torstai 30. heinäkuuta 2015

Vielä kerran Vermo - kuvia ja kuvaamisesta

Yleensä yhdestä tapahtumasta riittää yksi blogimerkintä, mutta aina välillä pitää tehdä poikkeus sääntöön. Nimittäin silloin, kun saa edellisen kirjoituksen jälkeen lisää kuvia, jotka ovat vain liian hyviä jäädäkseen esittelemättä.

Nuori ori vauhdissa? Rimpelssillä kiehahti vähän yli parhaan tamman valintakehässä, kun olisi pitänyt sen varsan luo päästä. Kuva  © Kiia Kuokka /Tunturiharakka.net 
Jos Kiia Kuokka ottaisi kaikki tämän blogin kuvat, blogin esteettinen laatu paranisi merkittävästi. Mutta valitettavasti tämä luksus ei nyt jää tavaksi, vaan jatkossa pysytään perinteisellä kuvalinjalla.

Osa kuvista on vähän pienempiä, koska niitä on reilusti rajattu. Kaikki alla olevat valokuvat ovat siis © Kiia Kuokka / Tunturiharakka.net 

Laukkaa ei näyttelyssä varsinaisesti ollut tarkoitus esittää, mutta ihan kivasti se laukkaa. Tämä kuva on kaiketi edellistä kuvaa edeltävästä hetkestä... 
Harvemmin sitä saa näin paljon kuvamateriaalia omasta ponistaan kehässä. Silloin kun Ruusa vielä kävi nuorten ponien missikisoissa, kehän laidalla ei yleensä ollut juuri ketään.

Jostain syystä nuoret eivät kiinnosta kuvaajien armeijaa samalla tavalla kuin aikuiset. Ovathan nuoret usein keskenkasvuisina vähän hassun näköisiä, eivät aina niin loisteliaita kuin jo rotevoituneet aikuiset. Minusta on tosin aina ollut hauska seurata pienestä pitäen näyttelyissä käyvien ponien kasvua.



Poseerauksiin valittiin parhaan tamman ja Vuoden voittaja 3:n ruusukkeet.
Turpa olisi pitänyt uudelleenöljytä näitä varten, mutta nelijalkaisen
hermo oli jo sen verran kireällä, että jätin sen tekemättä.
Vermon poninäyttelyssä kehän laidalla on usein ollut sellainen määrä järjestelmäkameroita, että
ponien juostessa sulkimet raksuttavat taukoamatta ravin tahtiin.

Tänä vuonna suljinten säksätys kävi vaimeampana ainakin niissä kehissä, joissa olin itse tai joita seurasin. Sää varmaan karkotti jonkin verran väkeä, mutta on Vermossa ennenkin satanut.

Eniveis, aivan huippua välillä saada kuvaamaan sellainen ihminen, jolla on oma motivaatio hommaan. Hovikuvaaja kun toimii tehtävässään lähinnä pakotettuna. Ei-hevosihmiseksi hän ottaa huippuhienoja kuvia, mutta silti jälki on erilaista, kun kameran takana on asiasta kiinnostunut henkilö.

Alla olevissa poseerauskuvissa on uskomattominta se, miten rauhallisesti poni niissä näyttää seisovan. Todellisuudessa poni ei seissyt asennossa kuin sekunteja kerrallaan ja lopun ajan pyöriskeli levottomana. Korvatkin sojottivat enimmäkseen ihan väärään suuntaan.

Ekstrahaastetta toi Vuoden voittaja -ruusukkeen kiinnityksen hajoaminen ja sen jatkuva putoaminen kesken kuvaussession.


Haluaisin tilata jonkun näistä poseerauskuvista isompana, ehkä jopa laittaa sellaisen seinälle. Mutta minkä? Aika vaikea valinta.


Harmi vaan, että ponilla oli jalat niin kurassa. Mutta kuraa tuli heti, jos vähän liikahti, joten luovuin yrityksistä pitää jalat puhtaina.


Kun nettipalstoilla keskustellaan näyttelyistä, aina joku valittaa siitä, että kuvaajat vaativat esittäjiltä ja poneilta liian täydellistä poseerausta. Minä kun olen aina ajatellut, että se poseerauksen hiominen on nimenomaan ponin omistajaa varten. Että poni olisi mahdollisimman edustava kuvissa, jotka hyvin mahdollisesti jossain julkaistaan nimen kera.



Itsekin paljon näyttelyissä kuvaavana tiedän, miten paljon hommaa vaatii kuvien saaminen julkaisukuntoon ja lähettely omistajille. On hienoa, että jotkut vielä jaksavat toisia näin ilahduttaa.

Joten aivan älyttömän suuri kiitos Kiialle vielä tätäkin kautta, jos vaikka sattuisi lukemaan.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Ken on heistä (kolmanneksi) kaunein - Vermon poninäyttelyssä

Pari vuotta sitten kaverini soitti minulle nuorten welshien näyttelyn jälkeen ja hihkaisi "Ruusahan on show-poni". Silloin olin ihan äimänä moisesta kommentista, mutta sittemmin olen tajunnut, mitä hän tarkoitti.

Sunnuntaisella visiitillä Vermon kansalliseen poninäyttelyyn show-poni oli sen verran täynnä itseluottamusta tai jotain sellaista, että vähän läikkyi ylikin. Luulen, että rimpulan passagetyyppinen sisääntulo radalle ei jäänyt moneltakaan paikalla olleelta huomaamatta.

Heti trailerista ulostauduttuaan poni selvästi tiesi, mihin oli tultu ja mitä varten. Mikään muu näyttelypaikka ei herätä siinä samanlaista kuplimista kuin Vermo, jossa olimme nyt kolmatta kertaa.

Rimpels ravissa, jo alkukekkuloinneista asteen rauhoittuneena.

Etukäteen vähän epäilin ponin mahdollisuuksia edes luokkavoittoon, sillä samaan luokkaan oli ilmoittautunut kahden vuoden takainen Vermon B-sektion paras nuori, jonka varachampion Ruusa silloin oli. Eli kerran oli jo mainitulle ponille hävitty.

