lauantai 31. lokakuuta 2015

Laumanjohdollisissa tehtävissä

Siitä lähtien, kun Ruusa palasi talvitarhaan, se on vaikuttanut kovin tyytyväiseltä elämäänsä. Sillä ei ole sydänystävää, mutta toisaalta poni on päässyt siihen, mihin se on määrätietoisesti pyrkinyt varsasta asti: laumanjohdollisiin tehtäviin.

Ruoka on hyvää.
Alaisten joukko on tosin pieni (1), mutta sitäkin massiivisempi. Ala(ma)isto lienee ihan tyytyväinen sekin, koskapa ei ole osoittanut halukkuutta johtajan vaihdokseen. Ruusan johtotyyli on vakiintunut tiukaksi, mutta tyrannin elkeet ovat pysyneet pääosin piilossa.

Vaikka alempiarvoisen laumanjäsenen kohtalo ruokintatilanteissa on väistää - niin vikkelästi kuin jykevän 174-senttisen ruhon kanssa on mahdollista - alamainen uskaltaa alituiseen pyrkiä johdon kanssa samaan ruokapöytään.

"Et oo tulossa mun kasalle." Karva alkaa olla jo aika pörröinen. Huomautan, että ponia ei ole harjattu viikkoon.

Kuningatar Ruusa näyttää aluksi rumaa naamaa, mutta sen turnauskestävyys on heikko. Niinpä alamainen pääsee jatkuvasti verottamaan ylempänsä heinäkasaa.

Ehkä Ruusa jossain vaiheessa hoksaa, että jättikaveri hotkii parissa minuutissa annoksen, johon sillä itsellään kuluisi puoli tuntia.

Mainitusta ruokailutahtien erosta johtuen ihmiset näkisivät mielellään laumahierarkian pysyvän nykyisellään. Kilon paloina eväänsä hotkiva eläin saa alamaisenakin riittävästi evästä, mutta hitaampaan ruokailutahtiin mieltyneen ponieläimen on ravinnonsaantinsa kannalta hyvä pysyä johtotehtävissä.

"No okei, tuu sit."


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Maastomoponi mun

Tiedättekö sen tunteen, kun olette nuoren remonttiratsun kanssa maastossa ja 20 - 30 metrin päässä polun poikki rymistelee hirviperhe? Kun tuntee ponin sydämen jyskyttävän kuin viidakkorumpu, poni seisoo silmät hirviin naulittuna, joka lihas piukeana.

Kyllähän siinä tätiratsastaja alkaa miettiä sopivaa hätälaskeutumispaikkaa, harmitella ettei ole opetellut käyttämään turvaliiviä. Mielessä käyvät kaikki potentiaaliset skenaariot kuolemasta vakavaan loukkaantumiseen.

Perjantaisessa maastossa kävi tällainen tilanne. Hätälaskeutumisen sijaan päätin luottaa poniini. Silittelin sen kaulaa ja toivoin, että sekin luottaisi minuun, kun vakuuttelin etteivät ponit kuulu hirvien ruokavalioon.

Poni ei liikauttanut kaviotakaan. Metsäneläinten kohtaamisen jälkeen lenkki jatkui suunnitellusti. (Kuvat eivät ole mainitulta lenkiltä, vaan tänään kävimme ihan kuvausta varten saman lenkin.)

Maastolenkin loppuvaiheessa ponilla on paljon mielipiteitä vauhdista, ja sen toivevauhti ylittää yleensä tädin toivevauhdin. Tuo ratsastajan epäsymmetria kyllä ahdistaa aika lailla, poni ja metsä vaan ovat kovin kivat tässä. 

Jokusen kerran olen kuullut väitteen, että nuori poni ja puskatäti eivät ole kovin hyvä yhdistelmä. Etenkään olosuhteissa, joissa altistuu luonto- ja liikenne-elementeille.

Eivät varmaan olekaan, mutta ainakin tässä blogissa pääasiallisesti esiintyvän welsh-ponin yhteydessä väite on jonkin verran liioiteltu. Ja kokemukseni mukaan kyllä aika monen muunkin welsh-ponin. Tuppaavat olemaan aika luotettavia maastoratsuja.

Keskentekoinen nelivuotias on osoittanut merkittävää lahjakkuutta tädin puskaratsun tehtävään. Tarkoitan nyt kirjaimellisesti puskissa ratsastamista, mitä olemme tässä syksyn ratsastuskerroilla etupäässä treenanneet. Maastomoponalku ei hätkähdä maastonmuotojen vaihtelua tai jotain kaatuneita puita, vaan marssii reippaana läpi ryteikköjen.

Tähän nyt kolme kertaa käytyyn lenkkiin kuuluu yksi melkoinen ylämäki, jossa poni hengästyy.
Koska oikeaa satulaa ei ole vieläkään, maastolenkkien askellaji on pidetty pääosin käynnissä.

Aluksi pysyttelimme ensimmäisiltä maastoilukerroilta tutuissa maisemissa. Mutta koska ratsukon kumpikin osapuoli kyllästyy helposti, olemme lähteneet reippain mielin laajentamaan maastoratsastusreviiriämme.

Poni on, kuten jo mainittua, osoittautunut oivalliseksi maastomopoksi. Ehkä jopa maastoferrariksi.

Tosin joskus saattaa käydä niin, että turvallisesta metsästä ulos tullessa tiellä vaanii petoja, jotka voivat syödä pieniä maastoratsuja. Tädistä pedot näyttivät kyllä ihan tavallisilta mummoilta, mutta ihminenhän on erehtyväinen.

Onneksi siinä vaiheessa olin jo laskeutunut alas selästä. Tämä lenkki on nimittäin sen verran pitempi, että ei ole aloittelevalle ratsulle tarkoituksenmukaista kanniskella tätiä ihan koko matkaa.

Maastoilu omalla lapsiponilla on hauskaa! Mutta tuo ratsastajan vinous, en kestä. Ei liene syytä ihmetellä, miksi ponikin on vähän vino vasemmalle. (Tällä reissulla oli mukana polttovälin 18 - 50 mm linssi, se toimi aika kivasti.)

Poni on liikkunut lokakuussa noin viisi kertaa viikossa, josta kaksi tai kolme on ollut ratsastusta ja yksi tai kaksi irtojuoksutusta. Nyt se on vaikuttanut vähän väsyneeltä, joten saa pienen loman tähän väliin. Voi sillä joku pikku lenssukin olla, koskapa lenkillä pärisytti nenästä hiukan valkoista räkää.


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Melkein kuin vaatekatalogista?

