lauantai 30. toukokuuta 2015

Apua. ponini on öykkäri!

Kauan odotettu matka kesäsiirtolaan tehtiin tänään. Laitumella oli jo viime kesän bestis eli aikuinen pv-tamma. Lisäksi siellä odotti kaksi uutta kaveria: vuotias ja nelivuotias suomenhevostamma.

Viime kesän bestis näytti odottavan viime kesän toisintoa, mutta Ruusapa rupesikin öykkäriksi. Kaviot vain viuhuivat, kun se kimakasti kiljuen pani muuta laumaa järjestykseen. Erityiseksi silmätikukseen poni otti omanikäisensä suomenhevosen.



Aikaisemmin laumanjohtajan pestiä menestyksekkäästi hoitanut ex-bestis näytti lähinnä järkyttyneeltä. Ihan kuin se olisi halunnut sanoa Ruusalle "olet muuttunut".

Ruusalle on ilmeisesti käynyt kuten vauhdilla huipulle nouseville rokkitähdille: keltainen neste on noussut kupoliin. Olisihan se pitänyt arvata, ettei valmiiksi vähän egon liikakasvusta kärsivälle teiniponille tee hyvää päästä ison vanhemman tamman pomoksi.

Yhteiselon alku näytti näin rauhanomaiselta.

Ponihan on osoittanut taipumusta vallanhimoon jo hyvin varhaisesta iästä lähtien. Silloin kun se on onnistunut pääsemään jonkun niskanpäälle, johtamistyyli on aina ollut natsimainen.

Niinpä ei voi kuin toivoa että edes joku laumatovereista toipuisi rimpulan aggressiivisen käytöksen aiheuttamasta shokista ja osoittaisi sille sen paikan. Paikka saisi mieluiten olla jossain muualla kuin nokkimisjärjestyksen huipulla.

Ihan aluksi vedettiin porukalla kunnon rallit.


torstai 28. toukokuuta 2015

Ratsasta selkää, älä päätä ja muuta Science of motion -klinikan antia

Tyhjän sivun kirous ei ehkä koskaan ole niin musertava kuin silloin, kun pitää purkaa sanoiksi Science of Motion -klinikan antia. Viime vuonna sulatteluun meni puoli vuotta ennen kuin sain tekstin julkaistua, tällä kertaa vähän nopeampi tahti. (Jos aihe on täysin uusi, kannattaa lukea edellinen teksti aiheesta, yritän välttää liikaa päällekäisyyttä.)

Science of Motion -mies Jean-Luc Cornille puhui tämänvuotisella klinikallaan pitkälti samaa kuin viime vuonna. Hän luennoi maanantaina 18.5. Granåsassa Inkoossa ja seuraavat kolme päivää valmensi ratsukoita.

Sivumennen sanoen valmennettavat olivat erittäin taitavia ratsastajia, joten heidän kykynsä toteuttaa valmentajan hienosäätöohjeita oli huomattavasti parempi kuin riviratsastajan. Ulospäin ei näkynyt mitään - paitsi muutos hevosessa.

Tällä kertaa pääsin katsomaan myös valmennuksia. Jean-Luc Cornille kävi myös oppilaidensa hevosten selässä tunteakseen, mitä hevosessa todella tapahtuu.
Mullistavin ideahan SOMissa on se, että etujaloille annetaan enemmän painoarvoa kuin ns. perinteisessä lähestymistavassa. Niiden tehtävä on ohjata takajaloista tulevaa energiaa ylöspäin.

Takajalkojen rooli hevosen painon kannattelussa on voimantuotanto. Takajaloissa siis on moottori, etujalat toimivat voimansiirtiminä ohjaten liikettä ylöspäin.

Jos takajaloista tulee etujaloille liikaa painetta, etujalkojen liikkeen jarrutusvaihe pitenee eivätkä etujalat kykene ohjaamaan painoa ylöspäin. Koska takajalat ovat neljä kertaa niin vahvat kuin etujalat, tämä tapahtuu varsin helposti. Silloin hevonen liikkuu etupainoisena ja ennen pitkää tulee ongelmia.

Jos takajalat kerran ovat vahvemmat kuin etujalat, miten etujalat voivat siirtää kaiken niistä tulevan voiman ylöspäin? Ei yksin, vaan yhdessä selkälihasten kanssa.

Kun takajalkojen liike siirtyy selässä ylöspäin, tuloksena on Jean-Luc Cornillen mukaan tasapaino.

Tämän hienon hevosen ongelmana on, että sen takajalat ja selkä eivät ole riittävästi yhteistyössä ja se liikkuu mielellään hyvin syvässä muodossa, kuolaimen alla. Jean-Luc Cornille toisti moneen otteeseen, että luotiviivan taakse painuminen on aina iso virhe, sillä ylipyöreällä kaulalla liikkuva hevonen on aina etupainoinen eikä se pysty kantamaan itseään oikein. 

Hidasta, hidasta

Ratsastusosiosta päällimmäiseksi mieleen jäi hidastus.

Hidastus ei kuitenkaan tarkoita löysyyttä, vaan hevosessa pitää olla edelleen sama energia kuin vauhdikkaammassa menossa. Jos energiataso säilyy samana ja liikkeen nopeutta vähennetään, energian ja liikkeen on suuntauduttava ylöspäin.

Toisin sanoen kun hevosta hidastetaan ilman, että se löysistyy, sen on nostettava selkäänsä.

Kun ravia hidastaa niin, että selkä nousee, ravin liitovaihe pitenee ja raviin tulee useimpien ratsastajien kaipaamaa "nostetta". (Edit: ja ratsastaja ehtii paremmin hallita joka askelta.)

Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että ratsukko jynssää pienenpientä liikettä hamaan loppuun asti, huomautti Jean-Luc Cornille. Hitaan liikkeen tarkoitus on löytää tasapaino. Kun tasapaino on löytynyt, aletaan lisätä liikettä.

Suurin osa tämän postauksen kuvista on Jean-Luc Cornillesta, koska en tiedä, haluaisivatko muut kuviaan julki. Tämä oli kuitenkin pakko laittaa, koska kyseessä on tuttu hevonen. Kuka tunnistaa? Olisin kovin tyytyväinen, jos jonakin päivänä saisin ruunaherran liikkumaan näin...
Vähennä selkärangan rotaatiota

Toinen mieleen jäänyt avain hevosen selän nostamiseksi oli jo viime vuodelta tuttu. Ratsastajan on vähennettävä hevosen selkärangan rotaatiota eli kiertoliikettä. Kun rotaatio vähenee, selkä tuntuu nousevan ja hevonen löytää tasapainonsa.

Hevosen selkäranka ei kuitenkaan ole koskaan suora, vaan siinä on aina rotaatiota johonkin suuntaan. Esimerkiksi oikean takajalan siirtyessä taakse rintaranka kääntyy oikealle. Kun sama takajalka ottaa askeleen eteen, taipuu puolestaan lanneranka aavistuksen vasemmalle.

Suoruus onkin käytävän kaventamista, kuvaili Jean-Luc Cornille. Mainittu käytävä muodostuu ratsastajan avuista. "Sen sijaan, että seuraisimme liikettä, meidän pitää vähentää sitä." On siis hylättävä vanha käsitys selän liikkeen lisäämisestä ("swinging back") ja nimenomaan pyrittävä minimoimaan liike. Hevosen selkäranka ei rakenteensa vuoksi tosiasiallisesti edes pysty liikkumaan kovin paljon.

