetaan inhaloitavalla kortisonilla ja liikunnalla, flunssassa mainituista asioista on pelkästään haittaa.

Lääkkeet tietysti lopetin ensitilassa ja poni on varmuuden vuoksi ollut täyslevossa kohta kolme viikkoa. Se on vasta nyt alkanut piristyä.

Täytyy vain toivoa, ettei väärästä hoidosta koituisi pitkäaikaisempaa haittaa ponin terveydelle. Ja etteivät tapahtumat vaikuttaisi tiineyteen.

Vaikka EHV-1:tä ei löytynyt, pelko tiineyden puolesta jäi.

Sitä paitsi jos EHV-4 löysi meille, mikä tahansa tauti voi tulla. Ruusan tallin hevoset eivät nimittäin käy ns. missään ja emmekä me ihmiset käy kotitallivermeissä muilla talleilla.

Joko herpes on siis ollut piilevänä jollakin hevosista ja puhjennut uudelleen tai se on tullut esimerkiksi satulansovittajan tai kengittäjän välityksellä.

Hoitavan eläinlääkärin mukaan kuumetautia on ollut paljon liikkeellä.

Herpes leviää tehokkaasti myös vaatteiden välityksellä, samoin kuin influenssa. Kannattaa siis olla huolellinen, ettei levitä viruksia! Itsehän en ole Ruusan sairauden toteamisen jälkeen käynyt muilla talleilla ollenkaan. Enkä taida uskaltaa mennäkään ennen kuin ponin herpes-rokotusohjelma on saatu alulle.

torstai 8. joulukuuta 2016

Voisinko saada ponistani kopion? (Ja uusia ratsastuskuvia)

Jos saisin valita, millainen poni Ruusan sisuksista keväällä putkahtaa, sanoisin että haluan sellaisen kuin Ruusa. Vain terveyttä ja kokoa toivon lisää, muuten saisi tulla toinen tismalleen samanlainen (tai voisin minä ottaa tämän mustanakin versiona).

Eihän siitä nyt yhtä ponimaisen nättiä voi tulla, kun isänä on hevonen. Mutta tulisipa kuitenkin aika samannäköinen. Onhan Ruusassa tietysti omat vähemmän nätitkin osasensa, mutta mikään ei juuri nyt esteettisesti häiritse.

Kuvat ovat maanantaiselta ratsastuskerralta. Tässä ollaan toista kertaa samassa pikku mäessä ja poni osasi jo odottaa laukkaa. Sehän muuten läksi! Ratsastajan yllättymisen voi lukea jännittyneistä hartioista.
Luonteen varsa saisi periä kokonaan Ruusalta. Enhän edes loppujen lopuksi tiedä, millainen päänsisus on päivän varoitusajalla valitulla isäoriilla.

Ruusallahan päänsisus on täyttä timanttia, vaikka ponilla välillä onkin omia mielipiteitä kokonaisen tallin tarpeiksi. Eipähän tarvitse arvailla lemmikin mielenliikkeitä, kun ihan kaikki näkyy päällepäin. Tallinpitäjä käyttää ponista nimeä prinsessa Ruusanen, kaikella rakkaudella.

Ratsain Ruusa on kuitenkin täydellinen tädin luottoponi. Metsässä saa peuralauma lähteä melkein vierestä eikä poni muuta kuin vähän hätkähtää. Autot ja traktorit saavat mennä vierestä ilman reaktiota. Ja poni lähtee ratsuhommiin innokkaalla asenteella.

Ravi ei oikein onnistunut tällä kertaa.

Viime aikoina olen antanut ponin tehdä ratsastaessa vähän mitä sitä huvittaa, koska perussairaus ja tiineys ovat ilman ratsastuksellisia tavoitteitakin aika raskas yhdistelmä.

Tämä kostautui maanantaina, kun yritin vaihtelun vuoksi vähän niin kuin ratsastaakin eikä vain nautiskella tasaisesta kyydistä.

Poni kertoi, että hänellä olisi aika hyvä tämä laukka-askellaji, että mitä jos mentäisiin lähinnä sitä. Keskustelu meni suunnilleen tähän tapaan: M: "jos vähän ravattaisiin" R: "joo, mä laukkaan!" M: "ei kun ravia ajattelin" R: "mä laukkaan!" M: "se ravi jos löytyisi?" R: "okei mä laukkaan tosi hitaasti".

Vaikka kelvollista ravia ei oikein löytynytkään, voiko tuollaiselle muuta kuin hymyillä? Ei varmaan, jos laukka on sellaista kuin Ruusalla, kevyttä ja tasapainoista, kuin pilven päällä leijailisi.

Tietystikin on mahdollista, että poni tarjoaa laukkaa joko siksi, että se on jumissa tai siksi, että ratsastajan keho on tiedostamattaan laukkamoodissa. Mutta masentavia poniajatuksia on päässä muutenkin yli oman tarpeen, joten valitsen ajatella, että laukka nyt vaan on Ruusasta kivointa.

Olen ehkä sanonut ennenkin, että Ruusalla on hyvä laukka, esteponiemältä peritty. Nyt vasta oikeastaan tajuan, miten hyvä se on.

Miten on edes mahdollista, että näin vähän ja huonosti ratsastettu poni pystyy kantamaan ratsastajaa hyvinkin lyhyessä laukassa täysin tasapainossa? Siis jos se niin haluaa.

