Haikeat heipat kesäsiirtolalle

Tarmokkaista lykkäysyrityksistäni huolimatta syksy sitten kuitenkin tuli ja ponin kesäsiirtola-aika loppui menneenä lauantaina.

Minähän olisin halunnut laidunajan kestävän vaikka noin ikuisesti. Suomen ilmaston asettamien rajoitteiden vuoksi laidunpaikkavuokraus kesti kuitenkin "vain" noin neljä kuukautta.

Kesäkoti on mieluisa sekä sijainnillisesti (merkittävästi lähempänä ihmishenkilön kotia ja työn sanelemaa kulkureittiä kuin talvikoti) että laumadynaamisesti. Toisin sanoen muutto talvikotiin tarkoittaa ponille eroa sen parhaista ystävistä.

Elokuinen kuva kiteyttää minusta näiden kahden ystävyyden - ja muunkin lauman toimivuuden.

Kesäbestis jäi aidalle huutelemaan perään, kun talutin Ruusan pois. Katsoi surkeana, kun ajoimme trailerin kanssa ohi. Tätä sydänystävä kai oli koko kesän pelännyt, kun aina Ruusan kadotessa näköpiiristä kutsui sitä kaihoisasti.

Sydäntä raastaa olla se ilkimys, joka repii bestikset erilleen.

Kyllä ihmisellä pitäisi aina olla hevosia vähintään kaksi, että pysyisi ponilla henkinen koti mukana muutoissakin. Valitettavasti budjetti on kuitenkin syytä laatia tulovirran mukaan eikä näillä tuloilla saa talousarvion menosarakkeeseen tilaa kuin yhden kavioeläimen kuluille.

Erosuruilta olisi tietysti vältytty, jos en olisi siirtänyt Ruusaa kesäkotiin ollenkaan. Päätös oli kuitenkin perusteltu enkä sitä kadu.

Täällä taas.

Talvikodissa Ruusa pääsi vielä laitumelle, sille samalle, jolta toukokuussa lähti.

Aitauksessa odotti se sama iso latvialaistamma, jonka pomoksi Ruusa keväällä yhdessä vietetyn viikon aikana itsensä ylensi.

Vielä toistaiseksi Ruusan sana näyttää olevan laidunlohkon laki. Jonkinlainen valtataistelu lienee kyllä odotettavissa, sillä kesän mittaan isosta tammasta on kuulemma kuoriutunut vahva johtaja. Ei minua haittaisi, vaikka Ruusa saisi valtikkansa pitääkin, koska tällä kertaa se on jättänyt despootin elkeet esittelemättä.

Rimpulan uudelleentutustumistyylikin oli nyt huomattavasti hienovaraisempi kuin toukokuisessa kesäkotiin siirtymisessä nähty. Kohteliaasti ja uteliaasti se kerta toisensa jälkeen ujuttautui kohti jättikokoista lajitoveriaan, mutta yhtä monta kertaa toveri päättäväisesti vetäytyi etäämmälle.

"Voiskohan tän kanssa olla kamu?"

Ruusa tuumikin heti, että se on vangittu väärälle puolelle aitaa. Toisella laidunlohkolla olisi mieluisampia ystäviä. Niille Ruusa käy raja-aidalta hörisemässä.

Suomenhevosten kanssa Ruusa laumautui viime syksynä, kun ensimmäistä kertaa muutti tähän talvikotiin. Ja onhan niistä kaksi ollut koko talven ponin tarhanaapureitakin. Siinä on ollut aikaa tutustua.

Näin hempeästi nuuskuteltiin aidan yli...

...mutta pitäähän sitä aina vähän kiljuakin.

Tämä samaan aitaan laitettu lajitoveri sen sijaan on edelleen vieras, eikä tunnu innokkaalta luomaan Ruusan kanssa kovin läheisiä välejä. Nämä kaksi ovat yhdessä, mutta yksinäisiä. Kumpikin katsoo kaihoisasti entisiä laumatovereitaan aidan toisella puolella.

Sentään yhteiselo on toistaiseksi ollut varsin rauhanomaista. Samalle heinäkasalle ei mahduta, mutta aika lähelle kuitenkin. Ehkä se tästä, toivottavasti. Alku aina hankalaa?

"Siis ihan totta, antakaa mun bestis takaisin."