Miten sitä sivuttaisliikettä sitten vähennetään? Ratsastaja tuntee jaloillaan hevosen kylkiluut, jotka selkärankaan kiinnittyvinä liikkuvat rangan mukana. Tätä liikettä ratsastajan pitää kevyesti vastustaa jaloillaan.

Mutta puristaa ei saa, vaan kyse on pikemminkin lihasjäntevyyden (tonus) lisäämisestä kuin varsinaisesta lihasten jännittämisestä. Mitä vähemmän ratsastaja liikkuu, sitä parempi.

Jokainen hevonen on vino eli sen ranka pyörähtää enemmän toiseen suuntaan, minkä ratsastaja huomaa esimerkiksi huonona taipumisena toiseen suuntaan.

Usein ongelman ydin on vastarotaatio. Tämä tarkoittaa, että okahaarakkeet nojaavat poispäin taivutuksesta. Silloin ratsastajasta tuntuu, että hevosen selkä heittää hänet satulassa ulospäin. Tai voi tuntua siltä kuin hevonen romahtaisi lapansa päälle.

Vaikka muu ranka liikkuu liikkeen mukana, sä'än pitäisi aina olla pystysuorassa, sanoi Jean-Luc Cornille.

Tämä tamma oli hyvin mielenkiintoinen "potilas". Esittelytekstin mukaan nykyinen omistaja on hankkinut sen riskillä projektiksi, ja projektia siinä näytti tosiaan olevankin. Se liikkui maallikonkin silmään täydellisessä epätasapainossa: etujalat eivät liikkuneet juuri lainkaan, takaosa sitten senkin edestä.


Laiska vai kykenemätön?

Vääränlainen rangan rotaatio on Jean Luc Cornillen mukaan monien ontumien ja muiden jalkaongelmien todellinen syy. Hän kertoi saaneensa jopa sädeluuontuman parannettua korjaamalla ongelmien alkuperäisen syyn eli selän vinouden.

Kaikkia hevosia ei Jean-Luc Cornillenkaan mukaan voi parantaa, mutta monet voi.

"What won't work is rest." Levon sijaan ainoa tapa korjata ongelma on jumpata pois alkuperäinen ongelma hevosen liikkumisessa. (Ruusallekin pitäisi varmaan löytää joku Jean-Luc.)

Ongelman löytäminen ja korjaaminen ei ole yksinkertaista, sillä hevonen pyrkii aina ensin suojelemaan ongelmaansa, pysyttelemään tavassa, jonka on omaksunut osaksi itseään. Silloin ihminen helposti lyö hevoseen erilaisia leimoja, kuten "laiska" tai "tottelematon", vaikka kyse on fyysisistä puutteista.

Kurssillakin hevoset kiukuttelivat, kun joutuivat muuttamaan totuttua liikkumistapaansa. Jean-Luc Cornille kehotti pysyttelemään kiukuttelevan hevosen selässä täysin rauhallisena ja mahdollisimman liikkumattomana. Jos ihminen lähtee mukaan hevosen mielipiteenilmaisuihin, kiista ratkeaa siinä. Eikä voittaja silloin suinkaan istu satulan päällä.

Kun hevonen kertoo, että sillä on ongelma, on ihmisen tehtävä analysoida se. Ja vain hevonen voi prosessoida asian ja todella korjata ongelman, sanoi Jean-Luc Cornille.

Miksi kouluratsastus?

Selvästikin hevosilla on paljon ongelmia kantaa ratsastajaa. Mutta onneksi on on kouluratsastus. Sen tarkoitus on olla hevoselle voimistelua, jonka avulla polle oppii uuden, suoremman ja terveellisemmän tavan liikkua ratsastajan alla.

Tähän pyrittiin ratsastustunneilla monenlaisilla sivuttaisliikkeillä. Liikkeet eivät ole niinkään tärkeitä liikkeinä, vaan merkityksellistä on se, mitä ne voivat hevoselle opettaa. Sulkutaivutus esimerkiksi opettaa hevosta taipumaan pohkeen ympäri.

Moni ratsukko sai myös tehdä hyvin pientä ympyrää hyvin hitaassa käynnissä. Kun hevonen tässä alkoi liikkua selkä ylhäällä, valmentaja teetti samaa tehtävää hitaassa ravissa.

Ratsasta selkää, älä päätä

Jotta ratsastaja voi tehdä tämän kaiken, hänen täytyy istua tismalleen istuinluidensa päällä. Ei pakaroiden, vaan istuinluiden. Hartioiden, selän keskipisteen ja kantapäiden pitää olla samassa linjassa. Silloin ratsastajan ylävartalon ei tarvitse hytkyä hevosen liikkeen tahdissa.

Jean-Luc Cornille toisteli, että muoto ei tule kädestä, vaan hevosen takaosasta ja selästä. Itse asiassa hevosen kaulan asennon korjaaminen kädellä vain estää hevosta käyttämästä selkäänsä ja vetää hevosen pois tasapainosta. Kuolaimen alle painunut hevonen on aina etupainoinen.

Minkäänlaista kaulan ylipyöreyttä valmentaja ei sietänyt, vaan komensi ratsastajia korjaamaan matalaan muotoon painuneen hevosen niin, että niska tuli kaulan korkeimmaksi kohdaksi.

Kuvaaja yritti leikkiä taiteellista.

Ratsastajien käsiä Jean-Luc Cornille korjasi sanomalla, että käden on aina pysyttävä edessä, pehmeänä. Ohjasta ei koskaan saa ottaa taaksepäin.

"Feel it in your hand, correct it with your body" eli tunne ongelma käsillä ja korjaa se vartalolla. Hevosen suun kautta ratsastaja voi tuntea, mitä selässä tapahtuu. Ja selkää ei voi korjata kädellä. "When you focus on the body you have much less promblems with the bit." Eli hevosen vartaloon keskittyminen poistaa monet ongelmat, jotka tuntuvat käteen kuolaimen kautta.

Kun hevonen sitten korjaa liikkeensä ratsastajan toiveiden mukaiseksi, on tärkeää palkita se pehmenemällä itse. Mutta rajansa kaikella. Jos pehmentää itseään niin, että "päästää irti", menettää hevosen huomion.

Älä pelkää virheitä

Kun hevosen liikkumista aletaan korjata, se tekee väistämättä virheitä. Kun näin tapahtuu, hevosta ei missään nimessä pidä rankaista, korosti Jean-Luc Cornille. Virhe antaa ratsastajalle mahdollisuuden miettiä, miten pyytää samaa asiaa eri tavalla.

"Don't micromanage, give the horse time to process", sanoi valmentaja moneen otteeseen. Eli ratsastajan ei pidä nipottaa hevoselle pikkujutuista, vaan antaa sille tilaa korjata virheitään. On hevosen tehtävä löytää paikkansa ratsastajan jalkojen ja käsien välissä.

Loppuun vielä lohdutuksen sana tavisratsastajalle: ihmisenkään ei pidä pelätä virheitä eikä ruoskia niistä itseään. "We always do too much. But if you never do too much you never learn."