Toisaalta poni voi kauniin ja hallitun laukan sijaan yhtä hyvin haluta räjähtävää lähtöä pukkilaukkaan (ks. ensimmäinen kuva). Ja se voi siirtyä reipashenkisestä pukkilaukasta lyhyeen laukkaan muutamassa askeleessa (ks. kuva alla).

Pakko laittaa tämä kuva, vaikka se on täydellisen väärin tarkentunut. Siitä näkyy, millaiseen ponilla olisi potentiaalia, jos se olisi terve ja jonkun osaavan kouluttama. Ratsastajahan tässä on vetänyt ponin nippuun ohjista, mutta ehkä saan anteeksi, koska vedin ohjista saadakseni pukkilaukkaavan ponin pään ylös. 
Vaikka poni lähtisi omin luvin laukkaan ja vähän heittelisi takapuolta mennessään, "hoo"-sanalla se pysähtyy varsin lyhyellä jarrutusmatkalla. Ja sitten voidaankin pitää välikäynnit:

Mikä maha! 
Kyllä, aika usein mietin, mitä Ruusasta olisi voinut tulla, jos se olisi saanut kasvaa aikuiseksi terveenä. Ja suren sitä, miten huonosti olen siinä tehtävässä onnistunut.

Joka tapauksessa wannabe-kasvattajan rima on poniesikoisen jäljiltä aika korkealla.








Ravi - boring!


Kuten kuvista näkyy, meillä ei ole edelleenkään oikeaa satulaa. Satula oli mielestäni niin monella tapaa epäsopiva, etten viitsinyt tuhlata satulansovittajan aikaa enempää. Sitä paitsi meillä on ponin vatsanseudun kehityksesta päätellen enää aika vähän ratsastuskertoja jäljellä ennen sen äitiyslomaa.

Katsotaan sitten ensi syksynä, jos ponilla näyttää olevan elinpäiviä satulan hankinnan kannalta järkevä määrä. Tällä hetkellä tilanne näyttää aika huolestuttavalta.

P.S. Olen nyt oppinut tunnustelemaan Pullan liikkeitä Ruusan vatsan läpi. Ja kyllähän sillä jo aikamoiset voimistelut onkin menossa!

tiistai 6. joulukuuta 2016

Hyvää itsenäisyyspäivää suomenhevoskuvilla

Kuten useimmat varmasti ovat tietoisia, Suomi täyttää tänään 99 vuotta. Uljaan isänmaan kunniaksi tuli mieleen julkaista suomenhevoskuvia. Ei mitä tahansa räpsyjä, vaan oman kuvaushistorian parhaimmisto. 

Oma ykkössuosikkisuokkikuvani on tämä. Vähän siinäkin kyllä häiritsee emän riimu ja kun minulla ei ollut tästä valmista kuvaa niin tästä pikakäsitellystä tuli vähän oudon värinen.




Tämänhetkisessä fyysisessä sijainnissani sattui olemaan valokuvia vain vuodesta 2012, joten aika pienestä siivusta Suomen itsenäistä historiaa puhutaan. 

Lyhyen aikajanan lisäksi tajusin kuvia läpi käydessäni, että kuviini on päätynyt myös hyvin kapea otanta Suomen omasta hevosrodusta! Hyvin harvassa omien kuvieni parhaista on suomenhevonen. Ja melkein kaikki suomenhevoskuvieni hevoset ovat toisilleen sukua. 


Toistaiseksi ainoa kuvausretkeni kenttäkisoihin tuotti aika monia tämäntyyppisiä otoksia. En ollenkaan ymmärtänyt, miksi muut kuvaajat eivät innostuneet tästä kuvakulmasta. Olen tosin vain 90-prosenttisen varma, että kuvassa on suomenhevonen.

Welsheistä olisi ollut huomattavasti helpompi toteuttaa onnistuneiden otosten kavalkadi.

Mutta yritystä ei laiteta, joten tässäpä kokoon raavittu suokkikuvien parhaimmisto. Valitsin tähän sellaiset, joita ei tässä blogissa ole ennen nähty.

Ruusan kahden kesän laidunkaveri 2-vuotiaana.

Sama tamma 1-vuotiaana.
Ja vielä sama tamma maitovarsana. Tämä on ensimmäisen kuvan tamman lapsi.
Emätamma 2012.
Tytär 2015.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Viisi kuukautta varsomiseen ja ensimmäiset viralliset mahakuvat

Olen ajatellut Ruusan tiineyttä yllättävän vähän, ehkä siksi, että päivänpolttavampiakin ongelmia on ollut taakaksi asti. En ole kovinkaan suurella intensiteetillä seurannut ponin vyötärönseudun pyöristymistä. 

Pari viikkoa sitten welsh-yhdistyksen vuosikokouksessa eräs kasvattaja kertoi jo tuntevansa lempitammansa sikiön potkuja. 

Minä en ollut yhtään edes yrittänyt tunnustella! Kaverin esimerkistä innostuneena yritin heti seuraavalla tallikäynnillä tunnustella ja melkein sainkin kaviosta. Tosin vähän eri tyypin kuin oli tarkoitus. Ruusan mielestä ihmisillä ei oikein olisi asiaa Pullan lähelle.