Vaikka uusi toveri on kovin pidättyväinen seurassa, auta armias, jos seuralainen viedään aitauksen väärälle puolelle. Semmoinen ei kyllä passaa.

Jos kaveri viedään pois niin tämä neito pyrkii mukaan. On kuulemma aiemmassa elämässä laajemmaltikin harrastanut luvatonta poistumista tarha-alueelta.

Keväällä piirre pysyi vielä piilossa. Nyt pahasta tavasta saatiin kuitenkin esimakua heti alkuunsa. 

Onneksi toveritammalla ei vaikuttaisi olevan pokkaa harrastaa ihmiskeilausta. Sen siirtelyyn ei tarvita fyysistä voimaa tai edes kosketusta. Niinpä hevosen suunnitelmien tyhjäksi tekeminen vaati ainakin tuolla ensimmäisellä pakoyrityksellä vain tarmokasta narunheilutusta ja paria ärräpäätä.

Ihan kiva, että nöyryyttä on, etenkin kun kyseessä ei tosiaan ole mikään kääpiöhevonen. 

Tämä on oikeastaan ensimmäinen kohdalleni sattunut tarhakaveri, jonka kanssa pitää olla portilla erityistarkkana. Onhan niitä vallattomia varsoja ollut, mutta kaikki ovat pysyneet niille varatussa tilassa, kun vaan on noudattanut portin availussa tavanomaista huolellisuutta.  

Toivotaan, että tämänkin kanssa pärjätään ilman sen kummempia erityistoimenpiteitä.

Kuva ei ole kummoinen, mutta siitä näkee Ruusan ja "kaverin" kokoeron. Ruusa on vähän päälle 130 cm korkea.

Voisinko muuttaa Aulangolle ja muuta Laatuponikisan antia

"Tänne tahdon muuttaa" oli viime viikonloppuna kovasti mielenpäällä, kun Laatuponikisa järjestettiin Aulangon ratsastuskoululla. Vettä ja lehtoa, upea syksyn valo. Sellaisissa maisemissa kuvahenkilö joutuu ihan jonkinlaisen manian valtaan.

Tuollaisessa paikassa kun saisi asua niin ihan sama, mihin menisi, aina tulisi kuviin hienot taustat ja muutenkin sielu lepäisi. Ehkä jaksaisin useammin ottaa järjestelmäkameran mukaan sitten.

Muutama poni ehdittiin kuvata sunnuntain tauolla aika komeissa maisemissa. (Kuten kuvasta näkyy, kuvaustila oli varsin kapea, mutta valo oli änkemisen arvoinen.) Tästä cobitammasta oli tullut aikans nätti! Ei sillä, etteikö se ennen olisi nätti ollut, mutta nyt jotenkin oli puhjennut kukkaan. 

Kyllä toisten kelpaa.

Aikaa komeiden maisemien ihailuun ja ponien kuvaamiseen niitä vasten jäi kuitenkin valitettavan vähän. Onneksi oli sentään hienoja poneja. Ja maneesikin siitä harvinainen, että siellä oli siedettävästi valoa.

Taustat ja valo tekivät kuvaamisesta melkein juhlaa. Juhlalta homma tuntui tosin vain niin kauan kun kuvia katseli kameran pikkuruudulta. Vähän isommalla ruudulla pettymys oli suuri. Ihan surkeaa suhrua! Päätinkin samantien lopettaa kuvausharrastuksen ja pysytellä kameroineni vastedes poissa julkisilta paikoilta.

Hävetti jo etukäteen moisten tekeleiden julkaiseminen. Mutta onneksi on kuvankäsittelyohjelmat! Niillä voi taikoa tädin suhruista ihan valokuvan näköisiä.

Huolellisen (ehkä vähän liiallisenkin) käsittelyn jälkeen kehtasin sittenkin julkaista kuvat ilman, että piti ripotella tuhkaa päälleen. Surkeimmat suhrut heitin roskikseen, En laita niitä nyt tähän, niin joku voi luulla, että meikällä on homma hanskassa.

Tähän kuvaan tuli aika hienot värit, vähän kuin maalaukseen. Ponin asennon osalta ei ehkä paras kuva, mutta poni on kyllä kaunis.

Mitä viikonloppuun muuten tulee, pidän netissä velloneita haukkupuheita pitkälti liioiteltuina.