Huom, teksti on referaatti klinikan annista sellaisena kuin kirjoittaja on sen ymmärtänyt. Jos kiinnostuit aiheesta, kannattaa käydä Science of Motion -nettisivuilla (jotka tosin ovat toivottoman sekavat). SOMilla on myös omat FB-sivut.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Tunkeilija laidunlohkolla eli yksinäisyyden loppu

Perjantaina koitti Ruusan kauan odottama päivä. Päivä, jona sen laidunlohkolle ilmestyi lajitoveri.

Ruusan ensireaktio uuteen naamaan oli kuitenkin lähinnä syvä järkytys. Tuollainen jättiläinen ponirukan tontille! Tallin uusi asukas on ehkä kolme kertaa Ruusan kokoinen latvialainen tamma. "Ruusa ajattelee varmaan, että jonkinlainen painoraja tänne pitäisi kyllä olla", nauroi yksi uuden tulokkaan saattajista.

"Siis mikä toi on?" Etualalla oleva tulokas näyttää kovin pieneltä tässä, oikeasti on todella suuri varsinkin Ruusaan verrattuna.

Niin kauan kun ihmiset pysyivät laitumella, Ruusa pysytteli tulokkaasta mahdollisimman etäällä. Välillä pörhisteli ympäriinsä. Uusi tulokas ei juuri vaivautunut nostamaan päätään ruohosta.

Jännässä tilanteessa on aina hyvä idea juosta näyttävästi. (Poni tykkää piehtaroida, siitä komea savikuorrute.)

Illan edetessä Ruusa pyrki toistuvasti aloittamaan hallitustunnusteluja, mutta yhtä toistuvasti tulokas ilmaisi vetäytymishalunsa.

Tällainen pidättyväisyys on omiaan saamaan neiti neljäveen pitämään itseään isonakin kihona. Niinpä Ruusa oli aamuun mennessä päättänyt ryhtyä laidunlohkon itsevaltiaaksi. "Minun heinä. Minun ruoho. Minun kaverit. Minun ihminen", olisi poni varmaan hokenut, jos puhuisi suomea.

"Ihan tosi, mikä tuo on?" 

Ponin nyrpeydestä huolimatta balttitamma oli ehtinyt yön aikana kiintyä Ruusaan. Kun hain ponin talliin, tulokas hermostui ja jäi huutelemaan Ruusan perään sydäntäsärkevästi. Jänniä otuksia nuo hevoset. Ilmeisesti tylykin kaveri on parempi kuin yksinäisyys - vaikka naapurilaitumilla olikin vielä yllin kyllin lajitovereita.

Pikkudespootin ylhäinen asema ei liene vielä kiveen kirjoitettu. Vaikka uusi tulokas vaikuttaa hyvin nöyrältä ja rauhalliselta, on vaikea uskoa, että vanhempi tamma antaisi neljävuotiaan pompotella itseään kovin pitkään. Täytyy vain toivoa, ettei vallankumous olisi kovin väkivaltainen.



Tätä uutta tammaa on ajateltu Ruusan tulevaksi pihattokaveriksi. Vähän kyllä harmitti, kun kuulin, että jättihevonen ei ole lainkaan seurustelevaa tyyppiä eikä ainakaan rupea leikkikaveriksi. Ja minä kun olin niin kovin toivonut, että Ruusalle löytyisi samanhenkistä seuraa.

Mutta tärkeintä tietysti olisi, että löytäisivät jonkinlaisen yhteisen sävelen. Että kaveri olisi oikeasti kaveri eikä vain satunnainen kämppis - tai mikä pahinta, tarhakiusaaja.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Maha-keuhkot-jalka

Otsikossa tiivistettynä rimpulan sairaudentilan viimeaikainen kehitys. Maha on vaikuttanut nyt paremmalta, mutta koska Ruusan kipulääkekuuri päättyi vasta keskiviikkona, aiheesta ei ole syytä tehdä turhan suurta numeroa.

Samalla kun mahan tilanne näyttäisi hiukan vähemmän huolestuttavalta, on käynyt tuskallisen selväksi, ettei aurinkoinen sää yhdistettynä paljaaseen peltolaitumeen ole sovelias ympäristö keuhkovammaiselle.

Tai no, oli tämä jo aiemman kokemuksen perusteella tiedossa, mikä olikin suurimpia syitä viedä poni kesä-elokuuksi kesäsiirtolaan. Kesäkodissa nimittäin on sen verran puita, että varjoa on tarjolla koska tahansa. Siellä ponin oli aivan hyvä olla koko viime kesän helteetkin.

Eniveis, vaikka ponin tuoreet hengitysvaikeudet ovatkin ylilämpenemisen syytä, olen katsonut parhaaksi aloittaa pienen kuurin avaavaa astmalääkettä. Jospa siitä olisi edes jotain apua, kunnes poni noin viikon kuluttua pääsee varjoisampiin olosuhteisiin.

Tällaista toimintaa on laitumella harrastettu kaikesta huolimatta yhtenään. Kuva lauantain laitumellelaskusta.

Keskiviikkona vein ponin laitumelta talliin vaahtokylpyyn. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: talven kurat pois turkista kutittamasta ja paahteessa kuumentuneen rimpulan viilennys. Toimi. Koska talliin jostain syystä ei tullut ollenkaan lämmintä vettä, kuumuudesta puuskutus vaihtui kädenkäänteessä kylmästä tärisemiseksi.

No, siinä rimpulan kuivatellessa ja lämmitellessä fleeceloimen alla tuli mieleen, että hyvään hevosenomistajuuteen kuuluu säännöllinen alakerran tsekkaus. Kolme jalkaa tuntui hyviltä, oli passeli lämpötila, olematon kaviopulssi ja eikä mitään ylimääräistä missään.

Sitten tultiin murheenkryynikinttuun, oikeaan takajalkaan. En näemmä ole turhaan antanut sille tuollaista haukkumanimeä.

Kuvassa näkyy turvotuskohta ja oikein tarkasti katsoen voi huomata turvotuksenkin.
Myös voi huomata sen, miten ohut Ruusan kinttu todella on. Tuon pitäisi kantaa yli 300 kiloa!
Vuohisen jännetuppi oli selvästi täyttynyt. Enemmän kuin viimeksi, jolloin jalan kuntoon saaminen vei kuukausia ja vaati useita eläinlääkärikäyntejä. Ei tämä nykyinenkään turvotus niin paha ole, että silmään pistäisi, jos ei osaisi katsoa, mutta ponitädin käteen se kyllä pistää kipeästi kuin ampiaisen piikki.

Yritin suhtautua pienehköön turvotukseen niin kuin maalaisjärjellä varustetut hevosenomistajat kuuleman mukaan tekevät. Siis yritin jättää sen huomiotta.

Yritin kertoa itselleni, että ponilla on ennenkin ollut melkein yhtä paljon nestettä samassa jalassa melkein samassa kohdassa eikä se kuollut siihen.

Jos on lueskellut tätä blogia yhtään pitemmälle, arvaa varmaan jo, että moinen itserauhoittelun yritys oli tuhoon tuomittu.

Mitä turvotukseen tulee, torstaina mokoma tuntui korkeintaan kasvaneen. Ja eikös myös vasemmassa takajalassa ollut epäilyttävää pehmeyttä. Ei samassa määrin, mutta samallahan senkin kylmää kun vierustoverinkin.