Jotkut ovat vissiin vähän harjoitelleet näyttelyasentoa, tuumi tallikaveri katsellessaan kuvaussessiotamme. Asento tulee Ruusalla selkärangasta, mutta korvien houkuttelu töröön vaati tänään aika lailla työtä. 
Mutta nyt odotusta on jo takana pitemmästi kuin edessä. Joulukuun 1. päivänä tuli täyteen puoli vuotta Pullan kasvattelua.

Varsomislaskurin mukaan tämä tarkoittaa, että Pullan arvioitu valmistumishetki osuu toukokuun 4. päivälle (epäilemättä keskelle yötä). Laskurin oletusarvona on, että Ruusa kypsyttelisi Pullaa tavanomaiset 337 vuorokautta.

Toisin sanoen tästä päivästä olisi tasan viisi kuukautta siihen, että Pulla näkee päivänvalon!

Tänään oli siis väistämättä pakko ottaa ensimmäiset viralliset tiineysmahakuvat. Edestä otetut eivät onnistuneet, joten tässä nyt vain pari sivukuvaa. Etukuvat täytyy aloittaa jossain muussa tiineyden vaiheessa.

Kuvista on vaikea päätellä, että kuvaushetkellä oli pakkasta melkein 10 astetta. Koska on ollut kuivaa, Ruusa on saanut olla koko ajan ilman loimea ja karva onkin jo melko kunnioitettavassa mitassa.
Pullan edesottamuksia en ole kyllä vieläkään onnistunut havainnoimaan. 

Pitäisikö olla huolissaan, etten ole vielä tuntenut - tai tunnistanut - sikiön liikkeitä? Mielestäni Ruusa alkoi myllertää vasta syntymävuotensa puolella. Toki Ruusa syntyi noin kuukautta myöhemmin kuin Pullan pitäisi pullahtaa maailmaan.

Luulen, että Ruusa kyllä on tuntenut jälkikasvunsa liikkeet. Kerrankin talutuslenkillä yhtäkkiä pysähtyi tuijottamaan vyötärönseutuaan vähän hämmentyneenä. 

Nyt sikiöllä on menossa nopean kasvun vaihe, jossa se saa päivittäin lisää painoa peräti pari sataa grammaa! (Lähde: Hevoseni.fi) Tai no, ehkä vähän vähemmän, kun kyseessä on pikkuponi, mutta kuitenkin melkoista vauhtia lisääntyy mammatamman taakka. Yli kilon viikossa.

Jos ponin kohtuun olisi kurkistusikkuna, tässä vaihessa siitä näkyisi jo Pullan karvapeitteen alku ja silmäripset kehittyvissä silmäluomissa.

Suuret sisäelimet, kuten sydän, erottuisivat hyvin ihan tavallisella eläinultraäänelläkin. Samoin kuin luusto. Sukupuolenkin voisi määritellä, jos Pulla olisi sopivassa asennossa.

Seikkailumetsässä tänään.

Pullistuva poni on viime päivinä ollut melko vilkkaalla päällä. Tänään seikkailumetsässä juoksenteli itsensä aivan hikiseksi asti ja eilen ratsastaessa tarjosi taas itse laukkaa. Harmi vaan, että laukkaamiseen kelpaavat pohjat ovat olleet aika vähissä marraskuun tuhottua lumet.

Ponin pirteys on iloinen asia, sillä sen hengitystieoireilu on tänä syksynä ollut vähän lievempää kuin aiemmin, mutta harvinaisen sitkeää. Olen joutunut lääkitsemään enemmän kuin ennen, kun mieluiten pitäisi olla lääkitsemättä ollenkaan.

Täytyy vain toivoa, että lääkkeet vaikuttaisivat sikiöön mahdollisimman vähän. Ennen astutuspäätöstähän kyllä varmistin eläinlääkäreiltä, että näitä lääkkeitä voi antaa myös tiineyden aikana, mutta olisi tietysti parempi jos ei tarvitsisi antaa mitään.

Vaan minkäs teet. Ponia pitää hoitaa sen verran kuin on tarpeen.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Jos metsään haluat mennä nyt...

...niin siellä on älyttömän pimeää!

Tämä tuli todettua tänään, kun suuntasin tallille pitkästä aikaa järjestelmäkameran kera ja ns. päivänvalossa.

Hetken jopa oli ihan oikeaa päivänvaloa eli aurinkoa. Sen paisteessa ihailin ponini kauniisti kiiltävää karvapeitettä, mutta metsäretkellemme aurinkoa ei riittänyt eikä karvakaan sitten kuvissa kiiltänyt.

Mutta koskas sitä nyt ennenkään on lannistuttu epäsuotuisista olosuhteista?

Hevosen hirnunnan soittaminen kännykästä näemmä oikeasti toimii!

Tarkoitus oli siis ottaa ihania ja tunnelmallisia metsäkuvia. Yllä oleva kuva oli minusta kirkkaasti paras.

Paria kivaa pääkuvaa lukuun ottamatta ottelu wannabe-kuvaajan ja kuvausolosuhteiden välillä päättyi aika selkein lukemin olosuhteiden voittoon. Uusi kamera olisi kiva.

Tästä tuli aika sininen.


Jälkikäteen tuli mieleen, että nyt olisi ehkä ollut aika hyvä sauma treenata salaman käyttöä. Monen sadan euron salamakalusto on maannut kaikki nämä vuodet kassissa käytännössä käyttämättä.