Mutta turhaanpa epäilin! Show-poni hoiti homman kotiin mestarin elkein. Luokkavoitto irtosi komeasti ykköspalkinnolla ja se etukäteen pelottanut kilpakumppani jäi kolmanneksi. Kakkoseksi tullut poni oli kyllä sen verran kehittynyt sitten viime vuoden, että siltä voi tulevaisuudessa odottaa vaikka mitä.

Jos nyt en ihan väärin katsonut niin Ruusa taisi vieläpä olla luokkansa ainoa ykköspalkittu. "Nätti tamma", kommentoi tuomari ruusukkeita ojentaessaan.

Arvostelussa luki näin: Hyvä tyyppi ja tammaleima. Jalo, ilmeikäs pää. Riittävän pitkä kaula, hyväasentoinen lapa, hyvät kulmaukset takana. Tahdikas käynti, ahdas edestä. Melko matkaavoittava ravi, hyvä työntö takaa.

Vakavaa puuhaa tämä ponin esittäminen. Jos haluaa menestystä eläimelleen, poninäyttelyssä on hyvä muistaa, että tuomari voi minä hetkenä hyvänsä katsoa ponia arvioivin silmin. Silloinkin, kun hänellä on joku toinen poni yksilöarvostelussa.

Kun juoksin ponin kanssa parhaan tamman valintaan, osasin jo odottaa ruusuketta myös sieltä. Kiva ylläri oli, että saimme myös pokaalin.

Ponin käytös tosin meni jo vähän possuilun puolelle, kun toisella tammalla oli varsa. Käytöksestä päätellen Ruusa olisi ollut valmis kaappaamaan varsan itselleen hetkenä minä hyvänsä. Varsaa piti tuijottaa vähän jo oman kehän aikana (kun se saapui omaa vuoroaan odottelemaan) ja parhaan tamman valinnassa Ruusa jutteli varsalle varmasti äänekkäämmin kuin oikea emä.

Ruusan katse on kohdistettu maitovarsaan.

Sen verran kierroksilla poni kävi, että kepin avulla kävelevä tuomari totesi parhaaksi jättää rimpulan parhaan tamman palkinnot kehän laidalta noudettaviksi. Noloa.

Saman hurmaantumisreaktion herättivät kaikki muut maitovarsat, jotka rimpula näyttelyssä bongasi.

Vaikka ravi on etenkin kuvissa näyttävämpi niin todellisuudessa juuri käynnin esittäminen usein karsii jyvät akanoista. Vaikka Ruusa kuinka kävisi kierroksilla niin se malttaa silti aina esittää käynnin hyvin.

Takaisin asiaan. Koska Ruusa kerrankin sai ykkösen, tie oli auki ihan miten pitkälle tahansa, tällä kertaa B-welshien loppukehään asti. Siellä olikin seuraa, peräti kuusi ponia (joista kaksi siis varsa ja tamma)! Rimpula oli varsasta edelleen aivan sekaisin, mutta onneksi rauhoittui, kun varsa parkkeerattiin sen viereen voittajien riviin.

Ruusa oli siis todellakin kolmen parhaan B-welshin joukossa! Rimpula oli toinen perintöprinsessa eli kolmanneksi kaunein. Isoin oho tässä oli ehkä se, että taakse jäi myös ori, joka kaksi viikkoa sitten Teivossa oli ainoa ykkösen saanut B-welsh ja champion.

Tällä kertaa tytöt olivat parhaita. VV2 oli se mainittu ah-niin-ihana varsa (oli se minustakin ihana) ja sektion paras eli VV1 oli lauantaina nuorisochampioniksi kruunattu 2-vuotias tamma.  

Rimpula ja sen palkinnot Vuoden voittaja -kehästä. Poni seisoo hyvin, kun saa tuijottaa maitovarsaa.
Mutta miten esittäjä osaakin aina näyttää kuvissa niin epäedustavalta?

Tänä vuonna welsh-sektioista B-welshejä taisi olla eniten, kun ne yleensä ovat - ehkä part bredien jälkeen - epäsuosituimpia. Ruusan luokka oli kaiketi koko viikonlopun suurin welsh-luokka, neljä ponia.

Tämä johtui epäilemättä pitkälti näyttelyn ajankohdasta: se oli Royal Welsh Show -viikolla. Jos näyttely järjestetään RWAS-viikolla niin on selvää, että sinne tulee vähemmän poneja, kun ainakin osa isoimmista kasvattajista on Walesissa. Lauantaina taisi poisjääntien jälkeen olla paikalla 11 - 12 ponia kaikista sektioista yhteensä! Ihan ensimmäistä kertaa meikäläisen poninäyttelyhistorian aikana kävi niin, että lauantaina jäi aikaa muilla kuin welsh-kehällä käytettäväksi.

RWAS-viikolla on myös turha yrittää saada tuomaria muualta kuin kotimaasta, joten tällä kertaa welshit tuomaroi suomalainen Hippos-tuomari. Ei kuitenkaan ihan kuka tahansa Hippos-tuomari, vaan suomalaisen ponikasvatuksen grand old lady Kirsi Lehtonen. Jos tämä nimi ei kuulosta tutulta niin ehkäpä hänen kasvattajanimensä "Kotimäen" kuulostaa.

Hän oli kyllä aivan ihana, positiivinen tuomari. Eikä pelkästään siksi, että tykkäsi rimpulasta, vaan jo lauantain luokkia seuratessa tuli mukava fiilis.

Komeaa palkintoposeerausta ei tällä kertaa ponin kyllästymisen vuoksi saatu otettua, joten tässä nyt sunnuntainen palkintosaalis ilman ponia. Isompi pytty on Vuoden voittaja -kehästä, pienempi parhaan tamman pysti. Vasemmalla luokkavoittajaruusuke, sitten VV3-ruusuke (joka meni rikki ja siksi pytyssä sisällä), yksilöarvosteluruusuke ja parhaan tamman ruusuke.