Tänään aamulla kävin uudelleen kylmäämässä. Turvotus oli laskenut kokonaan! Mutta kun tein lähtöä, jalassa tuntui taas jotain ylimääräistä. Ota tuosta nyt sitten selkoa.

Positiivista on, että pehmeys ei ole erityisen lämmin enkä ole ainakaan huomannut epäpuhtautta ponin liikkeissä. Torstainakin laukkasi ihan ketterän näköisesti portille, kun näki minun saapuvan paikalle. Mutta kuten kaikki hevosihmiset tietävät, tämä ei kerro vamman vakavuudesta paljonkaan. Sitäpaitsi poni on tosiaan ollut myös kipulääkkeen vaikutuksen alaisena.

Miksei se voi olla enemmän näin? No, paikallaan pysyminen ei ole ponin luonto. Sen luonto on juosta.
Epäilen mahdollisen vamman syntyneen tiistaina, jolloin eräs hevonen toistaiseksi tuntemattomasta syystä sai aidan alas. Jälki ei ollut kaunista, ei aidoille eikä kintereelle. (Itse saavuin paikalle vasta siinä vaiheessa, kun aidat olivat taas pystyssä ja kintereen nahkakin kursittu kokoon.)

Epäilemättä edellä kuvailtu tapahtuma on ollut myös sivustaseuraajille sen verran kiihdyttävä, että Ruusakin lienee riehaantunut omalla lohkollaan.

Olen jo aikaisemmin päättänyt, että Ruusan jalkavammoja en enää hoida kovin suurella vaivalla. On niin paljon kaikkea muutakin. Tai siis kyllähän minä hoitaa voin, ravata tallilla kylmäämässä ja kiikuttaa eläinlääkärin kopeloitavaksi ja piikeillä tökittäväksi. Mutta en laita ponia sairastarhaan yksinään seisomaan. En varsinkaan silloin, kun kaikki muut nauttivat kesän antimista isoilla laitumilla.

Jos jalat eivät tätä kestä niin sitten ne vain eivät kestä elämää.

Toivotaan nyt kuitenkin, että hälytys olisi tällä kertaa väärä. Tämän varmistumiseen saakka ei muuta kuin kylmäilemisiin (ja toivotaan loppukuuksi viileähköä pilvipoutaa).



torstai 21. toukokuuta 2015

Aina mun pitää


Aina mun pitää tarhaa siivota
Aina mun pitää kuppeja tiskata Aina mun pitää käydä töissä Aina mun pitää käyttää ponia lääkärissä Ei saa ratsastaa En tehdä mitään kivaa
En ehdi edes nähdä mun kavereita
Aina mun pitää olla tallilla
Aina mun pitää ponia hoitaa
Aina mun pitää ponia syöttää
Aina mun pitää ponia lääkitä
En saa ottaa iisisti, syödä herkkuja
En saa edes ostaa lisää poneja
Aina mun pitää hoitaa ponia
Aina mun pitää kylmätä jalkoja Aina mun pitää valvoa Aina mun pitää murehtia.


"Ihan sama", tuumisi mainittu paha, jos ymmärtäisi sujuvammin suomea. Kuva on jo varmaan pari kuukautta vanha.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kesää kohti - bannerin viilausta

Kesä tulee, blogin ulkoasu muokkautuu. Viime banneriin löytyi niin mieluisa tyyli, että tuttu ja turvallinen säilyi nytkin. Melkein sama banneri, uudet kuvat. Ehkä seuraavalla kerralla jotain uutta ja erilaista - tai sitten ei!


Uusi ulkoasu eli uusi banneri.
Vanha banneri.
Onko tämä nyt sitten konservatiivisuutta vai mitä, kun ei ole kärsivällisyyttä tai haluakaan muokata koko ulkoasua uuteen tyyliin. Jos se ei ole rikki, älä yritä korjata?

Uusi banneri on vähän totisempi kuin edellinen, koska ei ollut tuollaista hauskaa lähikuvaa kesäkarvaisesta rimpulasta. Yritetään kuitenkin välttää liikaa totisuutta tässä tekstipuolessa.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Laidunkausi korkattu

Takana vähintään yksi valvottu yö, ties kuinka monta edessä, mutta uskalsin. Nimittäin päästää rimpulan laitumelle. Peukut pystyyn, ettei tarvitse katua.

Ruoka ei ainakaan laidunlohkolta kesken lopu. Poni näyttäisi myös kerrankin vähän ymmärtävän omaa parastaan ja natusteli ohimennen myös laitumelle tarjoiltua kuivaa heinää.

Alkaa poni olla näyttelykunnossa.

Mutta vaikka ongelmia on ollut niin kyllä se vaan kuulkaa sykähdyttää, kun näkee poninpalleronsa uuden tilanteen pörhistyttämänä tanssahtelemassa. On se vaan aika hieno.

Sen verran piti siinä muiden hevosten edessä esiintyä, että hyvä ettei käsistä lähtenyt ennen kuin oli aika päästää se kirmaamaan kuin villivarsa. Tai ei nyt ihan, olihan siellä aidat. Ruusan katkeraksi pettymykseksi joku oli vieläpä mennyt vetämään aidat sen ja muiden hevosten väliin.

Naapurilohkolla oli pari ihan uuttakin naamaa. Kuvan valkoiset täplät eivät sentään ole ötököitä, vaan vesipisaroita.
Huomaa, että ponilla alkaa olla mitta täynnä tätä yksineloa. Surkeaa oli katsoa, kuinka se pyrki toisten luo ja hörisi niille toiveikkaana. Mutta näin nyt oli tämä porukoiden jako tehty. Kyseessä on väliaikainen ratkaisu, mutta ponihan ei sitä tiedä.

Seuraa on luvassa ensi viikolla, kun tallille saapuu uusi asukas, jota on kaavailtu Ruusan uudeksi kämppikseksi. Toivottavasti yksinäisyys vaihtuu onnelliseen yhdessäoloon eikä mihinkään kiusaamisjuttuihin. Aina se uuden kaverin esittely jännittää, etenkin takakengillä varustetun.

Kovin pitkää tutustumista kaverukset eivät tällä erää saa, sillä Ruusa lähtee jo parin viikon päästä kesäsiirtolaan. Alunperin oli tarkoitus, että tuleva pihattokaksikko tapaisi vasta laidunkauden jälkeen, mutta hevonen saapuukin ennakoitua aiemmin.

Ruusa on sellainen poni, että sen lihasten kasvattamiseen ei ihmisen tarvitse paljon tehdä muuta kuin tarjota sille paljon ruokaa ja tila, jossa mahtuu liikkumaan.
Niin, se laidun. Viimekesäisessä paikassa on niin hyvät oltavat, että päädyin palauttamaan ponin kesäksi sinne.

Päätökseen kieltämättä vaikutti vahvasti myös tallimatkan lyheneminen 15 minuutilla suuntaansa. Näillä ajokilometreillä jokainen vältetty autoiluminuutti on bonusta. Samalla pääsee taas enemmän itse hoitamaan omaa poniaan, mikä on kyllä itsehoitolaitumella oikeastaan yhtä paljon välttämättömyys kuin etuoikeuskin.

Kesäsiirtolassa Ruusaa odottavat myös viime kesän ihanat ystävät ja pari uuttakin. Pihattoelämän on sovittu syksyllä jatkuvan nykyisessä paikassa.