Valokuvien esteettistä puolta vähän latistaa myös ponin karvankasvun vaihe. On siirrytty söpöstä syksyn samettiturkista talven homssulookiin. Karvassa alkaa olla pituutta ja ilman auringon valaisua se näyttää aika ankealta.

Yritin pelastaa tilannetta puleeraamalla ponin niin hyvin kuin ihminen pelkkien (kieltämättä pesun tarpeessa olevien) harjojen varassa voi. Jopa harjan ja hännän selvitin jouhiharjalla.

Olipa paljon iloa siitäkin. Ruusa nimittäin aloitti metsäretken näin:

Näin sitä valmistaudutaan photoshootiin.

Kävimme siis Ruusan kanssa lauantaisella retkellä lähimetsässä.

Näistä kuvista ei ole poistettu mitään poninvarusteita eli poni sai tosiaankin vaellella metsikössä ilman rihman kiertämää.

Pimeää on!
Älkää nyt säikähtäkö, en minä ponia sentään päästänyt valtoimenaan vaeltamaan.

Retki suuntautui metsänosalle, jonne tallinpitäjä on aidannut pienen seikkailumetsän. Siellä on poneille esteitä ja ihmisille tarinapolku (ei siis tietovisa kuten tässä aiemmin luki). 

Maailma on menettänyt Ruusassa pätevän agilityponin.

Seikkailumetsässä voi antaa ponille vapaata ulkoilua pelkäämättä, että joutuu seuraavaksi etsimään lemmikkiään jostain suonsilmäkkeestä. 


Aiemmin en ole uskaltautunut tähän metsään jännevammasta toipuvan Ruusan kanssa, koska poneilla on taipumus siellä mennä aika lujaa.

Ehkä ei olisi pitänyt nytkään mennä, sen verran reippaasti poni välillä päästeli. Lisäksi se vastoin suoraa ohjeistusta hyppäsi yhden maastoesteen (paikoiltaan).

Lisäys: Hauskaa oli molemmilla.

Tätä ei ollut varsinaisesti tarkoitus tehdä, olin laskemassa kameraa käsistäni ohjatakseni ponin pois estekujasta. Sitten se jo tulikin sieltä itse pois.


Tärkeä osa metsäretken ohjelmaa oli myös metsän antimien nauttiminen. Saapahan vähän lisävitamiineja keskelle synkintä "talvea".

Tiineys alkaa näkyä jo aika selvästi.




tiistai 22. marraskuuta 2016

Sopiiko vai eikö sovi, ja mitä sitten jos ei?

Miten onnelliseksi ihminen voi tulla siitä, että poni lähtee maastoratsastuksella omin luvin laukkaan? 

Aika onnelliseksi, kun viime aikoina ponin hengitys on syksyn mittaan tuottanut paljon päänvaivaa ja ennen liikutusta Ruusa oli totaalisen nuupahtanut. Hittihomma nimeltä porkkanavenytykset sai sen kuitenkin piristymään, joten uskaltauduin satulaan.

Poni oli sunnuntaina innokkaasti menossa koko lyhyen lenkin. Kerran tosin oli u-käännös lähellä, kun tien varressa väijyi mahdollisesti lumileopardi. Onneksi lumileopardi lähemmässä tarkastelussa osoittautui ihan vaan lumeksi ilman leopardia. Kieltämättä lumikökkäre pisti silmään taas tummaksi muuttuneessa maisemassa.

Mutta kyllä, luit aivan oikein. Alussa käytin tosiaan sanaa 'satula'.

Ruusan mielestä seisominen oli harvinaisen syvältä,
joten se veti itsensä mahdollisimman nurinniskoin.
Satula on mennyt ihan lavoille. 

Erinäisten käänteiden vuoksihan tämä ratsain sovittaminen on venynyt noin vuodella odotetusta. Mutta viime viikon tiistaina satula oli vihdoin ensimmäistä kertaa ponin ja ponitädin välissä.

Tilaustuote todettiin jälleen liian kapeaksi, tosin se istui jo huomattavasti paremmin kuin kesällä. Toistamiseen levitetty penkki saatiin kohteeseen perjantaina, ja viikonloppuna sitten testailtiin.

Oi, miten kovasti haluaisin satulan sopivan! Ihminen, jonka ratsulla on aina ollut satula, ei ehkä koskaan voi ymmärtää aidon satulan merkitystä harrastukselle. Satula on satula, vaikka sitten hintsusti omalle takapuolelle lyhytkin.

Valitettavasti satula on vieläkin takakenoinen ja jää ainakin paikallaan seistessä hiukan irti keskiosastaan. Liikkeessä en saanut kättäni tungettua paneelien alle.

On myös siinä ja siinä, onko satula kuitenkin liian pitkä Ruusan minimittaiseen satulansijaan. 

Ja kun satulavyön asentaa paikoilleen, satula lipsahtaa lavoille, vaikka siinä on ylimääräinen etuvastinhihna. Saattaa myös olla, että myös satuloin liian eteen, koska satulan pituus ahdisti. Kokeilen vielä tänään s-vyön kera.

Poni ei ainakaan kiukutellut satulaa ja liikkui sillä mielellään, mutta niin se teki edelliselläkin satulalla aluksi. Silloin ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun ponilla tuli selkä kipeäksi.