Juu, kentän pohja oli velliä, mutta askellajikokeeseen saivat jollain ihmelanalla tumputeltua pohjan, jossa monisatakiloiset eläimet kykenivät etenemään jäämättä jaloistaan kiinni. Ja toisaalta ponin väsymiseen voi vaikuttaa joku muukin asia kuin pohja. Esim. jos verryttelee nuorta ponia niin pitkään, että se on jo ensimmäiselle radalle tullessaan uupunut.

Juu, avustajat irtohypytyksessä olivat varsin epäjohdonmukaisia, suorastaan osaamattomia. Toisaalta Laatuponikisan säännöissä kerrotaan, että jokainen vastaa avustajien hankkimisesta itse. Jotkut omistajat olivat kyllä itsekin ansioituneet taitamattomien avustajien haalimisessa niin, että ponit eivät aina tienneet, mihin suuntaan juosta.

Avustajista valittajille muistuttaisin myös, että viime vuonna (kun Ruusa osallistui) ei tallin puolesta ollut yhtään piiskaihmistä. Ei hyvää eikä huonoa.

Joka vuosihan myös voittajat ovat vääriä, varsinkin jos ovat shetlanninponeja (miten shettis voi muka olla laatuponi) tai ratsuponeja (totta kai ratsuponi voittaa, sehän on jalostettu kisaponiksi).

Shetlanninponille meni tällä(kin) kertaa junior championin titteli (tosin tällä kertaa standardille, ei minille kuten viime vuonna kuohuttaneessa tapauksessa). Myös ajochampioniksi kruunattiin shettis, tosin paljon muita rotuja ei ajokisaan osallistunutkaan (yhtä superpientä new forestia lukuunottamatta). Muut championaatit vei yksi ja sama welsh-poni, Hoyard's Tyson.

Näin loikkaa voittaja.

Kuuleman mukaan Hippos ei oikein arvosta näitä ponikinkereitä. Ratsuponit käsittääkseni pääsevät mukaan myös hevosten laatuarvosteluihin, mutta muille poniroduille Laatuponikisa on tärkeä paikka päästä tutustumaan kisameininkiin jo nuorena.

Ja ponitätien kokoontumisajoina tapahtuma on ihan parhaimmillaan. Lauantaina kotiin ajellessani olo oli sillä lailla keventynyt kuin vain hauskassa seurassa vietetyn päivän jälkeen on.

Ehkä oma osansa keventyneestä mielestä oli shetlanninponeilla, jotka jekkuineen tarjosivat irtohypytyksessä loputonta huvitusta. Kävi ilmi, että irtojuoksentelualueen aitaa ei ollut valmistettu shetlanninponinkestäväksi. Lähes jokainen shettis juoksenteli myös väärällä puolella maneesia. Tosin kävi siellä yksi forestikin, joka totesi aidan niin matalaksi, että se oli varmaankin pystytetty yli hyppäämistä varten. Todellista esteponiainesta siis!

Katsokaa nyt tuota. Voiko olla söpömpää? Tämä oikeasti minikokoinen shettis oli yhdestä tuomaristakin niin söpö, että hän halusi otattaa itsestään ponin kanssa yhteiskuvan. 

Voittajat olivat hyvin valmisteltuja, tehtäviensä tasalla olevia poneja. Ja niin oli moni muukin. Welsh-tätiä ilahdutti erityisesti welsh-rotuisten hieno menestys.

Aulangon ratsastuskoulua pitää vielä kehua sen verran, että järjestelyt olivat onnistuneet.

Kun noin 80 ponin viikonlopputapahtuma järjestetään keskimäärin kahden ihmisen voimin, on kullanarvoista, että kisapaikan pitäjä osallistuu rekrytoimalla omaa väkeään juokseviin tehtäviin.

Loppuun vielä pari kuvaa orista, jota olin Ruusan sulhoksi miettinyt ja jonka nyt näin ensimmäistä kertaa livenä. On se aika komea.

Ratsuponiori Barlume di Speranza, 4v.

"Mitäs menit nettiin!"

Heti aluksi tunnustus, jollaista ei kannattaisi tunnustaa: käyn hevostalli.netin keskustelupalstalla huomattavasti enemmän kuin kenellekään on terveellistä. Tästä seuraa se, että altistun jatkuvasti käsittämättömälle määrälle ilkeämielisyyttä ja pahaa oloa.