Harmi tietysti stressata ponia muutolla nyt, kun sillä on muutenkin ollut mahan kanssa vaikeaa, mutta uskon silti, että ratkaisu on poninkin kannalta hyvä. Paikka on kuitenkin tuttu ja siellä on tuttuja kavereita, joten ehkäpä stressi jää pieneksi.

Mitä mahaan tulee, kipulääke on tehonnut varsin hyvin. Takavatsa on rennompi kuin aikoihin ja siihen saa koskeakin. Toivotaan, että tilanteeseen saadaan myös pysyvämpää apua. Viisi viikkoa on kuulemma minimiaika, jonka suolisto vaatii parantuakseen. 

Laidunnaapureille pörhistellessä on hyvä samalla pitää silmällä ruohoa.
Tässä vielä video parin päivän takaisesta laidunharjoituksesta. Ruusa oli ehkä ymmärtänyt laitumella olon tarkoituksen vähän väärin... (Ja kamerasta loppui akku kesken nauhoituksen, siksi video on näin tynkä.)


P.S. Koska käpymatoja on ehdotettu Ruusan terveysongelmien aiheuttajaksi, yritin tänään parhaani mukaan tonkia Ruusan jalkakarvoja käpymadon munien varalta. En kuitenkaan ainakaan tällä erää löytänyt niistä mitään. Seuraavan kerran kun Ruusa tarvitsee eläinlääkäriä, pitää pyytää häntäkin tsekkaamaan. 


torstai 14. toukokuuta 2015

Voi maha minkä teit

Ruusan viimeaikaisesta voinnista on sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset ovat, että eläinlääkäri katsoi tiistaina kieltä ja julisti sen normaaliksi. Näppylät ovat normaaleja eikä kielen pinnassa (enää?) ole mitään ikävännäköistä.

Huono uutinen on tietysti se, miksi eläinlääkäri oli tarpeen kutsua. Ja se tarve oli ähky, tuo jokaisen hevosenomistajan kauhu. Tähän asti henkilökohtainen kokemukseni ähkyilystä on ollut onnellisen vähäinen varsinkin omien ponien kohdalla.

Laidunharjoituksia keskiviikkona.
Voisinpa sanoa, että Ruusan ähky tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta on myönnettävä, että mahaoireilua on taas ollut. Sellaista ärsyyntymistä tiettyihin keskiruhon osiin koskemisesta, vähän takavatsan kipristelyä. Tämä on aikaisemmassa elämässä ollut yhteydessä suoleen pesää rakentavaan hiekkaan, joten olen syöttänyt psylliumia.

Tai olen yrittänyt syöttää psylliumia, Ruusa vaan on kieltäytynyt sitä syömästä. En tästä niin kovin huolestunut, koska maaliskuussa ponin sisukset todettiin röntgenillä hiekkavapaaksi alueeksi.

Mahan kipristelyn takia olen sekoittanut Ruusan rehuun maitohappobakteeria ja lisännyt kalkin määrää. Vähän olen kuivaheinääkin tarjoillut, vaikka hengitystieongelman takia kuivaa ei saisi antaa. Yhtenä päivänä Ruusa vaati syödäkseen tarhanaapurin tuoretta lopputuotosta, minkä jälkeen olen joka päivä yrittänyt syöttää sille kakkaa. Ei ole huolinut.

Tiistaina tilanne näytti aluksi ihan normaalilta. Rimpula tervehti vaatimalla äänekkäästi apetta nenänsä eteen, söi pienen kuivaheinäsiivun hyvällä halulla. Mutta kun menin hakemaan sitä laiduntreeneihin, tajusin, että maha oli aivan krampissa. Yritin kuunnella suolistoääniä, rimpula yritti pakoon ja tähtäili tosissaan takakavioilla. Suolesta ei kuulunut paljaalla korvalla oikein mitään.

Tyhmempikin täti tajuaa tällaisista vihjeistä, että nyt ei ole poni ihan kunnossa.

Onneksi paikkakunnalla asuu hevoslääkäri, joka jättää muut työt saadessaan hätäpuhelun. Eläinlääkäri saapui keskuuteemme alle kahden tunnin kuluttua soitosta. Siinä vaiheessa rimpula oli jo jättänyt piehtarointiyritykset ja ilmanpotkimiset ja keskittyi etsimään ravinnonlähteitä tyhjästä tarhasta.

Kun eläinlääkäri yritti kuunnella suolistoääniä stetoskoopilla, Ruusa teki parhaansa osuakseen häneen kavioilla. Eläinlääkärin mukaan pahin oli jo menossa ohi, mutta eivät suolet rimpulan sisuksissa ihan normaaliin malliin liplatelleet vieläkään.

Poni sai kipupiikin ja vähän rajoitetun heinätarjoilun loppupäiväksi. Ravintolisääkin saatiin, sellaista jonka pitäisi edistää suolen terveyttä. Nämä eivät tietenkään ole ainoat toimenpiteet, joita mahan tehohoitoon on suunniteltu. Valitettavasti arkipyhä vähän sotkee esimerkiksi kakkanäytteiden lähettämisaikeita.

Olo ei kyllä ole kovin kaksinen, ponikon kummallakaan osapuolella. Kun ähky tulee, jotain on epäilemättä tehty väärin tai jätetty tekemättä oikein. Ahdistuskäyrä on vaihteeksi huipussaan.
Maha keskiviikkona. Takamaha ei ollut ihan niin krampissa enää, mutta näkee, että poni vetää sitä edelleen sisään.

Mahatilanne tuntuu vaikeutuneen sen jälkeen, kun tuoreen ruohon osuutta ruokavaliossa on lisätty. Laidunkauden on ollut tarkoitus alkaa tällä viikolla.

Mielestäni en kuitenkaan ole kiirehtinyt, sillä tavalliseen tapaani aloitin ruohoon totuttamisen heti, kun kevään ensimmäiset vihreät korret alkoivat pukata maanpintaan. Toista kuukautta on ollut ponin elimistöllä aikaa vähitellen totutella tuoreravintoon.

Akuuttia hengenvaaraa ponilla ei mitä ilmeisimmin ole nyt eikä ollut tiistainakaan, sillä tavaraa menee sisään ja tulee toisesta päästä ulos tavanomaiseen tahtiin. Lopputuotos on koostumukseltaan erinomaista, mutta sen tuoksu jättää toivomisen varaa.

Tästä - ja monista muista vinkeistä - päättelisin, että ongelmana on vähintäänkin suolistoflooran epätasapaino. Voi siellä olla jotain haavaumaakin.

Keskiviikkona ponin takavatsa oli vähän vähemmän krampissa ja siihen sai vähän jo koskeakin. Vähän, ei paljon. Laitumella poni vaikutti paremmalta, liekö sitten ruohostuksen onni saanut unohtamaan vatsanväänteet. Suolesta kuului jonkinlaista pulputusta, mutta minusta äänet ovat vasemmalla vähäisemmät kuin oikealla.

Ponin naamasta kyllä näki, että se ei ole kivuton. Soitin eläinlääkäriltä kipulääkereseptin. Sekin on sitten vähän kaksipiippuinen juttu, kun kipulääke ei välttämättä ole kovin mahaystävällistä ja saattaa peittää mahdollisen ähkyn oireita. Mutta ei ole kiva olla kipeä, joten kokeillaan nyt kipulääkettä ennen kuin saadaan jotain oikeaa hoitoa aloitettua.