Oikeasti, nämä ilmeet. Poni edustaa ja narunjatkeella on älytön ilme.
Poni ei kyllä petä näyttelyssä koskaan. Pikku rimppakinttuni on osallistunut elämässään kahdeksaan näyttelyyn ja tuonut niistä kotiin kahdeksan luokkavoittoa, kolme reserve nuoren titteliä, kaksi champion-tamman titteliä ja nyt vielä VV3:n pokaalin.

Vaikka väkeä oli vähän niin hieno oli näyttelyviikonloppu kaiken kaikkiaan - jos ei oteta lukuun sunnuntain säätä, joka oli varsin sateinen. Mutta säähän on vain pukeutumiskysymys! Tosin juuri B-welshien esiintyessä saatiin nauttia pilvipoudasta, joten myös säiden valtias oli tällä kertaa meille suosiollinen. 

Näyttelyissä kivaa on paitsi menestys, myös tuttujen tapaaminen. Vuosien varrella tutuiksi ovat tulleet monet welsh-ihmiset ja muidenkin rotujen kuvaajat. Tällä kertaa paikalla oli myös pari entistä tallikaveria, jotka olivat tulleet paikalle muiden ponien taustajoukoiksi.

Harmi kyllä näyttelystä oli vähän kiire sunnuntaina pois, kun piti vielä mennä töihinkin. Myös poni ja apukädet olivat vahvasti sitä mieltä, että näyttelyskene oli tältä erää nähty. 

P.S. Lauantaina olin yhdistyksen kuvaajana welsh-kehässä. Vaikka osallistujia oli vähän niin kyllä siellä upeat voittajat valittiin - moni niistä pärjäsi myös aikuisten joukossa.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Istuinluiden löytyminen ja mitä siitä seuraa

Olisi hienoa sanoa, että tätiratsastajan ratsastustaito olisi kehittynyt vahvassa noususuhdanteessa. Valitettavasti oppimiskäyrä kuitenkin muistuttaa enemmän siksakia kuin suoraa nousua.

Jos hetkeksi pääsenkin sinne, mikä on ollut välitavoitteena, hetken päästä pakka hajoaa ja ratsastuksen sijaan huomaan olevani ratsukon molemmille osapuolille epämiellyttävässä vetokisassa. Fritz niin mielellään vaan roikottaisi päänsä ratsastajan käsien varassa, se on kai kuitenkin helpompaa kuin itsensä kantaminen.

Välillä tunnin jälkeen mietin, pitäisikö koko harrastus hevoskunnan parhaan nimissä lopettaa.

Mutta kyllä tässä jonkinlaista kehitystä tapahtuu, vaikkei ihan kaikkimullehetinyt. Ilmeisesti Katariinan taannoisen kurssin anti on vähitellen alkanut löytää tietään henkisen prosessoinnin kautta jäsenistöön asti.

Parilla viime ratsastuskerralla olen keskittynyt istuinluihin, jotka "up riderilla" (ks. linkki yllä) pukkaavat hukkaamaan kontaktin satulaan ja sitä kautta hevoseen. Olen Katariinan ohjeen mukaan keskittynyt koko ajan painamaan istuinluita kiinni satulaan.

Ja kas, jossain vaiheessa tiistaista tuntia minusta alkoi kuin alkoikin tuntua siltä kuin painopisteeni olisi pudonnut askelman alaspäin ja ravissa oli huomattavasti helpompi istua.

Kun saa painopisteen viimein oikeasti satulaan, monta muutakin palikkaa loksahtaa jos nyt ei juuri oikeisiin lokeroihin niin ainakin huomattavasti aiempaa lähemmäs. Hevoseen saa aivan erilaisen kontaktin ja jalkojakin pystyy rentouttamaan, kun niillä ei tarvitse puristaa pysyäkseen kyydissä.

Tässä ehkä isoin syy siihen, etten ole paljon ratsastuksista kirjoitellut: ei ole kuvia. Joten nyt kun omistan älyluurin, otin henkilöhistoriani ensimmäisen peiliselfien hevosen selässä. Koska Fritzin uudella tallilla on kentällä peilit.
Kumirouhe tuntu olevan Fritzille hyvä pohja. 
Muutos ei ole jäänyt hevoseltakaan huomaamatta.

Noin tiistaisen tunnin puolivälissä, kun teimme raviavoja ja laukannostoja, yhtäkkiä huomasin ravin tuntuvan aivan erilaiselta. Aivan kuin siinä olisi ollut selvästi liitovaihe (Fritz on tunnettu kyvystään ravata ilman liitovaihetta). Hevonen oli kevyt kädelle, sen etuosa tuntui kohoavan ja kevenevän. Minun ei enää tarvinnut ponnistella saadakseni Fritzin huomion, vaan kaikki tuntui helpolta.

Siitä muodosta laukka nousi kevyesti. Laukan jälkeinen ravi ei tavalliseen tapaan heittänyt minua pois tasapainosta, vaan hevonen pysyi luonani.

Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun sain Fritzin kulkemaan ihan kunnolla ylämäkeen. Tämä ei ollut vain oma kokemukseni, vaan Mia vahvisti tunteen oikeaksi. (Ja tietenkään kukaan ei ollut kuvaamassa - tai ehkä en olisi tähän päässytkään, jos olisi?)

Harmi kyllä Mialla on myös tapana käskeä lepokäynneille juuri, kun menee hyvin. Lepokäynti on paitsi palkinto hevoselle, myös haaste ratsastajalle: pystytkö tekemään saman uudelleen?

No, tällä kertaa en pystynyt. Mutta ehkä ensi tunnilla?

Viime estetunnilla muuten hyppäsimme Fritzin kanssa jumppasarjaa (jossa suurin osa "esteistä" oli kavaletteja). Sen jälkeisillä ratsastuskerroilla olen yllättäen pystynyt istumaan laukassa ja jopa vähän vaikuttamaan siihen. Jokin palanen niillä kavaleteillakin kaiketi on loksahtanut kohdalleen, keho löytänyt laukan rytmin.