Kun selailee hevosblogeja, ei voi olla kiinnittämättä huomiota ulkoasullisiin asioihin. Jotkut blogit menisivät ihan täydestä ratsastusvarustekatalogeinakin. Tyylikkäitä ratsukkoja kauniissa kuvissa.

Sitten on tällaiset blogit kuten tämä meikäläisen.

Kaunis tausta, check, ihana syksyinen valo, chack, ponille nätit päävehkeet, check. Mutta kuka unohti stailata ihmisen? Kuva kahden vuoden takaa. Silloinen tallipaikka oli muuten katastrofi, mutta maisemat olivat nättejä.

Yritystä estetiikkaan on (ainakin silloin tällöin), mutta ihan kuin jotain menisi kuitenkin pieleen.

Miten he sen tekevät? Miten on mahdollista näyttää tallilla vaatekatalogin mallilta? Tai no, kysymyksen voisi ulottaa kaikkeen elämään, nimimerkillä alati nuhjuinen.

Meikäläiselle on (köyhähköstä) lapsuudesta asti paukutettu päähän, että likaisiin hommiin pannaan huonot vaatteet. Ja kokemukseni mukaan tallilla on keskimäärin likaista. En minä raatsi sellaisiin hommiin ostaa mitään satojen eurojen vermeitä. (Ainakaan itselle. Ponillehan voi helposti ostaa 200 euron loimen. Because she's worth it.)

Päätyikö kylmäsavesta isompi osa hihaan kuin ponin jalkaan? Ei hätää! Rönttövaatteet ovat runsas ja uusiutuva luonnonvara. Sitäpaitsi 90-luvun poolopaidat ovat älyttömän käteviä viileämmän kauden aluspaitoja. Onneksi taannoin havaitsin, että vastaavia myydään Lidlissä, heti piti pari ostaa.

90-luvun poolopaita in action. Ratsastaja on muutenkin harvinaisen edustava... Not.
On tosin myönnettävä, että tämäkin tädinalku on blogiharrastuksen aloittamisen jälkeen hiukan siistinyt talliolemustaan. Onhan kuitenkin kivempi, jos ponin ja tädin julkisissa yhteiskuvissa näkyy joku suunnilleen ihmisen muotoinen hahmo eikä suorakuutio, jonka päällä on pallo (ks. ylin kuva).

Agrimarketin alelaari on ollut suureksi avuksi, sillä sieltä saa tämän vuosikymmenen kuteita kympeillä (esim. alemman kuvan takki muistaakseni 30 e). Myös Hööksin ale on suositeltava apteekki, josta etsiä lääkettä talliestetiikan parantamiseen. Muutenhan Hööksin hinnoista ja edullisesta ei enää nykyisin ole perusteltua puhua samassa lauseessa.

Mutta tädin uusista tallivaatteista huolimatta emme vieläkään näytä siltä kuin kuvamme olisi repäisty katalogista. Syy tähän ei ole pelkästään pärstäkertoimellinen.

Huomatkaa merkittävästi siistiytynyt olemus.
Tämäkin takki on tosin sittemmin jo kulahtanut ja
vasta noin 15 vuotta vanhoista ratsastushousuista polvet kuluneet puhki.
Toisessa kengässäkin on iso reikä.
Oli uusi vaate sitten miten ihana ja istuva tahansa, kohta se on venynyt muodottomaksi.

Tästä olen päätellyt, että takkien taskuja ei oikeasti ole tarkoitettu tavaroiden säilytystä varten. Minunkaan taskuissani ei ole yleensä kuin kännykkä, avaimet, ponin nameja ja nenäliinoja. Joskus kädetkin. Jopa tämä määrä tavaraa riittää venyttämään taskut niin, ettei takki enää istu.

Sitäpaitsi oli takki sitten vanhan ajan öljykangastakki tai modernisti istuva softshell, puhdas se ei ole. Tältä kannalta on myös ihan sama, laittaako kulahtaneet tuulipöksyt vai istuvat ratsastushousut.

Vaate voi näyttää kaupan henkarissa hienolta, mutta hyvin pian käyttöönoton jälkeen siitä voi lukea ponin ruokalistan. Vähintään poni niistää uudenkarheaan asuun nenänsä ennen kuin yhtään kuvaa ehditään ottaa.

Ht.netissä joku oli kuvaillut tätä blogia näin: "Takaisin lähtöruutuun -blogi on tarina siitä miten rumasta ankanpojasta kuoriutui näyttelyväen ja tuomariston rakastama joutsen. Poni on kaunis kuin karamelli, nykyään. Tästä on suunnitteilla baletti jonka pääosan esittää ponikaunotar itse."

Muuten varsin osuvasta kuvauksesta on unohdettu kokonaan blogin kädellinen päätähti eli ponitäti, jonka tallilook on bloginpidon aikana kehittynyt merkittävästi. Vieläkään ei olla siellä varustekatalogissa, mutta ainakin Agrimarketin alesta löytynyt lemppariliivi on ollut monien heppailukuvien pelastus.

Huomaa myös koko ratsukon värikoordinaatio.

Vai mitä? Alla vertailukohta reilua kahta vuotta aiemmasta suosikkitalliasusta.

Asu olisi ehkä edelleen käytössä, ellei housuihin olisi tullut melko iso reikä haaruksiin. Vaatteet ovat niin heikkoja nykyään.



torstai 15. lokakuuta 2015

Kinkkisiä kysymyksiä eli Liebster, osa 2

Ennen kuin ehdin julkaista ensimmäisen Liebster-haasteen, sain saman palkinnon myös Luokki ja satula -blogin Maijulta.

Kiitos, ainahan tällainen kovin lämmittää.

En nyt tällä kertaa keksi lisää kysymyksiä tai haasta uusia blogeja mukaan, koska tein sen jo ensimmäisen Liebsterin yhteydessä.

Maijun kysymykset olivatkin hyvin kinkkisiä (ja hyviä)!

1. Montako hevosta sinulla olisi, jos unelmasi kävisi toteen?

Minulla olisi varmaankin ehkä viisi tai kuusi hevosta. Tai siis ponejahan ne olisivat, saattaisi olla joku cobikin. Kaikki olisivat sekä ratsuja että siitostammoja. Jos olisin pienempi niin saattaisivat kaikki olla B-welshejä, mutta kunnollista ratsastusta varten pitäisi olla pari isompaakin.

Jos minulla olisi mahdollisuus pitää useita hevosia niin voi olla, että ottaisinkin yhden hevoshevosen vakavamielisempään harrastukseen.