Täti 15-tuumaisessa penkissä. Satula tulee ehkä vähän liian pitkälle selässä.
Ratsastajan näkökulmasta satulasta ei ole hirveästi napisemista. Jotkut 15-tuumaiset, joissa olen istunut, ovat tuntuneet melko ahtailta. Tähän Barcley & co:n yleispenkkiin mahdun kuitenkin ihan mukavasti.

Toki, kuten kuvista näkyy, ponitädin ahteri täyttää satulan aika lailla kokonaan. Painopiste ei kuitenkaan ole hirveän pyllyllään. Jos satula ei olisi valmiiksi vähän takapainoinen, painopiste tulisi itse asiassa hyvinkin soveliaaseen paikkaan.

Mutta ehkä tässä kuitenkin käy niin, että jäämme taas ilman satulaa. Harmittaa, sillä tämä oli lukemattomien sovitusten jälkeen aika lailla viimeinen toivo löytää molemmille sopiva runkosatula.

Toisaalta ei välttämättä edes ole optimaalinen hetki kuluttaa isoa rahatukkoa ratsastusvälineeseen, kun ratsasteluja lienee jäljellä enää kuukausi, korkeintaan kaksi, ennen kuin poniinin on aika keskittyä kanniskelemaan pelkästään varsamahaa. Ja mammaloman jälkeen selkä voi olla taas jotain aivan muuta.

Mutku mä haluisin...

lauantai 19. marraskuuta 2016

Onko porkkanavenytyksistä muka jotain hyötyä - tiede vastaa

Ovatko porkkanavenytykset turhia kukkahattutätien hupsutuksia?

Nöyp! Aivan tärkeä rooli on niillä hevoisen kehonhuollossa. Urheiluratsujenkin kannattaisi porkkanajumppailla päivittäin, tai oikeastaan useasti päivässä.

Kerron, miksi. Kaikkihan tietävät, että pilates parantaa ryhtiä etc. - no, porkkanavenytykset ovat hevosten pilatesta. Niillä pääsee käsiksi ison eläimen syviin lihaksiin eli ns. korsettiin. Kehokorsetti on ihmiselle tärkeä - ja hevosella se sattuu olemaan vieläkin tärkeämpi, onhan hevosella aika paljon enemmän kannateltavaakin.

Mutta älä nyt minua usko, usko tiedettä. Sitä on luvassa alempana.

Kieltämättä olen itsekin pitänyt porkkanavenytyksiä vähän pikku puuhasteluna. Tiedeuskovaisena innostuin kovasti kuullessani, että niistä onkin tehty aivan vakavamielistä tieteellistä tutkimusta. Tämä selvisi fysioterapeutti Heli Hyytiäisen luennolla viime viikon lauantaina. (Tilaisuuden järjesti Lahdessa Operantit ratsastajat.)

Tuoreen kuvamateriaalin puutteessa laitetaan alkuvuodesta otettu porkkanavenytyskuva. Ponitädin tallieleganssi on tänä talvena noudattanut samaa linjaa.


Hyytiäinen siteerasi tutkimusta (Stubbs et al. 2011), jossa oli teetetty hevosilla eri porkkanavenytyssarjoja viisi sarjaa päivässä viitenä päivänä viikossa kolmen kuukauden ajan.

Tieteellisissä tutkimuksissahan on tapana ensin jaaritella kaikenlaista taustatietoa, joten tässäpä sitä tästä tutkimuksesta (referoitu sekä suomennettu abstaktista): Kun ihmissubjektilla on selkä kipeä, syvät selkää stabiloivat lihakset eli multifidukset surkastuvat. Tarvitaan fysioterapiaa. Muualta luin, että multifiduksia on fysioterapiallakin vaikea palauttaa entiseen kukoistukseensa.

Stubbs ja kumppanit tutkivat, olisiko porkkanavenytyksistä selkävaivaisen hevosen multifidus-fysioterapiaksi.

Ja kas, kolmen kuukauden porkkanajumppailun jälkeen nelijalkaisten tutkimuskohteiden multifidusten läpimitta oli kasvanut. Eli lihakset olivat vahvistuneet. Eikä tässä vielä kaikki, vaan myös multifidusten puolierot olivat vähentyneet (vaikka harjoituksia käsittääkseni tehtiin symmetrisesti molemmille puolille).

Niin että ei todellakaan ole mikään turha puuhastelu kyseessä!

Kuvakaappaus kanadalaisen Horse Journalsin selkäkipuartikkelista.


Multifidukset ovat selän syvimpiä lihaksia, jotka sijaitsevat suoraan luuta vasten. Kukin niistä kiinnittyy vain muutamaan nikamaan.

Multifidukset auttavat muuttamaan selän asentoa, mutta niillä on erityisen tärkeä rooli rangan stabiloinnissa (Lue lisää englanniksi esim. kanadalaisesta Horse Journalista, josta kuvakaappaus yllä.)

Ja stabiilius eli vakaushan on hevosen selkärangalle olennaisen tärkeä ominaisuus.

Hevosen takakinttujen generoima voima on nimittäin sen verran monta (kymmentä?) newtonia, että kovin liikkuvainen ranka ei sitä rynkytystä kauan kestäisi. Heli Hyytiäinen sanoikin, että jäykkäselkäisyys on hevoselle huomattavasti pienempi paha kuin yliliikkuvuus.