Erityisesti mainittua altistusta tulee blogi- ja blogiportaaliaiheisista keskusteluista.

"Mitäs laitoit itsestäsi kuvan nettiin." "Mitäs rupesit kirjoittamaan blogia."

Tämäntyyppisiä kommentteja voi lukea mainitulta keskustelufoorumilta aina, kun joku on keksinyt perustaa viestiketjun jonkun bloggaajan ratsastustaidon, hevosenhoitotapojen, persoonan tai vaikka ihan vaan ulkonäön haukkumista varten. Mitä suositumpi blogi, sitä kipakammin saa anonyymeiltä sanansäilästä.

Jos laittaa itsestään kuvia nettiin tai kirjoittaa blogia, suostuu siis samalla muiden henkiseksi nyrkkeilysäkiksi? Pettämätöntä logiikkaa! Saman pistämättömän logiikan mukaan kadulla huutelun kohteeksi joutunut voi syyttää vain itseään, mitäs meni julkiselle paikalle. Myös vaikkapa tallikiusaamisen uhri on ansainnut nimittelyn, mitäs meni tallille. Vai?

Samaa sarjaa on ajatus, että jos joku asia on totta, sen sanomisessa ei ole mitään pahaa.

Ei. Kyllä jokainen kiusaaja on sanoistaan vastuussa riippumatta siitä, mitä niiden kohde on tehnyt ilkeilyn "ansaitakseen". Eikä kaikkia "tosiasioita" tarvitse sanoa ääneen. Vaikka joku olisi surkea ratsastaja tai huomattavan lihava, tämän toteaminen ääneen ei kerro muusta kuin siitä, että sanoilla on tarkoitus satuttaa.

Rakentavaa palautetta ei ole esim. "paska ratsastaja".

Kuva parin vuoden takaiselta ratsastuskoulutunnilta.

Netissä on niin helppo nimettömänä naputtaa ilkeä kommentti. Yhden kitkerä nettikommentti synnyttää lumipalloefektin, jonka seurauksena haukun kohteeksi joutunut revitään porukalla kappaleiksi.

On vaikea ymmärtää, miksi ihmiset lukevat blogeja, joiden kirjoittajan tyyli, jutunaiheet, persoona ja jopa ulkonäkö ärsyttävät.

Mutta ilmeisesti ilkeilijä lukee ärsyttäviä blogeja tarkoituksella. Hän saa tyydytystä mustaamalla jonkun toisen mielen. Jos ilkeilijä ärsyyntyy tarpeeksi, hän aloittaa ht-netiin haukkutopicin vaikkapa otsikolla "miksi bloggaajat eivät kestä rakentavaa palautetta". Tosiasiassa useimmat kestävät rakentavaa palautetta hyvin. Ongelma on lähinnä se, että ilkeilijän palautteessa ei ole ole tarkoituskaan olla mitään rakentavaa.

Ilkeilyssä lienee kyse pyrkimyksestä helpottaa omaa pahaa oloa kyseenalaisin keinoin. Ihmisellä, jolla on itsensä kanssa hyvä olla, ei ole tarvetta lytätä muita.

Tämän tajuaminen ei tietenkään tee vihapostin vastaanottamisesta kovin paljon helpompaa. Monet jatkuvasti nälvimisen kohteeksi joutuneet bloggaajat ovat jo alkaneet varoa sanojaan.

Mitä jos vaikka jokainen pysähtyisi hetkeksi miettimään ennen kuin painaa "lähetä". Kommentoinko tarpeettoman kitkerästi pahoittaakseni toisen mielen? Jos näin on, miksi niin? Onko helpompi kestää omaa pahaa oloa, kun saa jollekin toiselle yhtä pahan mielen?

On toki helpompaa näyttää pitkältä, kun painaa muita alaspäin. Mutta vaikka kuinka tallaisi muita maanrakoon, oma pituus ei lisäänny. Oma paha olo ei oikeuta kiusaamaan muita. Eikä se loppujen lopuksi pitemmän päälle helpota omaakaan oloa sen pitempään kuin housuun pissaaminen lämmittää pakkasella.

Tutkimuksissa on todettu, että mitä enemmän vihaa netissä purkaa, sitä onnettomammaksi tulevat sekä haukun kohde että itse haukkujakin - ja jopa sivulliset todistajat (ks. Helsingin Sanomien oivallinen artikkeli).