Kyllä tätiratsastajankin pitää näemmä esteitä hypätä. Nyt ihmettelen, miksi niin pitkään aikaan en hypännyt. Fritzilläkin taisi estetunnilla olla salaa ihan kivaa.

Fritzillä olen nyt pari kertaa ratsastanut itsenäisestikin. Olen ollut yllättynyt siitä, miten hyväksi olen Fritzin saanut ilman valvovaa silmää. Ei sellaiseksi kuin mainitulla tunnilla, mutta ihan sellaiseksi mukavaksi. Tänään tuli jo pitkiä pätkiä niin, että hevonen oli edestä kevyt ja teki nopeat käynti-ravi-siirtymät istunnalla ja ilman viivettä. Laukatkin nousivat, jopa vaikeampi oikea laukka, jota tiistaisella tunnilla kaiveltiin kauan ennen kuin se löytyi.

En usko, että olisin pystynyt tähän vielä puoli vuotta sitten, kun silloin en saanut Fritziin tällaista otetta edes Mian taitavilla ohjeistuksilla.


tiistai 21. heinäkuuta 2015

My little (welsh) ponyn tuunaus näyttelyyn

Jos my little pony -leikeistä ei lapsuudessa saanut tarpeekseen, niitä voi jatkaa aikuisena vaikkapa ihan elävän my little ponyn eli näyttelyponin kanssa. Tässä toimessa ei ole my little welsh ponyn voittanutta.

Niille, jotka todella nauttivat haasteista, on olemassa kokovalkoisia my little welsh ponyja. Vähän kokemattomammat haasteenhakijat voivat aloittaa isomerkkisestä sabinosta.

Laiskahkoille tuunaajille suositeltava malli on kuitenkin vain vähän valkoinen my little welsh, kuten tämän blogin ruskea.

My little welsh pony aloittelelevalle tuunaajalle sopivassa värissä. Tuomarilta tuli tässä näyttelyssä noottia liian pitkästä hännästä.
Kuva: Johanna Rantanen

Vähän valkoisen my little welsh ponyn näyttelytuunauksessa pääsee pitkälle jo pelkällä vapaavalintaisella hevosshampoolla ja show sheenilla eli kiillotusaineella. Kiillokkeen tarvittava määrä riippuu my little welsh ponyn kokoluokasta, mutta karkea arvio on puolesta pullollisesta yhteen pullolliseen.

Pesuvaiheessa tärkeintä on muistaa huolellisuus. Pony shampoopestään ihan joka puolelta - myös jaloista, mahan alta ja naamavärkistä. Vaahtokylpy toistetaan, kunnes vaahto on valkoista eikä ruskeaa. Lopuksi kunnon huuhtelu.

Valkoisen tai isomerkkisen my little welshin kanssa lienee parasta varata pesuun erikoisshampoota. Tahranpoistoniksejä kannattaa kysyä joltain valkoisen my little welshin puhtaaksi taikoneelta, sillä aihe on ruskean mallin omistajalle pitkälti mysteeri.

Esteettiseltä kannalta olennaisinta joka tapauksessa on, että valkoinen saadaan taas valkoiseksi. Valkoisella tarkoitetaan tässä yhteydessä todellakin valkoista, ei esim. keltaista tai rusehtavaa.

Valkoinen on saatava kehään mennessä valkoiseksi. 
Pesun jälkeen seuraa tärkeä vaihe: kiillotus. Tässä vaiheessa tarpeeseen tulee Show Sheen. Kiillotusaineen kanssa hyvä nyrkkisääntö on, että enemmän on enemmän.

Varsinkin takkutukkien kanssa kannattaa käyttää rutkasti kiilloketta myös jouhiosastoon. Tukan omaa tahtoa voi yrittää taltuttaa myös muotovaahdon avulla.

Jotta tuunaajan ponnistukset eivät valuisi välittömästi hiekkaan, turpeeseen, mutaan tai muuhun ponyn ulottuvilla olevaan piehtarointimateriaaliin, on my little welsh pony parasta kääriä pesun ja kiillotuksen jälkeen huolellisesti suojapeitteisiin.

Suojapeitteen kattavuustarve riippuu etupäässä my little welsh ponyn väristä: Vähän valkoisen kanssa riittää, että se peitetään päästä hännänjuureen (ks. kuva alla). Mutta jos raajoissa ja/tai hännässä on paljon valkoista, on syytä suojata nekin. Kääreet poistetaan vasta näyttelypaikalla. Esimerkiksi yöllä iskeneen ripulin jäljet on nimittäin aika vaikea viime hetkellä poistaa vastavalkaistuilla sukilta.

Asianmukaisesti lycraan kääritty my little welsh pony. Asun kuuluisi kylläkin olla hiukan vartalonmyötäisempi. Joko tällainen tai pelkkä päähuppu yhdistettynä tavalliseen loimeen on suositeltava. Pysyy karva puhtaana ja tukkakin kuivuu oikeaan asentoon - ellei sitten satu taittumaan väärään asentoon ennen kuivumista.   

Jos alkuvalmistelut on tehty hyvin, vähä-valkoisen my little welshin viimeistely näyttelypaikalla ei vaadi muita välineitä kuin harjan pölyjen poistoa varten, pyyhkeen jännäkakan poispyyhkimistä varten ja tietenkin vauvaöljyä silmänympärysten ja turvan viimeistelyyn.

Ennen vauvaöljyn lisäämistä on hyvä pyyhkiä mainitut alueet vauvapyyhkeellä. Öljy kannattaa sutia ponin nassuun esim. kumihanskoilla. Ainakin siinä tapauksessa, että samoilla käsillä on tarkoitus myöhemmin pidellä ponin narua. (Toisaalta monisataakiloiseen eläimeen kiinnitettyä narua ei välttämättä kannata pidellä paljain käsin, oli käsissä öljyä tai ei.)