Näin kivuliasta ilmettä ponilla ei vähään aikaan olekaan ollut.  Kuva eiliseltä.
Tallinpitäjä siirtää omat hevosensa täyspäiväisesti laitumelle todennäköisesti perjantaina. Ruusan suhteen allekirjoittanutta hermostuttaa se, että juuri viikonlopuksi on luvattu alle 5 asteen öitä. Jos ruoho sattuukin jäätymään, uusintaähkyn vaara on ilmeinen. Voi tulla kaviokuumekin.

Toisaalta rimpula on sen verran kovasti tarhanaapureidensa perään, että niiden poistuminen kuvasta saattaa stressata sitä vaikka mahahaavaan asti. (Yksi tallikaveri pihaan toki sen seuraksi jätettäisiin.) Jos Ruusa jää pihaan niin sen pitää olla siellä koko viikko, koska tallinpitäjä ei halua tehdä muutoksia silloin kun ei ole itse kotona puuttumassa mahdollisiin ongelmatilanteisiin.

Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että Ruusa voi mennä laitumelle, jos ähkyn oireita ei ole ja jos ei ole yöpakkasia.

Vaikea tietää, mikä olisi viisain veto. Jos Ruusa menee laitumelle niin sille toki alkuun tarjoillaan myös kuivaa heinää. Jos se ei mene laitumelle, sen ruohoon totuttelu pitää hoitaa tarhaoloissa, koska toista hevosta ei voi jättää yksin pihaan.

Tällä hetkellä Ruusalla ei ole tarhassa vapaata heinää, mikä saattaa olla osasyy ongelmien kärjistymiseen. Laitumella se saisi syödä koko ajan. Toisaalta isohkon ruokintamuutoksen tekeminen tässä tilanteessa tuntuu riskiltä.

Voi maha, minkä teit.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Itku lyhyestä ilosta

Kuten tavallista, ilo Ruusan kanssa touhuamisesta oli melko lyhytikäinen.

Rimpulan ratsastukset ovat menneet muuten erinomaisen hyvin, paitsi että viime yrityksellä keskiviikkona poni jännittyi jo satuloinnissa ja kuolainten esittely sai aikaan pakoreaktion. Lienee sanomattakin selvää, että tämä ei varsinaisesti ole se mielentila, jonka haluaisin ponin ratsastukseen liittävän.

Torstaina Ruusalla oli treffit vakkarikopeloijan eli kranio-sakraaliterapeutti-osteopaatin kanssa. Leuan lihakset olivat tavallista kireämmät, mikä epäilemättä on perua kuolaimen aiheuttamasta jännitystilasta rimpularukan pääkopassa.

Hoidon kuluessa juttelin hoitajalle huolistani myös ponin satulaa koskien. On alkanut tuntua, että pari kuukautta sitten ostettu satula ei oikein istu enää. Hätäratkaisuna on käytetty ensin karvaromaania ja sitten takaa kohottavaa geeliä, sillä rimpulan etukehonrakennuksen tuloksena satula on kipannut taakse.

Hoidon päätteeksi tsekattiin nämä molemmat huolenaiheet.

Eipä ihme, että rimpulalla oli kireänä myös lanneselkä. Olin nimittäin näemmä paikantanut Ruusan viimeisen kylkiluun väärin. Satula tulee tuuman verran tämän kriittisen pisteen yli! Toisin sanoen Ruusan satulansija on suunnilleen shettiskokoa, mikä tietysti tarkoittaa entistä toivottomampaa yritystä löytää ratsukon molemmille osapuolille sopiva penkki.

Punainen viiva osoittaa, missä minä luulin viimeisen kylkiluut menevän ja sininen viiva suunnilleen sen, missä kylkiluu itse asiassa menee - voi olla, että sininen viiva on jopa liian lähellä punaista... Olin kyllä huomannut, että ponillani on pitkä lanne, mutta en tajunnut, että se on ihan noin pitkä...

Niisk, minä olen niin kovin tykännyt tästä nykysatulastamme. Jos löytyisi siitä lyhyempi versio niin se voisi uudelleentoppauksella mennä. Ei kellään sattuisi olemaan? Presence Passion on mallin nimi.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Todellinen vuoden hevosenomistaja -fiilis huipentui vielä suuasioilla.

"Ei ihme, ettei poni halua kuolainta", totesi osteopaatti kurkistettuaan Ruusan suuhun. Ponilla oli kieli aivan rakkuloilla! Kyllä saa taas yön unettomina tunteina itseään taputella selkään erinomaisesta ponin hoidosta. Not.

Olihan se mahdollisuus mielessä käynyt, että kuolainongelman ydin löytyy suusta. Mutta kieltä en ollut tullut katsoneeksi. Ja vaikka olisinkin katsonut, olisin todennäköisesti vain pitänyt itseäni entistä vainoharhaisempana. Ponin suun sisäinen maailma on ponitädille nolostuttavan vieras.

Parina päivänä olen nyt kieltä tarkastellut siinä määrin kuin Ruusa on ollut yhteistyöhaluinen, eli aika pikaisilla vilkaisuilla on menty. Kieli on ollut minusta vähemmän punainen, mutta kyllä siinä näyttäisi jotain näppyjä olevan. Ilmeisesti näppyjä ei kuuluisi olla.

Kuva tältä päivältä. Kuvan heikko laatu annettaneen anteeksi ottaen huomioon, miten merkittävän vaikeaa on yhtä aikaa pitää päätään riuhtovan ponin suuta tällä tavalla auki ja ottaa vielä kuvaakin. Mutta tuo iso punainen mötkylä on siis rimpulan kielen sivu. Jotain näppyjä siinä näyttäisi olevan, mutta tilanteen (epä)normaaliutta on vertailuaineiston puuttuessa vaikea arvioida.

Osteopaatti arveli, että kyseessä on jonkinlainen allerginen reaktio. Mille, kas siinä kysymys. Koska oire on suussa, olettaisin että syyllinen on jokin sellainen, johon rimpulan kieli on ollut kosketusyhteydessä. Vaihtoehtoja on tarjolla monipuolinen kattaus kuolaimen materiaalista yrtteihin, laidunruohoon ja psylliumiin.

Pidetään peukkuja, että allergian aiheuttaja ei olisi ainakaan laidunruoho, sillä aika kurja elämä on ponilla, joka ei voi mennä laitumelle.

Osteopaatin kehotuksesta jätin jälleen soittopyynnön rimpulan omalääkärille, jonka ensimmäinen lause takaisin soittaessa oli "Ruusallako on nyt jotain uutta?" Tähän on tultu. Eläinlääkäri arveli, että rimpula on mennyt (laitumella?) hotkimaan jotain väärää kasvia, mikä on aiheuttanut äkillisen reaktion. Mutta jos rakkulat ovat kielessä vielä ensi viikollakin, lienee parasta ottaa niistä koepala.

Ainakaan mihinkään klinikalle ei kyllä oikein nyt huvittaisi lähteä, kun trailerissa on vielä talvirenkaat ja lähes uskollinen peltihevosenikin hyytyi Riihimäelle. On ilmeistä, että se ei palaa. Joten sen sijaan, että veisin äitini äitienpäivälounaalle, veinkin hänen autonsa. Vuoden hevosenomistaja -mitalin lisäksi olisin varsin vahva kandidaatti myös vuoden tytär -palkinnon saajaksi.