Toisaalta kyllä tällaisen puskatädin vakavuusasteeseen riittää ponikin, kun tässä ei ole tarkoitus tavoitella mitään arvokisasijoja.

Hevosia pitäisi olla sen verran, että tulisi hyvä lauma. Kuvassa Ruusa bestiksen kanssa kesällä.

2. Mitä haluaisit kaikista eniten oppia hevosiin liittyen tällä hetkellä?

Haluaisin oppia ratsastamaan. En tiedä, onko tätä tavoitetta ylipäätään mahdollista saavuttaa, kun taitojen karttuessa "osaamisenkin" määritelmä liukuu aina vaan kauemmas. Ainakin haluaisin oppia taidon ratsastamaan kaikki hevoset rennoiksi ja oikeinpäin. Siitä ollaan harmillisen kaukana.

Hyvänä perustasona pitäisin sellaista heA:ta. Sekin olisi jo jotain, että pääsisin takaisin sinne ihan hyvälle heB-tasolle, jossa olin ennen kuin lopetin tunneilla käymisen 10 vuodeksi. Surkeaksi on mennyt.

3. Mikä oli ensimmäinen hevonen, jonka kanssa koit merkitsevän ahaa-elämyksen ja mihin se liittyi?

Kyllä kai sitä on melkein jokaisen elämän hevosen kanssa tullut tärkeitä ahaa-elämyksiä, mutta en osaa niin tarkasti sanoa, mikä tai millainen oli ensimmäinen.

Mutta sanon kuitenkin Ruusan, koska sen kanssa on tullut aika lailla koko hevosteluni muuttaneita ahaa-elämyksiä (siitä blogin nimikin). Ehkä tärkein niistä on ollut mielentilan vaikutus hevosteluun. Tällä tarkoitan molempien osapuolten mielentilaa.

Ajatteluni on alkanut siirtyä käskyttämisestä enemmän ystävyyteen ja yhdessä tekemiseen. Sillä, mitä hevonen - tai tässä tapauksessa poni - yhteisestä tekemisestämme ajattelee ja tuntee, on nykyään minulle valtavan suuri merkitys. Ja Ruusa kyllä ilmaisee varsin selkeästi, milloin on sen mielestä menty vikasuuntaan. Toisaalta kun poni juoksee laitumella luokse tai noudattaa ohjeistusta vapaana ollessaan, voi ainakin hetken tuntea tehneensä jotain myös oikein.

Seuraa johtajaa -leikkiä keväällä 2014.

Ja kun olen pyrkinyt kohti hevoslähtöisempää harrastamista, olen ollut huomaavinani jonkinlaista yleisempääkin muutosta itsessäni. Olen löytänyt itsestäni uudenlaista tyyneyttä ja lempeyttä. Tämä on heijastunut jonkin verran myös hevostallin ulkopuoliseen elämään, siihen vähään mitä vielä on jäljellä.

Tämä kehitystehtävä on kyllä vielä kesken, sillä edelleenkään en ole läheskään dalailama tai äititeresa, vaan edelleen liian lyhytpinnainen sekä tallilla että muussa elämässä.

4. Onko ruokintatapasi muuttunut mitenkään viiden viime vuoden sisällä?

Kyllä ja ei.

Edelleenkin vannon ensisijaisesti hyvän ja riittävän korsirehun nimiin, tyhjän mahan välttämiseen.

Toisaalta minusta on tullut enemmän sellainen monesta purkista syöttelijä, kun jokaiseen ongelmaan on pitänyt hankkia oma lisärehu: on yrttiä hengitysteille, msm:ää ja C-vitamiinia nivelille jne.

5. Millä tavoin suunnittelet hevosen elämää vai suunnitteletko? Toteutuvatko suunnitelmat?

Suunnitelmilla on ollut aika heikko toteutumisprosentti, joten en kovin pitkälle meneviä suunnitelmia viitsi tehdä. Enemmänkin voisi sanoa, että on haaveita. Mutta muuten mennään aika lailla päivä kerrallaan.

6. Mikä saa sinut pysymään lajissa vaikeina aikoina?

Hevonen eläimenä. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen hevonen edelleen hämmästyttää minua. Miten niin iso ja vahva eläin onkin niin nöyrä ja lempeä ihmiselle, joka kuitenkin koko ajan tekee virheitä. Huolii jopa ystäväksi.

Kesälaitumelta, Ruusa ja sen bestis yhtä aikaa rapsuteltavana. Kuvan on ottanut siskoni, kiitos hänelle siitä.
Ratsastusta en ole lopettanut, vaikka olen siinä täydellisen lahjaton, koska tarvitsen sitä. Ilman ratsastusta olen kireä, puhumattakaan jos joudun olemaan pitkän pätkän kokonaan pois hevosten luota.

Säännöllinen ratsastus jotenkin tuulettaa pääkoppaa juuri oikealla tavalla. Olen kokeillut kyllä muitakin liikuntatapoja, mutta mikään ei anna henkisellä tasolla sitä mitä ratsastus. Ei ole ihme, että ratsastusta ja hevosia yleensäkin käytetään myös terapiamuotona.

7. Esittele joku hevonen, joka on vaikuttanut merkittävästi elämääsi.

Tähänkin tekisi mieli sanoa Ruusa, mutta kokonainen blogi lienee riittävästi yhden ponin esittelyyn.

Mutta ehdottoman tärkeä on ollut myös Ruusan emä G, ensimmäinen oma ponini.

G:n kanssa syksyllä 2010. Poni oli 22-vuotias ja odotti jo Ruusaa. G:llä oli tosi hieno laukka, vaikka se ei ehkä tästä kuvasta välity. 

G:hen ja sen ensimmäiseen varsaan tutustuminen 1990-luvun alkupuolella sysäsi alkuun kehityksen, jonka vuoksi tai ansiosta minusta tuli welsh-ihminen.

Ja welsh-ihmisyys on nykyisin minulle tärkeä osa elämää. Welsh-ponien kanssa on tullut koettua hienoja hetkiä ja opittua monia asioita. Welsh-ponien kautta olen myös tutustunut moniin mahtaviin ihmisiin. (Tässä kohtaa varmaan saa lähettää terkkuja.)

G-poni oli kovuutta, nöyryyttä, kiltteyttä ja vahvuutta jokseenkin täydellisessä suhteessa. Kaikkine rakennevikoineen kaunis. Urheilullisesti valtavan lahjakas. Kertakaikkisen hieno poni, joka jätti Ruusaan paljon itseään.