Paljon valkoisten yksilöiden näyttelykassiin kuuluu tietysti aina kalkki, jolla varmistetaan pään ja jalkojen valkoisten alueiden valkoisuus.

Kuvassa ruskea my little welsh pony näyttelykiillotuksessa. 

Viimesilaukseen voi tarvita myös hiusvahaa ja mahdollisesti muita kauneustuotteita. Vaha on kätsä siinä vaiheessa, kun lycran hinkuttamat jouhet pyrkivät pörhölleen.

Hifistelijöille on olemassa myös ponimeikkejä esim. mustien silmänympärysten lisämustaamiseen. Säihkeestä tykkäävät voivat kaivata myös glitter-suihketta. Kimalteet kannattaa kuitenkin mieluiten jättää lähinnä (valkoisiin) jouhiin eikä innostua suihkuttelemaan niillä koko my little ponya.

Tällainen kuontalo on show-ponilla niin väärin niin monella tapaa. Kuvan my little welsh ponyn kuontalo ei ole päässyt tähän kuosiin enää kevään 2013 jälkeen. Kyllä, kuvassa on Ruusa. Tällainen sen tukka olisi ilman määräaikaishuoltoja.

Edellä mainittujen tuunausten lisäksi on tärkeää muistaa karvahuolto. My little welsh ponya ei voi viedä kehään maalaislookissa (ks. kuva yllä). Etenkin B-sektion my little welsh ponyn näyttelykampauksen on oltava erittäin chic.

Brittiläiseen eleganssiin tottuneelle tuomarille on nimittäin shokki joutua arvostelemaan my little welshiä, jonka kuontalo ei ole järjestyksessä. Jos tuomari on pahalla päällä, hän saattaa alentaa ponin arvostelua ihan vaan reuhutukan takia. (Perustuu tositapahtumiin.)

Niinpä kunnon my little ponyilijä osoittaa tuomarille arvostuksensa kynimällä lemmikkinsä tukan ratsumittaan tai vähän sitä pitemmäksi. Harjan pituus riippuu vähän yksilöstä, sekä ponysta että sen tuunaajasta.

Yksi sääntö kuitenkin on melko ehdoton: tukka ei saa ulottua kaulan alapuolelle eli sitä ei saa pilkottaa kaulan alta, kun ponya katsoo vastakkaiselta puolelta (ts. harjaa ei saa näkyä vasemmalle puolelle, koska my little welsh ponyn harja on oikealla puolella). Harjan pitäisi näyttää siistiltä, mutta ei leikatulta (ja part-bredien tukka tietysti letitetään).

Otsatukan voi jättää aika pitkäksikin osoittamaan, että kyllä ponilla jouhi kasvaisi, jos antaisi kasvaa. Otsajouhistokin kannattaa silti siistiä.

Voittajan cob-eleganssia: vuoden 2013 Royal Welsh Show voitettiin tällaisessa lookissa.




Saksilla ei jouhiin sovi koskea, korkeintaan häntään. Cobien hännästä on tapana lyhentää ja muotoilla vähän kuin saunavihta. B-sektion ponylla riittää maltillisempi stailaus.

Paksutukkaisen my little welshin kuontaloa on syytä reilusti ohentaa. Kannattaa ohentaa ensin ja lyhentää vasta sitten, btw.

Edellisessä kuvassa kuvattu kuontalo siistimpänä. Vielä voisi lisää ohentaa,
mutta koska tuunaaja lyhensi ennen ohentamista, ei pystynyt enempää.
Mitä muuhun karvoitukseen tulee, päästä sojottavat haivenet pitäisi siistiä. Esimerkiksi korvakarvojen ei sovi rehottaa korvien ulkopuolella. Saksia ei sentään tarvitse työntää korvien sisään, vaan riittää kun nipsaisee ulkonevat karvat lyhyiksi. Leukakarvojenkaan lyhentäminen ei ole kiellettyä.

Turpakarvatkin alkuperämaassa on ainakin aiemmin ajeltu, mutta elävä pony kuitenkin tarvitsee tuntokarvojaan näyttelynjälkeisessä elämässä eli ne pitäisi malttaa jättää rauhaan. Tuntokarvojen paikoilleen jättämisen takia ei tiettävästi ainakaan Suomessa ole hävitty yhtään championaattia.

Karvanpoiston ulottamista pään ja jouhiston ulkopuolelle kannattaa pohtia yksilötasolla. Tässä blogissa seikkailevalla my little welsh ponylla esimerkiksi on vennot etuvuohiset, joten niihin on turha jättää melkein maahan asti roikkuvia karvoja ei-toivottua ominaisuutta korostamaan.

Kun kaikki edellä mainitut vaiheet on suoritettu, my little welsh pony on valmis esiteltäväksi.

Tämäntyyppinen asukokonaisuus on esittäjälle hyväksyttävä, joskin housut voisivat istua paremmin. (En ole pöllinyt kuvaa, vaan lisännyt tämän copyright-merkinnän ihan itse.)
Ennen kehään kirmaamista kannattaa kuitenkin tsekata, että myös mylittlewelshponytäti (tai Suomessa harvinaisempi mylittlewelshponysetä) on ulkomuodoltaan yhteensopiva tuunatun ponynsa kanssa.

Sitten ei muuta kuin esittelemään my little welsh ponya ylpeänä kuin se olisi ilmiselvästi maailman kaunein.

Blogissa seikkailevan my little welsh ponyn tuunauksen onnistuneisuutta voi arvioida tulevana sunnuntaina Vermon poninäyttelyssä. Tiedossa on tiukka vastus ja tarkkasilmäinen tuomari.

Muokattu 25.1.2021: Muokattu tuntokarvojen poistamista koskevaa kohtaa selkeämmin kielteiseksi. 

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Villiä menoa laitumella?

Maanantaiaamupäivän laidunvierailulla löytyi tämännäköistä sakkia:


Hurjia heppoja.