Haastan jokaisen miettimään nettikommentointiaan: kehtaisitko seistä kommenttisi takana, jos se painettaisiin lehteen oikean nimesi ja kuvasi kera? Jos et, viestin paikka voi hyvinkin todennäköisesti olla ö-mapissa.

Kannattaa myös kokeilla sellaista, että aina kun tekee mieli kommentoida kitkerästi, yrittääkin löytää kommenttiin jotain hyvää. Siinä voi tietysti vahingossa käydä niinkin, että positiivisten kommenttien kirjoittelu kohottaa omaa mielialaa enemmän kuin ilkeily. Oletko valmis ottamaan riskin?

Tällaisen voi voittaa Playssonin kilpailusta.

Tämä teksti oli jo puolivalmiina, kun huomasin Playssonin kisan, jossa ideana on kirjoittaa mielipide vapaavalintaisesta aiheesta. Koska tuollainen fiini otsapanta olisi aika kiva, osallistun kilpailuun tällä tekstillä.

P.S. Te, jotka olette muistaneet minua Liebster award -haasteella, älkää luulko että olen unohtanut. Vastaukset ovat muhimassa.

Vielä on kesää jäljellä - ja itsehoitoa

Vaikka säiden valtias on välillä yrittänyt muuta väittää, kesä ei ole vielä kokonaan ohi. Tai ainakaan laidunkausi.

"Uuden" lohkon juoksuominaisuudet oli heti (mahan täyttämisen jälkeen) testattava.

Ponille laidunkausi tarkoittaa sitä, että saa syödä vihreää niin paljon kuin napa vetää, parhaassa seurassa.

Kesäkodissa Ruusalla on oikea bestis, sellainen ystävä kuin jokaisella hevosella pitäisi olla. Ystävä, jonka kanssa nyhtää ruohoa turvat vastakkain ja rapsuttaa, kun kutittaa. Ystävä, jonka kanssa juoksennella silkasta juoksemisen ilosta tai vaikka vain seistä kylki kyljessä. Ja on siellä pari muutakin kaveria.

Jos olisi rahaa ja/tai oma talli, kysyisin tätä bestistä ylläpitoon ihan vaan rimpulan ystäväksi. Ja totta puhuen kelpaisi tämä bestistamma ystäväksi minullekin.

Ruusa (syömässä) ja bestis (vahtimassa). Taustalla suomenhevonen.

Ponitädille kesä tarkoittaa lyhentynyttä matkaa oman pikku möhömahan luo - ja samalla vähän niin kuin tallinpitäjän leikkimistä.

Helppohan se on kesällä leikkiä tallinpitäjää. Huolehtii vaan, että hepoilla on vettä - ja nyt syksymmällä lisäheinää. Tsekkaa, että kaikilla hevosilla on jalat kohti maata eikä iho repsota. Sutii vähän aurinkorasvaa vaaleanpunaiseen turpaan, suihkuttelee ötökkäkarkotetta tummiin yksilöihin ja haavasprayta itsensä raapineisiin.

Parasta on se, että saa hoitaa omansa juuri niin kuin tykkää. Olen omatalli-ihminen ilman omaa tallia. Ensimmäisen maailman ongelmia.

Heinä on parasta. Ja ruoho. Alkukaudesta öykkärin elkein hallinnut rimpula huolii nyt samalle heinäkasalle (vaikka vähän happamalla ilmeellä) jopa yksivuotiaan. 

Tallinpitäjän leikkimisestä on seurannut se, että ponitäti on laitumen suosituin henkilö. Useimmiten myös ainoa, mutta suosituin silloinkin ja erityisesti silloin. Kun kerran tulin harvinaisen ponittoman päivän jälkeen taas laitumelle, teiniponi oli ihan että evvk, mutta 1-vuotias suokkineito juoksi iloisena luokse.

Sen jälkeen, kun luonnoneväs alkoi luomulaitumelta olla vähissä ja lisäheinätoimitukset alkoivat, laidunkansansuosioni nousi tähänastiseen huippuunsa. Porukka on juossut luokseni ilosta kiljuen. Melko kirjaimellisesti. Siis silloin, kun seurassani on ollut heinäpaali.