Itse asiassa se jätti syvän jäljen jokaiseen, jonka kanssa sen polut kohtasivat. Eikä vähiten minuun. Pitempi esittely täällä.

8. Mikä on rakkain varusteesi, josta et luovu koskaan?

Ei minulla taida olla varsinaisesti olla niin rakkaita varusteita, mutta Ruusan varusteista en ole raatsinut luopua yhdestäkään. Ainahan voi tulla uusi varsa, jolle esimerkiksi rimpulan lapsuusriimut tai vauvaloimet ovat sopivia...

Mutta, jokunen vuosi sitten työkaverini esitteli minulle uusinta hankintaansa, Muck boots -saappaita. Hän ylisti niitä suunnilleen jalkineteollisuuden ehkä parhaaksi keksinnöksi ikinä.

En todellakaan uskonut, että jotkut saappaat voisivat olla mukamas niin ylivertaiset, mutta kun K-maataloudessa oli alessa rumanväriset Muck bootsit niin ostin. Ja sen jälkeen ne ovatkin olleet minulla tallikenkinä koko talven, kevään ja kesänkin, sekä nyt syksyllä. Helteellä ovat vähän kuumat ja jäällä liukkaat, mutta muuten sopivat keliin kuin keliin.

Muck bootsit näkyvät esim. tässä kuvassa.








Ja minun hehkuttamiseni tuloksena nykyisen tallinpitäjän kaveri hankki myös Muck bootsit. Sen jälkeen hän ei ole käyttänyt hevostelussa muita kenkiä - edes nahkaisia ratsastussaappaitaan.

Tuskinpa Muckitkaan minulla ikuisesti silti ovat, vaan korvaan ne kylmästi uusilla heti kun hajoavat.

9. Millaisista maastoista pidät hevosen kanssa? (Reitit, maisemat, maastonmuodot...)

Suomalaisen mielihän tunnetusti lepää metsässä.

Parasta metsämaastoa on sellainen, missä poluilla on hyvä pohja. Voi joko rauhakseen kävelytellä tai sitten usvattaa tukka putkella. Se on parasta. Ja mielellään saisi olla myös mäkeä, että tulee pepputreeniä (ratsulle). Ja joidenkin hevosten kanssa ylämäki on tarpeen myös pienenä lisäjarruna.

Olisihan se kyllä välillä hienoa päästä ratsastelemaan myös järvi- tai merimaisemissa.

10. Kerro kolme positiivisinta asiaa tämän vuoden hevoselämästä.

Epäilemättä positiivisin ja huikein asia on ollut Ruusan ratsastuksen aloitus. On ollut monia aikoja, jolloin en ole uskonut, että siihen pisteeseen ikinä päästäisiin.

Poni olisi varmaan opintiellään jo pitkällä, jos sillä olisi ollut taitavampi kouluttaja. Se on varsin lahjakas, vaikka itse sanonkin. Mutta kyllä minä usein ihmettelen, että minä toivoton toheltaja olen todellakin onnistunut kouluttamaan ponin kantamaan ratsastajaa ja tekemään helppoja tehtäviäkin. Vaikka koulutuksen kannalta olisi ollut parempi antaa poni ratsuttajan opetettavaksi, tällä tavalla toteutettuna prosessi on antanut minulle valtavasti.

Tämä kuva on kyllä yksi lemppari, vaikka ratsastaja onkin ihan sieltä syvältä. Mutta poni. Kuva siis keväältä, kun menimme Ruusan kanssa ensimmäistä kertaa laukkaa. Kuvan otti Saija


Hienoja kokemuksia ovat tietysti olleet myös näyttelyt, kun ponin menestys on ollut paitsi uskomattoman upeaa myös nousujohteista.

Kolmantena positiivisuutena voisi mainita ratsastuspuolella Katariina Kaartinen-Alongin kurssit ja muutenkin tänä vuonna saamani istuntaoivallukset.

11. Jutteletko hevosesi kanssa? Jos kyllä niin kirjoita esimerkki "keskustelusta".

Juttelen ehkä enemmänkin Ruusalle kuin sen kanssa. Poni on kuitenkin aika vähäsanainen otus. Mutta kesäkaudella käymme keskustelua, jossa minä rapsutan ponia ja poni turvalla näyttää, mistä pitäisi rapsuttaa. Minä kysyn, että ai tästä, ja Ruusa näyttää turvalla, että ei kun tästä.


sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Testissä lampaankarvasatula (ja superponi)

Elokuiseen tekstiin ilman satulaa ratsastelusta tuli vinkki lampaankarvasatulasta. On kuulemma kauhean hyvä. Panin heti tilaukseen. Toimitusta ei voi kehua salamannopeaksi, oikeastaan ehdin parin kuukauden odotuksen aikana jo melkein unohtaa koko asian.

Mutta nyt meillä on sitten sellainen. Christ Premium Plus. Premium Plus -mallissa on enemmän tukea kuin perus-Christissa ja tähän karvasatuloiden cadillaciin saa myös jalustimet. Niille ei kyllä pitäisi laittaa painoa, koska ompeleita ei ole tehty sellaista kestämään eikä satula myöskään jaa painoa.

Satula pitää varmaan laittaa seuraavalla kerralla vähän edemmäs, etten istu ihan noin takana.

Eilen koitti varsinainen testaushetki. Tallille ei ehditty ennen kuin luonnonvalo oli jo loppu, joten testikuvissa on kentän lamppujen mielenkiintoinen sävy.

Ja kyllä, satula sai testiratsukon molemmilta osapuolilta peukun ylöspäin. Christ Premium Plussassa oli helppo ja tukeva istua. Poni tepsutteli eteenpäin tyytyväisenä. Ja vaikkei saisi, kevensin ravissa. Mutta pidin jalustimen kevyenä, paino pääasiallisesti reidellä.

Tämä oli syksyn ensimmäinen ratsastuskerta.

Kesälaidunpaikassa ratsastelusta jäi lopulta vähän paha maku suuhun. Poni alkoi olla kovin hermostunut. Se pyöri selkäännousussa ja ratsastaessa jäykisti niskansa pökkelöksi. Mitään myötäystä mihinkään suuntaan ei tullut.

Näin siinä sitten kävi, ajattelin. Toistaitoinen täti pilasi poninsa.

Jalustimet jäivät ihan liian pitkiksi.
Mutta eilen mukana olikin ihan eri poni kuin laitumella. Kun oltiin jo eskarista tutussa paikassa, poni oli aivan eri mielentilassa. Seisoi selkäännousussa yhtä tyynenä kuin aina, odotti lupaa lähteä liikkeelle. Keskittyi täysillä ratsastajan toiveisiin, kuunteli istuntaa herkästi. Ei kiihdytellyt, jumittanut eikä pöllöillyt.