Hevosen rangan pitää olla varsin stabiili, että se kestää hevosen oman liikkeen aiheuttaman rynkytyksen. Ratsuhevosella tulee vielä ratsastajakin rasitteeksi. Kuvituskuva lokakuun lopun ratsastukselta.
Vaikka Stubbsin ja kumppaneiden tutkimuksessa etsittiin apua lähinnä selkäkipuisten hevosten kuntouttamiseen, en kyllä näe mitään syytä, miksei samaa jumppaa voisi harrastaa myös vammoja ehkäisevänä toimintana ja ratsastuksen oheisliikuntana.

Etenkin, kun porkkanavenytykset multifidusten lisäksi jumppaavat myös muita selkä- ja vatsalihaksia.

Aika hyödyllistä hommaa esim. sellaisille hevosille, joiden työnkuvaan kuuluu askellajien kokoaminen. Tai nuorille hevosille valmisteluna ratsastajan kanniskeluun, kuten amerikkalaisen Michiganin yliopiston professori Hilary Clayton sanoo The Horsen artikkelissa.

 Nyt, kun olen lukeneempi aiheesta, huomaan tässä vuoden alussa otetussa kuvassa pari virhettä. Esim. hevosen korvien pitäisi pysyä samalla tasolla, jotta se venyttäisi rehellisemmin. Toisekseen oppaiden kuvissa ihminen seisoo aina hevosen kyljen vieressä niin, että ihminen jää "halaukseen" hevosen venyttäessä.


Ruusa-ponihan ei varsinaisesti ole mikään vakavasti otettava kouluratsu tai mikään muukaan urheiluhevonen. Emme anna tämän estää lähes päivittäistä dynaamista mobilisaatioharjoittelua elikkäs niitä porkkanavenytyksiä.

Lähinnä käytössä ovat sellaiset liikkeet, joissa ponin on kuroteltava sivusuunnassa kintereen suuntaan niin lähelle takajalkaa kuin liikkuvuutta riittää. Venytys on hevososteopaatin erityisesti Ruusalle suosittelema.

Kyseinen venytys on kohdistettu erityisesti kaularangan viimeiseen nikamaan, joka on lapaluiden välissä. Sen jumit voivat aiheuttaa hengenahdistusta, joten haluamme tässä venytyksessä kuulla kaularangan sanovan naksnaks. Aina se ei niin sano, mutta onhan myös mahdollista, ettei se aina ole jumissakaan.

Sillä, mihin porkkanavenytyksen suuntaa, on merkitystä. Erityyppiset venytykset nimittäin kohdistuvat vallan eri nikamiin.

Esimerkiksi sivuvenytys kohti satulavyötä kuulemma kohdistuu ensimmäiseen niskanikamaan (eli siihen, joka liittää kaulan kalloon), pitemmälle menevät enempi rintarankaan. (Valitettavasti tämä osa oli jäänyt pois luentomuistiinpanoista eli en mene sataprosenttisesti takuuseen väitteiden todenperäisyydestä.)

Rintarangan osa, joka jää satulan alle, on Heli Hyytiäisen mukaan itse asiassa hevosen selän liikkuvin osa. Jos siihen tulee jotain feelua, ensimmäisenä katoaa ja viimeisenä palaa kyky taipua sivulle.

Lisää aika lailla aiheeseen liittymättömiä kuvituskuvia. On aika masentavaa verrata tänä syksynä otettuja kuvia näihin vuosi sitten otettuihin. Poni oli silloin aika paljon ryhdikkäämpi kuin nyt (toki tässä ruudussa myös hiukan jäykällä niskalla). Ruusa on luontaisesti ryhdikäs, joten sen yhtäkkinen valahtaminen etupainoiseksi mietityttää. Ruusan hengityskin toimi vuosi sitten paremmin kuin nyt.


Olen opettanut porkkanavenytysten idean Ruusalle jo ennen kuin se joutui luopumaan emän tissistä. Silti homma on kieltämättä ollut vähän sellaista sinne päin ja silloin tällöin tekemistä. (Niin kuin ehkä aika moni muukin osa-alue meikäläisen heppahommissa.)

Mutta nyt olen ostanut porkkanoita niin paljon lisää, että niitä riittää vähän laajamittaisempaankin harjoitusohjelmaan.

Tässähän on tietysti se catch, että oikeasti hyötyä saadakseen näitä reenejä pitäisi harrastella aika tiheään. Ei riitä ponitädin muutama toisto max. kerran vuorokauteen, ainakin kolmesti päivässä pitäisi ponin kurotella suuntaan jos toiseenkin.

Mutta tuskinpa kerran tai kaksi päivässäkään jumppailusta varsinaisesti haittaa on.



Minä olen tehnyt porkkanavenytyksiä viimeisenä ennen kuin päästän ponin takaisin tarhaan, mutta ilmeisesti ne olisivat myös passeli verryttelymuoto ennen muuta liikuntasuoritusta. Näin sanoo professori Hilary Clayton Equimedille kirjoittamassaan artikkelissa (proffalla on aika liuta muitakin titteleitä ja toisesta artikkelista havaitsin, että hän on myös menestynyt kouluratsastaja).