Onneksi ruoho on toisella lohkolla edelleen enimmäkseen vihreää ja kavioeläimet pääsivät sunnuntaina taas runsaamman tuore-evään makuun. Vaikka "uudella" lohkolla vihertää mukavasti, kuivaheinätarjoilua (kasteltuna) on jatkettu.

Myös kaksivuotiaan kanssa ollaan ihan hyvissä väleissä.

Parina ensimmäisenä päivänä raahasin heinää puiden alle, jotta hepoilla olisi mahdollisuus olla sateilla vähän suojassa joutumatta tinkimään ravinnonsaannista. Arvostivatko nelijalkaiset moista vaivannäköä? No eivät. Seuraavana aamuna kasat olivat koskemattomia. Paitsi se yksi, johon oli kakattu.

Mutta ruoholle siirrettyinä samat heinäkasat olivat hevosten mielestä ehkä parasta ikinä. Paitsi että vielä parempaa ikinä on ihan uusi paali. Ikinä ei ole ruokaa saatu.

"Nyt on kyllä lyhyt selkä" - Minä sydän Hipposportin satulansovittajat

Jo aikaisemmissa omatoimisovituksissa on käynyt ilmi, että satulan löytäminen lyhytselkäiselle pikkuponille ja lähes aikuisen kokoiselle ratsastajalle ei ole amatöörin hommia. Koska myös lähin ammattilaispiste oli nyt palannut lomilta, suuntasimme tänään sinne eli Hipposportin satulastudioon.

Ensimmäisenä satulasetä toiveikkaasti nosti rimpulan selkään 16-tuumaista Prestigen koulupenkkiä, jollainen hänen perheensä pikku-welshillä kuulemma on. Mutta jokusenkin satulan Ruusan selkään nostaneena näin välittömästi, että e-ei.

"Nyt on kyllä lyhyt selkä", parahti setä paikannettuaan Ruusan viimeisen kylkiluun, ja kutsui toisenkin satulasedän asiaa ihmettelemään.

Kyllä, Ruusan kylkiluut ovat keskittyneet sen verran lyhyelle alueelle selässä, että sopivia minipaneeleita ei sovitusstudion lukemattomilla satulatelineillä ensihätään levännytkään.

Sedät tutkailivat satulanvalmistajan esitteitä ja päätyivät siihen, että muotoilultaan sopiva penkki voisi olla brittiponien selkään suunniteltu malli. Onhan rimpulakin sukujuuriltaan nimenomaan sellainen brittiponi, vaikka onkin syntyperäinen suomalainen.

Kun etsitään ponin selkään sopivaa satulaa, olennaista on kuulemma paneelien pituus ja etukaaren muoto. Aika lailla kaikkea siltä väliltä voidaan ainakin jonkin verran muokata toppaamalla.

Paneelithan eivät saa mennä viimeisen kokonaisen kylkiluun taakse. Jos satula menee liian pitkälle, tiedämme kyllä kaikki, mitä seuraa. Hevonen kipeytyy. Ja kun hevonen kipeytyy, pannaan rahaa hoitoihin eikä päästä ratsastamaan. Ja pahinta on tietysti syyllisyys siitä, että hevosrukka on kipeä.

Jos etukaari on väärän muotoinen, satula jää lavoille ja/tai heti lapojen taakse "kantamaan". Kun satulan ja siinä istuvan ratsastajan paino jää sinne lapojen tienoille, hevonen ei voi liikkua oikein. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä tapahtuu, kun hevonen ei voi liikkua oikein. Se kipeytyy, ja kuulemma hyvin usein nimenomaan lanneselästä.

Kun kyseessä on edestä pyylevänmallinen poni, kuten nämä brittiponit aika tavallisestikin ovat, tarvitaan sellainen etukaari, joka on enemmän u:n kuin v:n mallinen. Ja yleensähän satuloissa on sellainen v:n mallinen. Silloin ei paljon auta, vaikka ottaisi miten leveän kaaren, kun se v:n mallinen kärki jää väärään kohtaan.

Tämä kuulemma selittää sen, että käytännössä jokainen satula, jota olen Ruusalle sovittanut, on kipannut selässä takapainoiseksi.

No, mikä oli sovituksen lopputulos? Kerron ensin hyvät uutiset ja sitten huonot.