Tässä vaiheessa kesää taitavat päikkäri-indeksit olla jo aika lailla tapissa, kun laumanvanhinkin liittyy lapsi- ja teinilauman jatkeeksi ilman yhtään seisovaa vartijaa. Ihmisseurakaan ei näemmä enää estä sitä köllähtämästä kokonaan kyljelleen.

Teiniponi sitten onkin ihan oma lukunsa. Se ei ole koskaan säikähtänyt omaa ihmistään makuulta ylös. Pikemminkin tädin saapuminen hoodeille tuntuu tarkoittavan, että nyt voi heittää kunnolla pitkäkseen. Kyllä mami vahtii?

Ja täti on siinä määrin hellämielinen, että jos ei ole tulipalokiire niin poni saa köllötellä aamutorkkunsa loppuun rauhassa ennen kuin ruvetaan tekemään mitään (tällä kertaa ohjelmassa oli lastautumistreenejä, jotka ovat menneet erinomaisesti sen jälkeen kun vaihdoin porkkanat mysliin). Kukapa sitä mielellään hommiin lähtisi, jos kauneusunet ovat kesken?

Ensimmäisenä ylös nousi vuotias suomenhevostamma. Tietysti juuri silloin, kun olin ottamassa Ruusasta vieressä näkyvää kuvaa - elämäni ensimmäisellä (ja vastentahtoisesti hankitulla) älypuhelimella.

Vuotiaalta ei yleensä kovin helposti saa rauhaa, jos erehtyy menemään samalle puolen aitaa.

Mutta tällä kertaa lapsukainen ei ruvennutkaan kerjäämään huomiota tai rapsutuksia. Se vain tahtoi vähän parannella asemiaan.


Laidunelämän parhautta.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Kesäisempää lookia

Blogin keväinen ulkoasu alkoi tympiä. Nythän on kesä! Kalenterin mukaan ainakin. Niin että ei tässä auttanut muu kuin ruveta miettimään uutta banneria. Kovin kauas edellisistä ideoista ei bannerissa päästy, kuten kuvista näkyy.

Ulkoasusuunnittelu lähti ajatuksesta, että bannerissa pitää näkyä näyttelykauden alkaminen. Pääkuvaksi tuli Ruusan champion-tamma-kuva, jossa se taitaa ihmetellä kuvan ulkopuolella olevaa sateenvarjoa (koska sade).

Tällä kertaa banneri rupesi väkisin vääntämään itseään vihreäksi, joten uskaltauduin kokeilemaan vihreää taustakuvaakin. Vaikka kuinka yritin pakottaa taustaa suhteellisen vaaleaksi, siitä tuli ehkä vähän synkkä.

Tämä on ehkä blogin historian suurin ulkoasumuutos, sillä ensimmäinen tausta oli oranssi ja sen jälkeen olen pysynyt melko kellertävällä tai jopa vähän beigellä linjalla. Oudolta tuntuu tämä vihreä. Katsotaan, tottuuko siihen vai palataanko hillitympään, beigempään.

Uusi ulkoasu.

Vanha ulkoasu.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Ruusan päivä näyttelyssä

Menneenä viikonloppuna koitti kauan odotettu Ruusan näyttelydebyytti aikuisten luokissa, kun suuntasimme Teivoon juhlanäyttelyyn, 20. Welsh Show'hun.

Viime vuonnahan jätin rimpulan Welsh Show'sta pois, koska oli minusta liian kuuma kuljettaa keuhkovammaista tuntikausia. Eipä ollut tänä vuonna samaa ongelmaa! Päivän ylin lämpötila pysytteli 15 asteen tienoilla ja kehätunnelmaa vielä raikastivat sadepisarat.

Menestysodotukset eivät olleet pilvissä, sillä 4-vuotiaan on usein vaikea pärjätä aikuisempien tammojen joukossa. Toisaalta tiesin, että poni on hienossa kunnossa, ja salaa toivoin kuitenkin näyttelymenestykselle jatkoa. Esimerkiksi ykköspalkinto olisi ollut kiva.

Vinokintun ykköspalkinto jäi haaveeksi, sillä tuomari oli britiksi harvinaisen tarkka rakenteen korrektiudesta ja aika tiukka muutenkin. Ei silti ihan hirveästi jäänyt harmittamaan:

Onnellinen omistaja, kyllästynyt poni ja päivän ruusukesaalis. Vähän kyllä nyt häiritsee, että tuo kakkosruusuke on ylimpänä.
Valonnopean tuomarin arvostelussa eivät rimpula ja sen luokassa ainoana ollut toinen tamma ehtineet kauan vanheta, kun järjestys oli jo selvillä ja Ruusa tönötti luokkavoittajan paikalla.

Luokkavoitto sykähdytti kovin tätiä, joka vuonna 2010 ihaili tämänkertaista kilpakumppania Vermon poninäyttelyn BIS-kehässä. Viimevuotisessa yhdistyksen syysnäyttelyssä kyseinen tamma, silloin 7-vuotias, oli Best in Show. Niin että ei tässä ihan huonossa seurassa oltu.

Nyt kisakumppani oli hiukan kevyessä kunnossa. Ruusa puolestaan on aika lailla täydellisessä näyttelykunnossa eli pikkuisen pullukka mutta ei sikalihava, vähän lihastakin siellä täällä. Se myös hoiti kehässä hommansa näyttelykonkarin varmuudella.

Luokkavoittajan poseeraus.
Kehävalmisteluissa tuli kyllä pikkuisen hoppu, sillä näyttelypaikalle saapuessa ponin korvakarvat vielä rehottivat ja tukka oli metsäläismallilla. Sitten Ruusan luokka alkoi melkein 1,5 tuntia näyttelykirjeessä arvioitua aiemmin!

Karvat olivat kyllä ajoissa ojennuksessa, mutta verryttely jäi käytännössä tekemättä.


Kaverini, Ruusan entinen tallinpitäjä, oli kehässä avustajana. Kun hän oli kuullut tuomarin puheita sivusta, hän oli arvannut, että nyt olisi Ruusan päivä. Ja niinhän se olikin!