No, takaisin ponielämään. Ratsastukset joutuvat taas tauolle määrittelemättömäksi ajaksi. Vaikka uusi satula satumaisesti löytyisi ja jättäisin kuolaimet narikkaan, kielirakkulat voivat kuulemma aiheuttaa kipua.

Voi kuitenkin olla, että joudun kaiken tämän Ruusan suuhun kohdistuneen ikävyyden jälkeen siirtymään kuolaimettomiin suitsiin. Toivottavasti ne ratsailla toimivat paremmin kuin ohjasajossa...

Kuva runsaan viikon takaa. Karvan määrä on sittemmin jo hiukan vähentynyt ja talutin on poistettu laiduntreeneistä.

Sellaista se on, elämä Ruusan kanssa.

Jos nyt jotain positiivista haluaa kuitenkin sanoa, ja tokihan aina kannattaa jättää sokeri pohjalle, niin osteopaattikin kehui Ruusan kohentunutta yleisilmettä. Poni oli yleisesti ottaen entistä vähemmän jumissa ja sen ulkoinen olemus oli kuulemma jopa edellisestä hoitokerrasta huikeasti parantunut.

Niin se vaan on, että Ruusa ei ole näyttänyt näin hyvältä ja hyvinvoivalta sitten 2-vuotiskesän. Se on myös koko ajan täynnä energiaa. Niin että ehkä tässä nyt ei ole vielä grande katastrofia käsissä kuitenkaan. Turvallisinta kuitenkin lienee edellisestä lauseesta vielä alleviivata sana 'ehkä'. Mahdollisesti myös sana 'vielä'.

torstai 7. toukokuuta 2015

Talvella vähän karvaa, keväällä paljon karvaa?

Ponin karvapeite se on kyllä ihmeellinen juttu. Kertovat, että karvapeite on juuri sellainen kuin poni tarvitsee. Kylmällä on lämmin, lämpimällä ilmastoitu. Kuulemma. Ruusan kohdalla tämä totuus on vielä todistamatta.

Mainitut ominaisuudet eivät kuitenkaan ole ne, mistä tässä nyt on tarkoitus kirjoittaa.

Ponitädin näkökulmasta kaikkein ihmeellisintä on se, miten sama turkki voi talvella olla ohut ja keväällä paksu. Enkä nyt varsinaisesti tarkoita paksuutta suhteessa säähän, vaan ihan absoluuttista paksuutta tässä ihmettelen.

Talvella rimpula kaipaa takkia heti, jos satelee tai jos elohopea tavoittelee sukellusennätyksiä. Karva on talvella pitkä, mutta ilmeisen alusvillaton: kun siihen upottaa sormensa, ei voi ottaa blogiin sellaisia kuvia, missä kättä ei karvan sisältä oikein edes näy. Sen sijaan sormenpäällä voi ainakin kuvitella tunnustelevansa ihoa. Taivaalta satanutta vettä turkki ei kauan pitele, ei talvella eikä keväällä.

On siitä vissiin vähän karvaa jo lähtenytkin. Vasemmalla kuva 31.1.2015, oikealla 1.5.2015. 
Jos Ruusalla kerran ei ole kovin messevää talvikarvaa niin miten on mahdollista, että keväällä ponista kuitenkin irtoaa loputtomasti nimenomaan sitä talvella puuttunutta lämmikettä?

Sellaista pörröistä alusvillaa on raaputettu ponista nyt pari kuukautta ja sitä näyttäisi riittävän ainakin kesäkuulle asti. Ja nyt kun suurin osa talviturkista on luovutettu linnuille pesänrakennusmateriaaliksi, ponilla on sateessa kylmä siinä samassa smartex-loimessa, jolla poni pärjäsi pääosan talven sateista.

Suunnilleen tämän verran karvaa siitä edelleen irtoaa yhdellä harjauskerralla. Mistä tätä oikein riittää?

Hyvähän se tietysti on, että villaa on ollut ja että se kesäksi irtoaa, vaikka hitaastikin. Kunhan nyt ihmettelen. Saa kai sitä ihminen ihmetellä.

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Itkisinkö (maastoilu)onnesta?

Otsikosta voi varmaan päätellä, miten meni tädin ja ponin ensimmäinen maasto ihan kaksistaan. Tämä tapahtui maanantaina.

Heti kotiportilla tosin iski todellisuus. Naapurin pihassa oli mies, jolla oli PUNAINEN TAKKI! Tämä sai Ruusan sisäiset hälytyskellot kilkattamaan. Onneksi Ruusa on kuitenkin enempi tutkija- kuin pakenija-tyyppiä, joten pakoreaktio jäi pienimuotoiseen räjähdykseen ihan niillä jalansijoilla.

Tämän jälkeen tepsuteltiin ihan sulassa sovussa samalle metsälenkille kuin aikaisemmalla kahdella maastoratsastuksella. Rimpula oli itse asiassa huomattavasti rauhallisempi kuin hevoskaverin kanssa ja suunnilleen yhtä rauhallinen kuin taluttajan tukemana.

Tämä kuva on sunnuntailta, kun Saija oli meitä saattamassa. Postauksen kuvat on siis ottanut Saija Mustonen.

Lenkin hyväpohjaisemmalla osuudella Ruusan teki mieli edetä vähän käyntiä ripeämmin, ja mikäpä siinä.

Nyt, kun rimpula on ymmärtänyt voivansa myös laukata ratsastajan kanssa, se kovasti mielellään vaihtoi ravin pehmeään laukkaan ihan itse. Tämäkin oli sallittua, sillä poni eteni metsässä rauhalliseen tahtiin ja vailla minkäänlaista pyrkimystä esim. kiitolaukata kotiin.

Toki siinä piti pari pikku pukkiakin vetää, kun ei heti laukannostossa muistanut. Mutta ei pieniä lasketa.

Joskus olen kuullut sanottavan, että nuoret hevoset laukkaavat aluksi kovin vauhdilla. Ei Ruusa. Sen laukka ei ollut rauhallista ravia nopeampaa. Poni eteni lyhyenä ja rauhallisena, silti tarmokkaana.

Suunnilleen tällaista laukkaa mentiin maastossa, Näytän näköjään kamalan isolta, kun poni on niin kasassa. Ja häiritsee myös tuo käsi. 
Yritin kyllä vähän pidentää lenkkiä, mennä reitille, jossa Ruusa ei ennen ole ratsastajaa kantanut. Ruusa olisi tähän ollut hyvinkin suostuvainen, mutta kun olimme parikymmentä metriä edenneet puoliravissa sivuttain (väistöjäkin siis tuli heti tehtyä), totesin, että emme ole vielä valmiit "uusiin" maisemiin.

Tässä vaiheessa ei tunnu järkevältä järkeä pilata hyvää maastofiilistä turhalla tappelulla. Niinpä pysähdyimme, otimme pari askelta käyntiä suunniteltuun suuntaan ja sitten käännyimme kohti kotia. Siihen loppui ponin kiirus!

Menimme sentään pienen pätkän eteenpäin vielä, tallin ohi. Menomatka ravattiin ja takaisin tullessa vähän laukattiinkin.

Niin hallitusti ja hillitysti eteni pieni teiniponi, heti pyynnöstä hidastaen. Annoin sille porkkanaa aina, kun se pyynnöstä pysähtyi. Voi olla myöhemmin hyödyllistä, että poni kokee hidastamisen kannattavaksi.