Hyvä uutinen on se, että on kuulemma mahdollista löytää molemmille osapuolille sopiva satula.

Huono uutinen on sitten se, että sellaista satulaa ei ole vielä tehty.

Ei ole kuulemma kovin todennäköistä, että tällaiselle ratsukolle löytyisi sarjatuotantosatulaa, vaikka etsisin kuinka pitkään. Toisin sanoen joudumme tilaamaan penkin vähän sellaisella mittatilausmeiningillä.

Hyvässä lykyssä pääsemme sovittamaan meille tehtyä satulaa viiden viikon kuluttua ja sen jälkeen satulaan tehdään viimeviilaukset toppaamalla.

Pohjana tilaussatulalle on Cliff Barnsbyn poniyleissatula. Tosin uudesta satulasta ei tule Barnsbya, koska kyseinen firma on kuulemma mennyt konkurssiin, mutta onneksi toinen satulanvalmistaja sai ostettua kaiken muun paitsi merkin nimen.

16-tuumainen sovitus-Barnsby, 16-tuumainen. Sekin jäi takapainoiseksi, mutta tarkoituksena on saada Ruusalle tilattavan satulan painopiste oikeaan paikkaan. Ruusalle tilattavassa satulassa on noin 5 cm lyhyemmät paneelit kuin tässä. Toivottavasti se riittää.

Penkiksi tulee 15-tuumainen, johon tädin peba satulansovittajan mukaan sopii hyvin. Mutta koska jalkaa on 15-tuumaiseen aika paljon, satulaan ommellaan 16-tuumaisen satulan siipi.

Koska ponin satulansija puolestaan on lyhyt (mainitsinko jo, että se on tosiaan lyhyt), 15-tuumaiseen penkkiin laitetaan 14-tuumaisen satulan paneelit.

Ja koska ponilla on ponin maha, satulaan tilataan ylimääräinen etuvastinhihna, jotta satulavyö ei tule ainakaan kokonaan mahan pullevimpaan kohtaan ja siten vedä satulaa lavoille.

Tällainen satula ilman erikoisjuttuja maksaa uutena 1 400 euroa. Ja tällaisen satulan hinta vähän mittatilauksena tehtynä on - 1 400 euroa. Kun kuulin, että muokkauksista ei tule lisähintaa, satula alkoi kuulostaa jopa edulliselta. Toisaalta vaikka 1 400 euroa on mittatilaussatulasta vähän, nelivuotiaalle remonttiponille tulevasta satulasta se on kuitenkin aika paljon.

Mutta koska kyse tosiaan on nelivuotiaasta, jonka selkä muuttunee vielä paljon, satulasedät päättivät tilata satulaan vielä "gussetit" eli ylimääräiset taskut toppaukselle. Näin ollen leveyttä voidaan säätää toppaamalla noin yhden leveyden verran.

Ja nyt tulee viimeistään se kohta, minkä vuoksi otsikkoon piti laittaa sydän: vaikka satula on tilattu Ruusalle, minun ei ole pakko sitä ostaa. Jos tehtaalta tuleva satula ei sovikaan tai en vain tykkää, Hipposport myy sen jollekin toiselle lyhytselkäiselle ponille.

Ilman tätä ostopakottomuutta en ehkä olisi uskaltanutkaan tilata satulaa, koska malli, josta lähdettiin, ei istunut kovinkaan täydellisesti (ks. kuva).

Hyvää palvelua näemmä saa vielä jostain.

Ruusan paluu oli bestikselle onnen hetki. Pakko laittaa tämäkin kuva, heppa oli niin liikuttava kun se seurasi Ruusaa turpa vasten Ruusan peppua.

Olisinpa tiennyt, että tällaisia "mittatilaussatuloita" saa kohtuuhintaan ja tällaisilla ehdoilla. Olisin ehkä siinä tapauksessa vienyt Ruusan Hipposportiin ihan satulanmetsästyskauden aluksi.

Peukut pystyyn, että näistä eväistä syntyisi oikeasti sopiva penkki.

Ja satulaa odotellessa voi vaikka laskeskella, montako ratsastustuntia satulan hinnalla saisi. Tai ei ehkä kannata.

P.S. Taas painoin vahingossa "julkaise", kun piti painaa "tallenna". Sorry! En tiedä miksi tekstit nyt yhtenään karkaavat maailmalle ennen aikojaan.