Rimppanan suitsiin nimittäin ripustettiin vielä rodun parhaan tammankin ruusuke ja samalla tädin syliin tuupattiin vielä Iittalan paketti erikoisruusukkeen kera. Paketissa oli maljakko, sävy sävyyn Jedidjan-siittolan lahjoittaman ruusukkeen kanssa. Sävyjen osuminen yksiin ei liene sattumaa.

Eihän siinä hötäkässä muistanut enää koko sadettakaan, kun Ruusaa tultiin nykimään champion-kuviin.

Rodun paras tamma tällä kertaa. Kuva on valitettavasti vähän epäskarppi, siksi näyttää oudolta.
Jos Ruusa olisi saanut ykkösen, se olisi ollut vielä reserve championkin, mutta sellaisiin titteleihin ei kakkosella saa kiinnitystä. Huikeaa silti, että poni pääsi näin pitkälle ensimmäisessä näyttelyssään aikuisena. (Myöhemmin ei kukaan muista, että näyttelyssä oli vain kolme B-welsh-tammaa...)

Näin hienon kuvan Ruusasta otti Johanna Rantanen.
Vauvaöljy oli harmillisesti lähtenyt tässä vaiheessa jo pois turvasta.
Oli muuten vähällä, etteivät parhaan tamman palkinnot menneet ohi suun, kun kuvittelin, ettei kakkosella pääse aikuisten luokissa enää mihinkään champion-kehiin ja olimme jo ihan muualla, kun parhaan tamman valinta tuli ajankohtaiseksi. Niin sitä kokenutkin näyttelykävijä sekaantuu, ei ihme että noviisit ovat välillä ihan pihalla.

Olisimme voineet lähteä kotimatkalle jo pari tuntia saapumisen jälkeen, mutta kun kerran oli ajettu kolme tuntia suuntaansa ja maksettu kalliisti karsinasta, otettiin sitten kaikki irti. Eli jäätiin katsomaan näyttely loppuun.

Hieno näyttely oli, ja BIS-tittelin voitti Ruusan entinen tarhakaveri. Tässähän ollaan siis melkein sukua julkkikselle.

Ruusa ei kylläkään suuresti arvostanut sitä, että joutui koko päiväksi koppihoitoon. Kun se pääsi takaisin laitumelle, se ryhtyi välittömästi laukkaamaan laidunta ympäri kuin täyttääkseen päivällä vajaaksi jääneen vapaan liikunnan kiintiön. Eikä päästänyt minua lähellekään.

Tänään poni oli muhkeine mutakuorrutuksineen jo sen näköinen, että ei olisi osannut arvata sen saaneen lauantai-iltana kolminkertaisen shampoopesun ja huolellisen karvankiillotuksen.

Edit: Näemmä unohdin tästä tuomaritiedot. Tuomarina oli siis Mr. Peter Jones Menai-siittolasta.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Keijupölyä hevosen niskaan ja muita istuntaharjoituksia - Riding with Connection

Kun istuntaepätoivon alho on syvimmillään, voi onnitella itseään talvisesta viisaudesta kesän kurssitarjontaa selatessa. Silloin nimittäin ymmärsin varata tähän väliin Katariina Kaartinen-Alongin istuntakurssin "Riding with Connection".

Katariinahan on melkoinen velho taikomaan ihmisten istuntaongelmia kadoksiin. Viime kesänä hän sai vähän ryhtiä istuntaani, joka silloin oli mallia löysä spagetti.

Jos ihminen oppisi suoraviivaisesti ja täydellisesti, löysyydestä jämäköitetty istuntani olisi varmaankin nyt juuri hyvä. Vaan ei. Siksakia suhailee ihmisen oppimispolku. Ja siksak on matkannut sen "just hyvän" ohi sellaisella vauhdilla, ettei tyyppi ole ehtinyt asiaa edes tajuta.

No, eipähän ainakaan ole istunta enää löysä spagetti! Ajantasaisempi vertauskuva olisi ehkä rautakanki. Tai, kuten joku kurssilla osuvasti totesi, pehmeäksi keitetystä pastasta on siirrytty keittämättömään. Vaikka itse tykkään ruoassa enemmän pehmeästä (tiedän, että tämä on kaikkien kulinaristien mielestä väärin), ratsailla olisi hyvä tavoitella sellaista al denteä.

Pitäisi osata olla jäntevä ilman jännitystä. Siinäpä kehitystehtävää kerrakseen.

Ihan hetkittäin meno näytti ok:lta.

Mutta enimmäkseen oltiin lähempänä tätä.

Kun tyyppi jäkittää satulassa kaikin voimin, ei liene yllätys, että takapuoli ei uppoa kovin syvälle satulaan. Olen kuulemma up rider eli sellainen ratsastaja, joka killuu satulassa vain pieni osa takapuolta satulaa koskettaen. Jos jotain yllättävää sattuu, up rider on heti persus irti hevosesta. Tunnistan ja tunnustan.

Tärkeintä nyt olisikin koko ajan miettiä istuinluita alas. Koko ajan ja joka tilanteessa.

Ratsastajan takamuksen pitäisi seurata hevosen selkää kuin koripalloilijan käsi palloa. Koripalloilija ottaa ylös pomppaavan pallon vastaan pehmeästi ja työntää sitä taas sulavasti alas. Kuin olisi yhteydessä palloon silloinkin, kun se on irti kädestä.

Sama idea toimii ratsaillakin, erityisesti kevyessä ravissa. Ylös noustessa pitäisi "imeä" samalla hevosen selkää ylös, alas mennessä pehmeästi työntää istuinluilla sitä vasten.

Harjoitusravissa liike on tismalleen sama, mutta ratsastajan takamus pysyy koko ajan kiinni satulassa. Ainakin periaatteessa. Enää pitäisi saada periaate ja käytäntö kohtaamaan.