Jo tämän viikon ohjasajokerroilla huomasin, että ohjastuntumassa on tapahtunut jotain. Siitä on tullut herkempi ja pehmeämpi, ohjan molemmista päistä. Sama oli nyt siirtynyt ratsastukseen. Sain käden pidettyä kevyenä ja edessä, en vetänyt. Ratsastin pääasiassa keskivartalon lihaksilla. Poni vastasi samalla mitalla. Sehän alkoi tuntua jo ihan ratsastamiselta!

Vaikeaa on tähän suuntaan. Täti yrittää saada ponia suoristumaan, liikaa kädellä.

Vino Ruusa kyllä on. Vasempaan kierrokseen onnistuu kaikki, oikeaan ei oikein mikään. Mutta sekin parani vähän lyhyen ratsastuksen aikana.

Nyt alkaisi tuntua siltä, että olisi aika hankkia meille opetusta. Mia-opelta saisimme varmasti apua tähän vinousongelmaan. Osteopaatti-kranioterapeutinkin visiitti olisi varmaan taas paikallaan.  

Pientä parannusta ponin osalta, ratsastajalla sen sijaan hajoaa pakka.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Syksyinen korrelaatio

Empiirisiä tutkimuksia tallilta: syksyisyyden ja villiyden välillä on havaittavissa vahva positiivinen korrelaatio. Ensinmainittu viittaa vuodenaikaan ja säätilaan, jälkimmäinen näille olosuhteille altistuvaan ponieläimeen.

Ponin pitkäksi venähtänyt kesäloma on tässä viime päivinä tullut päätökseensä ja lukujärjestykseen on taas ruvettu sovittelemaan ohjattua liikuntaa. Ja liikettähän ponissa piisaa, kun säätkin suosivat.

Eteen-alas on so last season, eteen ja ylös on päivän sana. Ylös suuntautuu lähinnä takakavioiden liikerata. Tämä on kieltämättä ollut omiaan lisäämään jännitysmomenttia suunnitelmiin, joiden mukaan tässä viikonloppuna taas ratsauduttaisiin.

Ohjattu liikunta on kuitenkin varmuuden vuoksi aloitettu maastakäsin, pitkien ohjien kera.

Jälleen sama arkistokuva... Jospa joku päivä saisin tuoreempaakin kuvamateriaalia ohjasajosta. Tämä on vissiin viime keväältä, vai olisiko syksyn puolelta, en muista.

Ensimmäisenä liikuntatuokiolla keskiviikkona suunnattiin kentälle. Poni sai muilta kentälläliikkujilta huimat suosionosoitukset, koskapa esitteli sen verran korkean koulun liikkeitä, ettei sellaisia kuulemma ole ennen tällä kentällä nähtykään. Varsinaisten kouluratsastusliikkeiden lisäksi poni osoitti hallitsevansa myös mm. lisätyn pukkilaukan.

Koska nyt oli päästy tekemisen meininkiin niin pitkät ohjat otettiin esiin uudelleen heti torstaina. Nuoren ponin pääkopan takia tällä kertaa suunnattiin maastoon, mitä Ruusa kyllä arvostikin ja tepsutteli pääosan lenkistä varsin mallikelpoisesti.

Mitä nyt jossain vaiheessa paluumatkaa alkoi ärsyttää narunjatkeen pyrkimys rajoittaa ponin omaehtoista liikuntaharrastusta. Miksei muka voisi kiitoravata siksakia tien laidasta toiseen? Rajoittamisesta seuraa mielenilmauksia eli takapuolen heittelyä. Pakko myöntää, että ponilla on jonkin verran akrobaattista lahjakkuutta.

Parin vuoden takaisessa arkistokuvassa näkyy, minka tyyppistä akrobaattista lahjakkuutta poni on viime  päivinä esitellyt ohjasajossa.   

Muuten ponin askellus ja ajoittain muotokin toivat mieleen ajatuksen, että tällaista menoa voisi olla kiva katsella vaikka kärryiltäkin. Pitäisikö sitten kuitenkin investoida valjaisiin ja kärryihin?


torstai 8. lokakuuta 2015

Liebster, osa 1

Haastetta pukkaa taas! Borrowed Freedom -blogin Eva muisti minua Liebster-palkinnolla. Ennen kuin ehdin julkaista tämän, minua muistettiin Liebsterillä vielä kahdesti. Vau.

Kiitän kauniisti! Ja koska tästä meinasi tulla tolkuttoman pitkä, päätin tehdä jokaisen Liebsterin eri postaukseen siinä järjestyksessä kuin sain haasteet. Eikä edes tule kovin paljon myöhässä...

Liebster award eli Liebster-palkintohan on kansainvälinen. Sen tarkoitus on nostaa esiin pieniä tai uusia blogeja sekä toivottaa näitä bloggareita tervetulleeksi blogimaailmaan.

Liebster on myös tapa saada pienille blogeille näkyvyyttä. Olennaista onkin, että palkinnon tai haasteen saanut jakaa sitä eteenpäin.

Liebsterhän on saksaa ja tarkoittaa mm. rakasta. Mikäpäs sen mukavampaa kuin kuulla, että oma blogi on jonkun mieleen.

Ohjeet:
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa. 
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen. 
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa. 
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille.

Nyt kun aika moni alle 200 lukijan suosikkiblogini on jo tehnyt tämän haasteen niin uusien nimeäminen on vaikeaa! Ihan 11:tä en nyt haasta, mutta jokusen kuitenkin.

Kaikkein vaikeinta oli keksiä kysymyksiä. En saanut aikaiseksi niin hyviä kuin olisin toivonut, mutta en viitsinyt hautoa tätä enää yhtään kauempaa.

Ruusa tämän vuoden viimeisenä laidunaamuna 5.10.

Tässä vastaukset Evan kysymyksiin:

1. Mistä et pidä hevosten kanssa/tallitöissä?

Tarhan siivoaminen on ehkä yksi inhokkihommista. Etenkin muta-aikaan. Lantalaan on tarhasta lantalaan keskimäärin pitempi matka kuin tallista. Täysien kottikärryjen työntämisen ylipäätään voisin mielelläni ulkoistaa.  

Silti olen kyllä melko ahkera putsaamaan ponini tarhaa. Motivaatio kumpuaa lähinnä haaveesta, että vähemmän kakkaa tarkoittaa myös vähemmän matoja. Ja pskamuta on muutenkin ällöttävää, en tahdo ponini seisovan sellaisessa. 