Claytonin mukaan porkkanajumppa on turvallisempaa kuin manuaalinen mobilisointi eli se, kun ihminen vääntelee hevosen osia eri suuntiin. Porkkanavenytyksissä hevonen voi nimittäin itse päättää, miten pitkälle menee eikä venytys tule vahingossa liian rajuksi.

Tosin professori muistuttaa, että ennen kuin porkkanajumpattelee esim. ähkyleikattua, neurologisesti sairasta tai tuki- ja liikuntaelinten vakavista sairauksista kärsivää hevosta, pitäisi ensin konsultoida hoitavaa eläinlääkäriä.

Kuvakaappaus Equimedin artikkelista.

En-nyt tähän tekstiin lähtenyt ottamaan sen enempää esimerkkikuvia jumppailusta, kun niitä on internetissä esillä asiantuntijoidenkin suorituksista. Esimerkiksi ylle linkitetty artikkeli tarjoaa hyvää opiskelumateriaalia, jos aihe kiinnostaa ja amerikanenglanti auttavasti taipuu.

Tekstein ja kuvin kyseisessä jutussa selvitetään noin kaikki, mitä kenenkään ikinä tarvitsee tietää porkkanavenyttelystä. Yksityiskohtaiset ohjeet selvittävät liikkeiden opettamisen ja suorittamisen turvallisuusaspekteineen. Vinkkejä löytyy jopa porkkananpalojen leikkaamiseen.

Jos tämäkään ei riitä, sivuston kautta voi myös ostaa aiheesta opetusvideon, kirjan tai vaikka molemmat.

Joko kävit ostamassa porkkanoita?


torstai 17. marraskuuta 2016

Jotain on tehty oikeinkin - osteopaatin vierailu ja jumppajuttuja

Vaikka usein tuntuu, että mitään en osaa ponini kanssa tehdä oikein niin ehkä on tullut tehtyä jotain oikeinkin. 

Ruusalla nimittäin kävi viime perjantaina hevososteopaatti - ja hän oli yllättynyt siitä, miten hyvältä poni tuntui. Oletan, että hän perusti yllättymisensä ensikohtaamiseensa Ruusa-ponin kanssa. (Ja silloinhan oli tehty paljon väärin, mm. kaviot olivat kengättöminä kuluneet vinoon.)

Kun osteopaatti kysyi, mikä on ongelmana, olisin voinut sanoa monta asiaa, mutten oikeastaan mitään hänen osaamisalaansa liittyvää. Näinkin voi käydä, kun ajankohtaa sovitellaan kalentereihin kuukausia.

Laitetaan tähän vuodenaikaan sopiva kuvituskuva. Paitsi että ei täällä enää tuolta näytä, vesisade tuli kuten peloteltiin.


Kesällä ponilla oli lanneselkä ihan maallikon havaittavasti ns. tuhannen jumissa.

Nyt en ole jumitusta enää havainnut ja lanne oli osteopaatinkin mielestä aivan hyvä! Ilmeisesti olen osannut jumpata sen auki enkä ole onnistunut pilaamaan tuloksia edes tumpulatason ratsastelulla. 

Jotenkin tykkään tästä kuvasta, vaikka poni laukkaa siinä vähän poispäin. 

No, mitä sitten on tehty? On menty etu- ja takaperin.

Mikä olisikaan tehokkaampaa takapää- ja selkäjumppaa kuin peruutus? Eipä paljon muu kuin peruutus ylämäkeen.

Ponihan ei erityisemmin arvosta peruutusta liikuntamuotona, mutta  sen työmoraalia on helppo kasvattaa samalla konstilla kuin ihmisolennonkin: palkalla. Ruusan tapauksessa palkka on maksettu täysimääräisesti porkkanoissa.

Ruusan vastamäkiperuutukset ovat enemmän länkkä- kuin enkkutyyliä, mutta tyyli on puskissa vapaa.

Ruusasta on tullut ylämäkiperuutuksessa aika pro, vaikka itse ylpeilenkin! Alla kuva, josta harjoituksen teho minusta ylämäkeen jopa näkyy (sori kesäisyys, ei ole tuoreempaa kuvatodistetta):





Jumppahommissa on käytetty muutenkin hyväksi mäkiä, joita nykyisestä paikasta löytyy joka makuun.

Mäkiä on menty myös etuperin ja silloin olen yrittänyt aina muistaa mennä vähän siksakiakin, jotta poni joutuisi mutkissa vähän kallistamaan lanneselkää.

Viime viikonloppuna olin fysioterapeutti Heli Hyytiäisen luennolla Lahdessa ja sielläkin selvisi, että nimenomaan ylämäkitreenillä pääsee tuloksiin. Alamäkeen menemisellä ei kuulemma ole samanlaista vaikutusta.

Mutta ei osteopaatin vierailu nyt ihan pelkkää ilonpaistetta ollut, vaan jumejakin löytyi.

Suurimmat tönkköydet sattuivat ammattilaisen käteen oikeasta reidestä ja pakarasta. Tämä ei yllättänyt yhtään: oikean takasen käsittely on ollut kengittäjälle yhtä tuskaa enkä minäkään ole sen kanssa ilokseni tusannut. On kuulemma mahdollista, että vasemman etujalan vamma on kipeyttänyt ristikkäisen kankun. 