Täydellisessä maailmassa ratsastajan paino jakautuisi melko suurelle alueelle: istuinluille ja koko niiden ja häpyluun välissä olevalle "kolmiolle" sekä aika paljon reisille. Koska kartta täydellisen maailman portille on meikäläiseltä vielä hukassa, painoni jakautuu aika pienelle alueelle ja vieläpä vähän etupainoisesti (minkä kiusalliset hiertymät kyllä aina ratsastuksen jälkeen paljastavat).

Pitää ajatella, että istuisin takataskujen päällä, levittäen niitä mahdollisimman laajalle satulassa. 

Mutta vaikka kuvitteelliset takataskut pitää saada satulaan, ei saa istua kuvitteellisen hännän päälle. Jos istuu hännän päällä, istuinluut eivät enää osoita suoraan alaspäin. Ja kun istuinluut kääntyvät sojottamaan eteenpäin, ne työntävät hevosta etupainoiseksi.

Tässä(kin) kuvassa on aika monta asiaa pielessä.

Istuinluut ovat ehkä tärkeintä ratsastuksessa, sanoi Katariina. Niiden pitäisi tuntua aina satulassa istuessa, suorassa kohti hevosen selkää, molempien samalla tavalla. Myös silloin, kun keventäessä istuu satulaan.

Minun kevennykseni on kuulemma epäselvää, ei ole selvää eroa ylhäällä ja alhaalla olon välillä. Tämähän on monien opettajien mielestä hyvä juttu, matala kevennys. Mutta Katariinan mukaan pienesti keventämällä saa pienesti ravaavan hevosen. Mitä korkeammalle ratsastaja nousee, sitä enemmän tilaa hän antaa hevosen selälle ja takajalkojen toiminnalle.

Muutenkin olisi kiva jos pystyisi antamaan hevoselle mahdollisimman paljon tilaa liikkua. Alapohkeen pitäisi olla mahdollisimman irti aina, kun sitä ei käytetä lisäkaasuna. Meille, joilla hevosen kyljen "halaaminen" reidellä muuttuu helposti puristavaksi takertumiseksi, tuli ohje antaa hevoselle tilaa myös reidellä.

Tässä sunnuntaina otetussa kuvassa vissiin yritetään mennä harjoitusravia. Copyright Erja Virta - iso kiitos kuvista!
Miten paljon vähemmän voi puristaa ilman, että paketti hajoaa? 

Kävi ilmi, että aika paljon vähemmän. Sunnuntain tunnilla hellitin ja hellitin, kunnes tuntui kuin en olisi käyttänyt lihaksia enää ollenkaan. Ilmeisesti kuitenkin jotain lihaksia vielä käytin, koskapa edelleen kevensin.

Samaan aikaan mietin käsiä. Niiden pitäisi olla kuin työntäisi kottikärryä. Mielikuva on sikäli aika kuvaava, että kottikärryä on aika vaikea työntää, jos käsillä vetää taaksepäin.

Mutta ihan aluksi sunnuntain rentoutusharjoitukset aloitettiin hengityksen avulla. Minullehan ratsastus on aina ollut valitettavan anaerobinen suoritus.

Tuntuu jokseenkin mahdottomalta keskittyä ja hengittää yhtä aikaa. Etenkin, jos hengittämisen kanssa yhtä aikaa pitäisi keskittyä johonkin lihaksilla tekemiseen. Huomautan, että nyt puhutaan henkilöstä, joka ilman hevostakin hengittää vain sen verran kuin hengissä pysymisen kannalta on välttämätöntä.

Ex-spagetin, nyk. rautakangen, piti siis keskittyä vähän aikaa vain ja ainoastaan hengitykseen. Syvä hengitys sisään ja yhtä pitkä hengitys ulos. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos. Kun tämä alkoi sujua, piti yrittää houkutella myös hevonen mukaan.

"Kuvittele, että hengitys on jotain hyvin pehmeää ainetta", sanoi Katariina, siinä ympyrällä kevennellessäni. "Kuvittele, että puhaltelet keijupölyä hevosen niskaan".

Vaikea sanoa, onko tässä tarkoitus mennä harjoitusravia vai kevyttä ravia. Mutta sekä ratsastajan että hevosen ryhti on tässä vähän parempi. Tässä on tunnin loppupuolelta. Kuva Erja Virta.
Ilmeisesti keijupöly oli riittävän älytön mielikuva, koska siihen keskittyessäni hevonen yhtäkkiä rentoutui. Samalla, kuin hyökyaalto, minut valtasi hämmentävän syvä liikutuksen tunne. Jos olisin kehdannut, olisin alkanut itkeä. Mutta koska siellä oli yleisöä ja kaikkea ja minä olen tällainen estoinen suomalainen, tyydyin vain nieleskelemään kyyneleitä.

En ole koskaan ennen meinannut itkeä hevosen selässä, ainakaan hyvässä mielessä. Turhautumisesta tai kiukusta kyllä silloin tällöin. Miksi sitten nyt tuli tällainen liikutustila? En tiedä, ehkä tunne tuli minuun hevosesta.

Videolta katsottuna tilanne ei näyttänyt mitenkään erityiseltä, siinä olisi yhtä hyvin voinut olla alkeiskurssilainen opettelemassa kevyttä ravia. Mutta jotain siinä kuitenkin henkisellä tasolla tapahtui.

Tunnin jälkeen olo oli vapautunut. Ja ehkä noin toista kertaa elämässäni keho tuntui ratsastuksen jälkeen rennommalta kuin ennen sitä.

Hevonen sen sijaan oli aivan hiessä, epäilemättä henkisestä rasituksesta. Ihmisten opettaminen on joskus aika rankkaa.

Etukäteen minua vähän jännitti ratsastaa tätä hevosta, sillä olin nähnyt sen omistajansa kanssa parillakin kurssilla eikä se missään tapauksessa ole näyttänyt helpolta. Mutta tällainen superherkkä tamma taisikin olla juuri se hevonen, jonka tälle kurssille tarvitsin.