Mutta oikeastaan melkein mikä vaan tallityö ketuttaa, jos se on huonosti organisoitu. Jos täyttä lantakärryä joutuu työntämään pitkän matkan ylämäkeen, parhaassa tapauksessa vielä mudan läpi, tatti otsassa on taattu. 

Hevosten hoidossa heikko kohtani on kavioiden puhdistus. Myönnän, etten välttämättä puhdista oman ponini kavioita joka päivä. (Valmistaudun kivitykseen.)

2. Missä koet olevasi erityisen hyvä ratsastajana?

Masentava totuus on, etten oikein missään. Ratsastuksellinen itsetuntoni on ollut jo pitkään pohjamudissa. 

3. Hillitysti ja hallitusti vai aivan täysii?

Aikuisikä on tehnyt minusta melko varovaisen, joten vastaan hillitysti ja hallitusti.

Tosin jokaiselle, etenkin vähän takakireälle tädille, tekee erittäin hyvää välillä päästellä aivan täysiä. Ja aivan erityisen hyvää päästely tekee hevoselle, niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. 

Aivan täysiä on huippua mennä sellaisella hevosella, jonka voi luottaa tarvittaessa hidastavan.  

Tämän ponin kanssa oli huippua päästellä, koska se pysähtyi heti kun käskin.


4. Pelkäätkö jotain hevosten kanssa?

Edelliseen viitaten, pelkään tilanteita, joissa hevonen lähtee täysin kontrollista. Kokemusta on. Kontrollin menetyksessä puolestaan pelottaa mahdollisuus erittäin pahaan lopputulokseen. Että mennään nurin tai putoan niin, että menetän liikuntakykyni lopullisesti. 

Koen olevani suhteellisen turvallisuushakuinen ratsastaja (tosi täti siis!), mutta en kuitenkaan kohtuuttoman arka. Joten putoaminen ja muut onnettomuudetkin pelottavat lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa onnettomuus on lähellä.

Melkeinpä useammin kuin itseni puolesta pelkään hevosen puolesta. Ponin puolesta pelkään vähän kaikenlaista, joka voisi aiheuttaa sen ennenaikaisen kuoleman.

5. Millainen olisi täydellinen hevonen juuri sinulle?

Unelmahevonen, tai siis -poni, olisi hyvärakenteinen, hyväluonteinen, hyväsukuinen, terve welsh-poni tai kyllä welsh cobikin kävisi. 

Oikeastaan unelmaponini olisi sellainen kuin Ruusa, mutta terve ja isompi. Voisin minä sen rakennevirheistäkin luopua, mutta niillä ei olisi väliä, jos poni olisi terve.

Unelmaponi tykkäisi minusta yhtä paljon kuin Ruusa.

Unelmieni poni olisi yhtä kaunis, viisas ja urheilullisesti lahjakas kuin Ruusa.

Sellainen, jolla on luonnetta ja omaa tahtoa, mutta joka on kuitenkin pohjimmiltaan kiltti ja nöyrä. Sellainen, jonka kanssa ei tarvitse pelätä ja jonka kanssa voi tehdä melkeinpä mitä vaan. Vaikka lähteä maastoon ilman satulaa tai laukata reipasta laukkaa kotiinpäin.

Sellainen kuin Ruusa: energinen ja iloinen poni, jolla on myös vähän pilkettä silmäkulmassa. 

6. Mikä on paras kokemuksesi tai muistosi hevosten kanssa?

Vaikea kysymys. On paljon hyviä muistoja. 

Parhaita muistoja ovat ehkä kuitenkin ne, joissa olen tuntenut, että hevonen on hyväksynyt minut ystäväkseen ja luottanut minuun.

Esimerkiksi se, millainen sylikoira kuoriutui yhteisten vuosien varrella hoitohevosesta, jonka alkuun sain laitumelta kiinni vain houkuttelemalla sitä kauhallisella kauraa. Lopussa se tuli luokseni höristen ja seurasi, vaikka en aina viitsinyt pukea sille riimuakaan.

Sen kanssa uskalsin tehdä asioita, joita en muiden kanssa ole uskaltanut. Kuten lähteä maastoon riimulla ja ilman satulaa. (Haluaisin huomauttaa, että tein tätä ennen kuin ns. varusteetta ratsastuksesta tuli muodikasta. Kerrankin olen ollut muodin edelläkävijä - nyt pitää vain odottaa, että kuvassa esiintyvä vaatetus tulee muotiin.)

Se edesmennyt rakas hoitoheppa ja minä kesällä 2000.

Yksi kauneimmista muistoista on myös viimeinen ratsastus sen saman hevosen viimeisenä elinpäivänä, ilman satulaa loppusyksyisessä metsässä. Valo oli niin kaunis, ja sitten alkoi hiljalleen putoilla lumihiutaleita. Aika maagista, yhtä aikaa tolkuttoman kaunista ja surullista. Kun ratsastin syksyn lumihiutaleita ihailleen, keskityin imemään muistoa itseeni, koska tiesin, että se olisi viimeinen muistoni tämän hevosen selästä. Vain tuntien kuluttua hevonen olisi ikuisesti poissa.

Ja sitä hevosta on vieläkin ikävä, sitä jonka hyvästelin aika tarkkaan 15 vuotta sitten. (Sitä sivuaa tämä teksti.)

7. Miten pitkään olet harrastanut hevosia?

25 vuotta! Elokuussa 1990 pääsin viimein alkeiskurssille, joka oli ollut toivelistani kärjessä tosi kauan. Sen jälkeen harrastuksessa on ollut hiljaisia kausia, mutta ikinä en ole vakavissani edes harkinnut lopettamista. Hevosharrastuksen alusta olen kirjoittanut oman blogitekstinkin.

8. Millainen olisi unelmiesi hevosloma ulkomailla?

Olen jo kauan haaveillut sellaisesta kouluratsastuslomasta jossain etelässä, jossa pääsisi ratsastamaan pitkälle koulutetuilla barokkihevosilla. Siitä lähtien, kun sain tietää, että tällaisia lomia on, olen sellaiselle halunnut ja kadehtinut kaikkia, jotka ovat päässeet. 

Irlannin Dinglessä minivaelluksella 2002. Ratsun nimi oli Ivy.
Toisaalta olen myös kovasti haaveillut kunnon ratsastusvaelluksesta esim. Walesin kauniissa maisemissa. Niinä parina kesänä, kun olen ollut Royal Welsh Show'ta katsomassa, olemme olleet samassa majapaikassa. Ja sen majapaikan pitäjät ovat kertoilleet, millaisia retkiä heidän tyttärensä läheisellä vaellustallilla vetää. Olisi huippua joskus päästä.