Persjumeja osteopaatti jumppasi auki nostelemalla takajalkoja aika ylös, sellaiseen uroskoiran (tai dominoivan nartun) pissausasentoon. Muutaman setin jälkeen jalka alkoi jo silminnähden vetreytyä.

Tätä harjoitusta kuulemma kannattaa kokeilla myös kotona.

Tärkeää on pitää nostettava kinttu vuohisesta taitettuna kohti ponin takamusta, ettei tamma saa mahdollisia protestipotkujaan kohdistettua ihmiseen.

Jalkaa voi kuulemma varovasti pyöritelläkin. Jumppaa ei saa tehdä väkisin, vaan jos poni nykii jalkaa pois niin pitää hellittää ja yrittää sitten uudelleen. Lopuksi voi venyttää jalkaa taaksepäin.

Olen testannut tätä mobilisointijuttua vasta vähän. Poni on suhtautunut asiaan varsin epäluuloisesti, mutta eiköhän tässä päästä yhteisymmärrykseen.

Kankku saa kyytiä.
Kuulemma myös hankijumppa olisi hyväksi kankuille. Ja sitähän - ennen vesisadetta - melko ahkerasti harrastimmekin, toki hiljalleen aloittaen ja toipilasjänteen kestämistä tunnustellen. 

Lauantaina ohjasajaen suoritettu hankitreeni meni vähän överiksikin piukean ponieläimen kanssa. 

Överillä tarkoitan paitsi ponin omaa energiatasoa, myös sitä, että hangessa tuli rämmittyä varmaan lähemmäs 20 minuuttia. Vartti olisi ollut järkevä maksimi. Aiheen kirvoittama itsesoimaus hiukan hellitti, kun sunnuntaina saatoin todeta jänteen olevan rauhallisen oloinen. 



Noh, takaisin osteopaattiin. Hän havaitsi hiukan jumia myös niskassa/kaulassa, muttei mitään hälyttävää. Sitäkin sektoria on jumpattu lähes päivittäin, nimittäin porkkanavenytyksillä.

Porkkanavenytyksistä jatkan myöhemmin, sillä aihe ansaitsee oman käsittelynsä! Sitä sivuttiin myös mainitulla Heli Hyytiäisen luennolla, jonka muuten järjesti Operantit ratsastajat.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Miten ennen pärjättiin ilman tilsakumeja?

Täytyy myöntää, etten muutama viikko sitten ponia kengityttäessäni todellakaan uskonut, että marraskuun alussa on Etelä-Suomessa talvi. No, jos joku ei tiennyt, niin nyt on. Talvi siis. Ja sehän on siis aivan mahtava yllätys. 

Talvi yllätti ponitädin, mutta ei aivan housut nilkoissa, tai kesäkengät ponin jaloissa. Ruusan kengissä on ollut hokinreiät sentään kesästä lähtien. Eihän sitä koskaan voi tietää, milloin liukkaus iskee maaperään.

Kuvat otettu keskiviikkona, jolloin päästin Ruusan hetkeksi hankitreenaamaan laitumella. 


Joten kun meteorologit alkoivat esitellä lumisia sääkarttoja niin ponilla oli hokkia alla ennen kuin autossa nastarengasta. Takakavioihin tosi suhrasin hokkeja vasta sinä tiistaiaamuna, kun tallin tienoo jo hohti valkoisena - päivää ennen kuin lumisateen piti ennusteen mukaan tulla. 

Tästä kaikesta vaivannäöstä ei tosin heti ollut merkittävää hyötyä, sillä hokit eivät paljon maahan osuneet. Koska tilsat. Tilsakumeja ei tullut silloin lokakuussa mieleen laittaa ponin muutenkin ohuita anturoita hieromaan.



Tämä kaikki on herättänyt kysymyksen, miten ihmeessä ennen vanhaan pärjättiin ilman tilsakumeja.

Kysyn ja vastaan itse. Ei pärjättykään.

Yhtenään oli loikattava hevosen selästä alas irrottamaan ylimääräisiä korkoja kengistä. Joku kehittyi taitavaksi naputtelemaan tilsoja irti vasaralla, minä käytin kaviokoukkua vääntimenä. Tallitakkeja pesuun laittaessa taskusta löytyi aina kaviokoukku. Siihen aikaan koukku ei ollut omani, eiväthän ratsutkaan olleet. 

Muistan, kun ensimmäisen kerran tutustuin tilsakumeihin.

Hyvä, etten purskahtanut itkuun silkasta helpotuksesta. Että joku olikin keksinyt juuri sen, mitä olin kaikki hevoselämäni siihen astiset talvet kaivannut.

Sen päivän jälkeen talvella ratsastus ei ollut enää entisensä. Se oli sata kertaa parempaa.

Kyllä tislakumien kanssa kelpaa juosta.
Onneksi Ruusallekin on nyt saatu etukenkiin tilsakumit, kun tallilla kävi viime maanantaina kengittäjä. Takaset jätettiin vielä ilman kumeja. Tällä säästin kaikkien osapuolten hermoja sekä 50 euroa.

Kyllä, kengittäjä todella veloitti 50 euroa pelkästä kenkien irrotuksesta, kahdesta tilsakumista ja kenkien uudelleenlyömisestä. Mutta se oli silti ns. money well spent. (Tosin tämä ihanuus kuuleman mukaan sulaa pois jo ylihuomenna, mutta onpahan saatu viikon verran harrastaa kunnolla.)