Punatakkinen mieskin ajoi ohi autollaan, rimpula ohitti auton sivistyneesti käynnissä.

Kun ratsastin 4-vuotiaallani tallin pihaan rentoa käyntiä pitkin ohjin, teki melkein mieli itkeä onnesta. Tyydyin kuitenkin vain silittämään ponin kaulaa.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Katso, poni laukkaa!

Ihana Saija antoi meille tänään palasen päivästään ja tuli taluttamaan meitä rimpulan elämän toiseen ratsastusmaastoon, koska täti ei ihan vielä uskaltanut omin neuvoin.

"Ja sitten kentälle ottamaan laukat", ehdotti Saija pienen kävelylenkin jälkeen. No. Ei tullut mieleen hyviä tekosyitä kieltäytyä. Oli se askellajien kuningas nyt muutenkin tarvis saada ratsunalun ohjelmaan mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Tuntuisi, että on helpompi saada laukka nousemaan, kun ponilla ei vielä ole turhan lokoisa olo kanniskellessaan ratsastajaa ravissa. Sitäpaitsi on hyvä esitellä ekaluokkalaiselle sen tulevaa työtä mahdollisimman monipuolisesti ennen kuin sille ehtii muodostua aiheesta turhan vahvaa omaa käsitystä.

Melkein tulee tippa linssiin siitä, miten hieno poni on tässä kuvassa. Ratsastajaa valitettavasti ei voi samoilla ylisanoilla kehua. Älkää ihmiset hankkiko itsellenne liian pieniä poneja. Huonosti käy istunnan.

Miten opetetaan laukannosto ponille? Siitä ei wannabe-ratsuttajalla ollut aiempaa käytännön kokemusta. Ihan tätä hetkeä silmälläpitäen wannabe-ratsuttaja on kuitenkin viime juoksutuskerroilla yrittänyt yhdistää energisesti hoettua sanaa "laukka" ponin päässä askellajiin, jota me ihmiset kutsumme laukaksi.

Selässä huolehdin, että poni etenee energisesti ravissa, sitten heilautin vähän sisäistuinluuta (on täysin mahdollista, että samalla heilahti muitakin kehonosia) ja hihkuin suullista laukkakehotusta kuin heikkopäinen. Kaikki nämä yhtä aikaa.

Onneksi poni on niin viisas, ettei sillä mennyt montakaan askelta ennen kuin se hoksasi, miten ratsastajan epätavallisen elämöinnin voisi saada loppumaan. Toki jokainen laukannosto tuli sekalaisten takapuolen viskelyiden kautta, mutta tässä vaiheessa koulutusta tyyli on vielä vapaa. Pääasia, että edetään toivotussa askellajissa.

Ratsastaja näyttää tässä vähän tasapainoisemmalta.
Välillä on pysähdyttävä kiittelemään ponia porkkanoin.
Ehkä vähän itsetyytyväinen ilme nelijalkaisella?
Ja millaisessa askellajissa poni etenikään!

Ruusan emän askellajeista kirkkaasti paras oli laukka. Äkkiseltään tuntuisi, että niin taitaa olla tämän tyttärenkin laita.

Heti ensimmäisestä yrityksestä lähtien laukka pyöri siihen malliin, että ei ihan heti olisi uskonut olevansa aloittelijan kyydissä. Edes kaarteissa ei ponin kinttu tutissut, vaan tasapaino ja tahti säilyivät vaivattoman oloisesti.

Eikä kaikki tämä ollut edes pelkästään omistajan ruusunpunaisissa linsseissä, vaan myös maassa oleva silmäpari näki saman.

Jonkinlainen pettymys rimpulalle taisi kuitenkin olla se, ettei harjoituksessa lainkaan käytetty kentällä tönöttäviä esteitä. Tylsä täti ohjasi ponin pois sen toivomalta reitiltä. Voi olla, että tädin on vähän harjoiteltava hyppelöitä jonkun asiansa osaavan ratsun kanssa ennen kuin alkaa hypätä ensikertalaisella.

Kaikki kuvat on ottanut Saija. Saija pahoitteli etukäteen, ettei ole (mukamas) kovin kummoinen kuvaaja, mutta nämähän ovat aivan upeita! Tämä on erityisen mainittava suoritus ottaen huomioon, että kyseisellä pokkarilla on minusta lähes mahdoton saada kuvia otettua oikealla hetkellä.

Selästä alas hypätessä kyllä tuli mieleen, että olisihan siinä kamerassa tosiaan ollut sellainen videointimahdollisuuskin. Toivottavasti vielä ehtii myöhemminkin.

Ruusa oli metsäkävelylläkin ihan huippu, ehkä uskallan pian jo mennä sen kanssa yksin. Turvaliivi jätettiin tällä kertaa talliin. Se tuntuu niin tönköltä, kun ei ole tottunut. Sellaisen käyttö nuorella maastoillessa olisi kyllä vähintäänkin järkevää.


perjantai 1. toukokuuta 2015

Mitäs me maastoilijat + hyvää vappua

Mikäs sen parempaa tekemistä kauniille vappupäivälle kuin jatkaa oman pikku poniinin ratsuopetusta?

Kun sain puhuttua meille mukaan tukiratsukon, jatkoimme ratsuhommia tänään - ja heti ponin ensimmäisessä ratsastusmaastossa.

Kuvat otettiin vasta lenkin jälkeen. Kuvakulma on pokkarikameran kanssa varsin viehättävä. Ruusa tuijottaa kentälle menneiden kavereiden perään.
En tiedä, kumpaa ratsukon osapuolista jännitti enemmän. Täti ainakin oli aivan jäykkänä varaston uumenista kaivetun turvaliivinsä sisällä. Ponikin kipitti eteenpäin enemmän tai vähemmän pinkeänä. Mutta siinä, missä turvahevoseksi mukaan otettu kaveri näki mörköjä, aloitteleva maastoratsu ei huomannut mitään erityistä.

Karvaformulassa oli kyllä vauhtia, enimmäkseen eteenpäin mutta vähän muihinkin suuntiin. Pääasia oli, että ratsastaja pysyi satulassa koko noin 10 - 15-minuuttisen lenkin.

Yhteen kohtaan metsätietä oli sade tehnyt vesihaudan. Edellä tallustellut suokki tarpoi lätäköstä yli sen enempää miettimättä, mutta prinsessaponi ei veteen astu. Ratsastaja ei tosin ollut ihan tilanteen tasalla, joten hyppyyn mukautuminen jätti aika paljon toivomisen varaa.

Koska henkilökohtaista kuvaajaa ei vieläkään ole näillä hoodeilla näkynyt, kuvaa edellä kuvatusta toiminnasta ei ole. Sen sijaan on kuvia rimpulasta ja serpentiinistä!

Ensin meinasin siedättää Ruusaa serpentiineihin vähitellen, mutta sitten vain pujotin ne sen kaulaan.

Aivan kuin tädin kanniskelussa ei olisi ollut ponirukalle riittävästi koettelemusta yhdeksi päiväksi, Ruusa joutui vielä omistajansa lapsetuksen kohteeksi. Vapun kunniaksi.

Poni kaiketi päristää tässä nenäänsä.

"Siis ihan tosi ota nää pois."

Hyvää vappua!