Irlannin maisemia olenkin jo ihastellut hevosen selästä.

Irlannista.

9. Viimeisin tippumisesi?

Keväällä 2012 yritin ratsastaa Ruusan emällä ilman satulaa, kun se riehaantui ja heitti minut tantereeseen. Olen tuntenut siitä huonoa omaatuntoa, sillä myöhemmin selvisi, että ponin rajuksi muuttunut käytös johtui selkärankavaivoista.

Niska siinä jotenkin niksahti ja on vaivannut ajoittain. Kerran kävin kuvauttamassakin sen, kun alkoi ahdistaa. Työterveyslääkäri kirjotti röntgen-lähetteeseen: "pudonnut ponin selästä (ponilla selkä kipeä)". 

10. Este- vai koulusatula?

Kyllä koulusatulassa on minusta jotenkin kotoisampaa. Mutta en tykkää isoista polvituista, jotka vääntävät jalkoja väkisin johonkin asentoon.

11. Mikä on hevosunelmasi?

Oma hevospaikka on ollut hevosunelmien ykkönen jo varmaan ihan harrastuksen alusta asti, mutta toistaiseksi varaa sellaiseen ei ole ollut.

Hevosunelmia minulla kyllä riittää joka lähtöön. Haluaisin harjoitella ratsastusta hyvien opettajien silmän alla niin paljon, että kehittyisin tosi hyväksi. Tai ainakin niin hyväksi kuin totaalilahjattoman kapasiteetilla on mahdollista oppia.

Toisaalta haluaisin kasvattaa upeita welsh-poneja, minkä toteutuminen edellyttäisi kyllä vastauksen ykköskappaleen täyttymystä.

Haluaisin kaiken ja kun tavoittelen kaikkea, en saa kunnolla mitään (koska rahan puute, ja vähän ajankin). Mutta sellaista se kai on.

Voisinpa asua tällaisessa paikassa.

HAASTAN MUKAAN seuraavat blogit (joita nyt ei ole yhtätoista, mutta jokunen kuitenkin, valitsin sellaisia joita en ole nähnyt kenenkään muun vielä tähän haastaneen):

Capital & Co.
Emmy ja ponikaverit
Hei, tuolta saapuu Charly
Onnen Rippeitä
Täti tuuppaa
Paluu hevosteluun
Putoa ja nouse


KYSYMYKSET:

1. Mikä on hevoselämässäsi juuri nyt hyvin? Mikä voisi olla paremmin?
2. Jos raha, aika tai mikään muu ei rajoittaisi harrastamistasi, miten harrastaisit?
3. Miksi juuri hevoset?
4. Jos ottaisit hevosellesi vuokraajan tai hoitajan, mitkä olisivat tärkeimmät valintakriteerit?
5. Millainen on mielestäsi hyvä hevosblogi?
6. Millaista blogia itse haluat kirjoittaa? Onko blogisi sellainen?
7. Mitä hevosurheilun lajia et ole koskaan kokeillut? Miksi et ja kokeilisitko, jos tulisi tilaisuus?
8. Mikä on ratsastuksessa mielestäsi vaikeinta ja miksi?
9. Minkä perusteella valitset tallipaikan ja mitkä ovat asioita, joista et suostu tinkimään?
10. Jos saisit ratsastaa ihan millä tahansa hevosella maailmassa, minkä valitsisit ja miksi?
11. Jos et harrastaisi hevosia, millä täyttäisit vapaa-aikasi?

tiistai 6. lokakuuta 2015

Lokakuu ei ole laidunkuu

Pirun kylmä.
Morjes, Ruusa tässä. Mami sano et mä voin ny pitkäst aikaa kertoo mitä mulle kuuluu, niinku omin sanoin.

No mä oon pääasiassa ollu ton jätin kaa tuol ulkona. 

On ollu vähä tylsää jos ny rehellisii ollaan. Jätti on vähä sellanen ykstotinen kaveri. Mut silleen ihan kiva ku se tekee mitä mä käsken. Ja mä kyl käskenki. Pitää vähän pitää kuria ettei se luule itestään liikoi.  

Mami on viime aikoina ollu huolissaan jostain kaviokuumeesta, joka voi kuulemma tulla ponille. Eiks se tajuu ettei mulla mikään kuuma oo ku pirun kylmä siel kedol on ollu, ainaki toi yks yö oli.

Vihdoin ihmiset tajus et ei näil keleil poni pärjää kedol. Siel on ihan tajuttoman kylmäki ja safkaa aika niukasti. Paitsi ku ihmiset käy, sit on vähä enempi.

On kuulemma lokakuu. En tiedä siitä muuta ku että mun mielestä ei ainakaan oo mikään laidunkuu, vaik yleensä kyl tykkään olla. 

Eilen pääsin viimein veke sielt. Yritin juosta aika nopeeta, ku jätti oli jo lähteny ja yks toinen meinas tulla turhan lähelle mun pebaa, mut mami roikku taas mun narussa. 

Ja sit se meinas et mennään talliin viilailee mun kynsii. Mä yritin kyl sanoo et ei täs ny oo aikaa mihkään pedikyyreihin keskittyy ku ois vähä muit juttui tässä, mut ei se taaskaan kuunnellu.

Vihdoin pääsin himaan. 


Tarhan tsekkailua.
Rundasin heti hoodit, tsekkailin mitä oli muuttunu. Otin pient tyyppaust et vieläks siel voi juosta ja ihan kivasti pelitti. Kävin vähä mökiski ja kyl siel oli peti ihan kivasti pedattu. Sen verran oli tuoreravintoo et en kauheesti viittiny sitä säilöö vetää. Jätti hoiteli sitä puolta. 

Vitsit et on kiva olla taas omal mökil. 

T: Ruusa




Kyl mä oon nätti.


sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Herkkämahaisen muutto

Jos joku on blogin vanhahkoja tekstejä lueskellut niin ei liene epäselvää, että Ruusa ei varsinaisesti ole mitään teräsmahatyyppiä.

Ja kun maha on herkkä, se pitää ottaa huomioon aina, kun elämäntilanteessa tapahtuu isoja muutoksia. Niin kuin nyt esimerkiksi tuollainen juttu, että joutuu muuttamaan paikasta toiseen, laumasta toiseen.

Ponin mahan erityistarpeiden tajuaminen on vienyt aika kauan, mutta sentään lamppu on jossain vaiheessa syttynyt.

Kerrataanpa lyhyesti.

Kuvissa Ruusa syyskuussa, vielä kesäsiirtolassa. Tämä ei ole teknisesti kovin kummoinen, mutta pakko laittaa, koska syksyn valo.

Ensimmäistä kertaa tajusin omistavani herkkämahan, kun ponia vajaat kaksi vuotta sitten kohtasi sen elämän henkisesti isoin muutto.

Mainittu muutto vei ponin sisätallista pihattoon ja samalla kasassa tarjoiltujen heinien tilalle tuli pienisilmäiseen verkkoon käärittyä evästä.

Tätä muuttoa edelsi lyhyt majoittuminen erittäin huonoksi valinnaksi osoittautuneessa paikassa. Jo muutto pitkäaikaisesta kodista huonoon paikkaan pohjusti mahahaavan syntymistä ja lähes täydellinen elämänmuutos viimeisteli työn.

Kun mahaa korvensi ja heinää oli vaikea syödä, poni löysi lohtua tarhan hiekkapohjasta. Lopputuloksena oli kaupunkiloma Viikissä, jossa suoleen kertynyttä hiekkaa pumpattiin ulos viikon verran.

Mitä tästä opin? En paljon muuta kuin sen, että ponini saattaa syödä hiekkaa. Taipumuksen seuraukset ovat toistaiseksi pysytelleet poissa, kenties säännöllisen psyllium-kuurituksen ansiosta. Eikä poni viime aikoina ole osoittanut merkkejä hiekanhimosta.

Tässä taas tätä kuvamateriaalia aiheesta mitä hyvä lauma merkitsee hevoselle.

Ratkaiseva askel kohti Ruusan herkkämahaisuuden ymmärtämistä otettiin viime kesänä.

Tuolloin Ruusan tulehtuneeseen jännetuppeen tuikattiin klinikalla kortisonia ja poni joutui muuttamaan uuteen paikkaan tyylillä laitumelta klinikalle, klinikalta koppihoitoon vieraaseen paikkaan. Ei ollut hyvä se.

Poni ryhtyi syömälakkoon ja sen maha kramppasi. Tallinpitäjä jaksoi katsoa tätä noin kolme päivää. Sitten hän ystävällisesti ehdotti, että veisin Ruusan jonnekin sille sopivampaan paikkaan eli alkajaisiksi takaisin tutulle laitumelle.

Tässä kohtaa tarinaa alkaa hitaammansorttinenkin ihmishenkilö jo saada päähänsä vähän valoja päälle.

Koska mahan kipeytyminen on paha paikka ponille ja stressaava tilanne ihmiselle, sitä on kiva ainakin pyrkiä välttelemään.

Vaikka ponin tämänvuotiset muutot tapahtuivat tuttuihin paikkoihin, en ole ollut kovin halukas ottamaan mitään riskiä mahatilanteen heikentymisestä.

Niinpä jo keväällä ostin eläinlääkäriltä muutaman tuubin omepratsolivalmistetta nimeltä Peptizole. Ostin paketteja aika monta, ettei tarvitsisi olla ihan yhtenään niitä eläinlääkäriltä kyselemässä.

Omepratsolin tarkoitus ei tässä kohtaa ole hoitaa mahahaavaa, vaan suojata mahan herkkiä limakalvoja muuttostressiltä. Kuten kaikki hevosen mahavaivoja hoitaneet liiankin hyvin tietävät, ongelmien ehkäisy on huomattavasti pienempi päänsärky kuin kipeän mahan hoito. Myös aika paljon halvempaa.

Ai että mikä Peptizole? Se on köyhän hevosnaisen Gastrogard eli rinnakkaisvalmiste, joka tuli markkinoille Gastrogardin lääkepatentin umpeuduttua (patentti raukesi käsittääkseni huhtikuussa 2015).

Paitsi että ei Peptizolekaan oikeasti ole kovin köyhän versio. Tuubitasolla hintaero Gastrogardiin, jonka hintansa perusteella voisi kuvitella sisältävän vähintäänkin kultahippuja, ei ole kuin jokusen euron. Toisaalta kun yhdestä tuubista Gastrogardia riittää täysi annos 600-kiloiselle hevoselle, Peptizole-tuubissa on tarpeeksi 700-kiloiselle.

Joku kommentoi, ettei Ruusassa näy laidunkausi. No, edestäpäin näkyy.
Ruusa painaa runsaat 300 kiloa (klinikalla se punnittiin keväällä 305-kiloiseksi, mutta sittemmin on tullut aika lailla lisää läskiä massaa). Koska kyseessä nyt on ehkäisevä hoito, puolikkaan annoksen pitäisi riittää. Toisin sanoen yhdellä tuubilla ehkäisylääkitään pikkuponia neljä päivää.

Ensin aioin käyttää vain yhden tuubin. Hoitopäivä kolmosen kohdalla rimpulan maha näytti kuitenkin merkkejä orastavasta kivusta, joten päätin investoida hoitoon vielä toisenkin tuubin.

Ponin maha ei ole ollut varsinaisesti kipeän oloinen (eli esim. vatsan harjaaminen on ponin mielestä edelleen ok), mutta takavatsassa oli alkuviikosta pientä viitettä lihasrutistuksesta. Kun poni alkaa todenteolla vetää takavatsaa sisään, ollaan jo pahassa pinteessä. Nyt lihasvako oli vasta aavistus tästä.

Omepratsolin lisäksi herkkää mahaa on tässä viikon mittaan lepytelty myös melko avokätisillä annoksilla edelliseltä laitumelta mukaan ostettua kuivaheinää (huolellisesti kasteltuna). Samalla mukaan on lisätty tallin evästä, tulevaa säilöravintokautta silmällä pitäen.

Mahan kannalta oli myös hyvä, että poni pääsi talvikodissakin vielä laitumelle. Laidunkauden loppuminen on muutenkin ähkyjen kulta-aikaa, saati jos yhdistää laidunruohon loppumiseen vielä muuttostressin.


Ikinä ei tietysti pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta vähän vaikuttaisi siltä että näillä eväillä muuttostressin vaikutukset ponin ruoansulatuselimistöön on onnistuttu minimoimaan. Ainakin maha tällä hetkellä näyttää levolliselta.

Katsotaan, miten käy kun laidunkausi huomenna tulee päätökseensä. Koska suuri syy laitumeltapaluuähkyihin on liian vähäinen nesteensaanti, Ruusa alkaa pihattoon palatessaan taas saada päivittäiset limpparit eli melassivettä.