tiistai 31. maaliskuuta 2015

Valokuva-albumin aarteita: vanhoja welsh-orien kuvia

Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt, miten jotkut harrastajavalokuvaajat jaksavat keikkua ratsastuskisojen katsomoissa läpi kesän. Minä kyllästyn yleensä viimeistään toisen luokan puolivälissä.

Mutta kun aletaan puhua poninäyttelyistä, tilanne on jostain syystä eri. Etenkin welsh-näyttelyt ja oripäivät ovat vetäneet puoleensa nuoresta pitäen. Vermon poninäyttelyssä olen käynyt vuodesta 1997 kaikkina muina vuosina paitsi niinä kolmena, jolloin en ole kesällä ollut kotimaassa.

Viime viikonloppuna kaivelin kaikkia arkistojani löytääkseni kuvia welsh-jalostusoreista yhdistyksen 20-vuotisjuhlakirjaa varten.

Alla paperiarkistojen aarteita järjestettynä sektioittain (pienimmästä suurimpaan) ja kuvan ottamisajankohdittain (vanhimmasta uusimpaan). Moni näistä oreista on jo kuollut, joten uuden kuvan ottomahdollisuutta ei ole.

WM-ori Derwen Lucas oripäivillä 1999, jolloin se sai astutusluvan kyseiseksi vuodeksi. Tähän kuvaan kun vertaa niin huomaa, että jotain on vuosien varrella tullut hevoskuvauksesta opittuakin. Tuolloin oripäivillä ei ollut vielä mitään kuvaajaryntäystä kuten tänä päivänä.
WM-ori Dfrdwy Seren-Y-Ffindir vuoden 2000 Welsh Show'ssa. Muistan, miten tämän kuvan ottamisen jälkeen huomasin, että kameraan oli jäänyt väärät asetukset. Siksi kuvasta tuli kovin tumma enkä ole kyennyt jälkikäsittelyssäkään korjaamaan värejä.
W-ori Laeryds Benson Vermon poninäyttelyn ratsastusluokassa 1999. Benson oli silloisen hoitoponini emänisä, joten sen näkeminen sykähdytti. Ja löytyyhän tämä poni aika monen Suomessa syntyneen welshin ja welsh-risteytyksen sukutaulusta.

W-ori Jedidjan Jaakob 3-vuotiaana oripäivillä 2002, jossa se sai astutusluvan I palkinnolla. Muistan vieläkin, kuinka yleisö kohahti, kun pikkuruinen (124 cm) ori lähti ravaamaan valtavaa ravia. (Ja hyi hyi, salamaa on käytetty, älkää muut vain käyttäkö.) 

W-ori Bohemo Pascha oripäivillä 2004, jolloin jo 24-vuotiaan ponin ei enää katsottu täyttävän jalostusoriille asetettavia vaatimuksia. Vuonna 1990 ori oli vielä katsottu 42 pisteen eli kirkkaasti ykköspalkinnon arvoiseksi.  
W-ori Jedidjan Rufus oripäivillä 6-vuotiaana vuonna 2005. Poni sai rakennearvostelusta 40 pistettä (I palk.) ja on kyllä tehnyt minuunkin lähtemättömän vaikutuksen.  
WD-ori Derwen Queen's Counsel Vermon poninäyttelyssä 1999, jolloin se oli rotunsa paras ori ja vuoden voittaja III.

WD-ori Misskärrs Lacrimosa vuoden 2002 oripäivillä, jossa se sai 39 pistettä ja hyväksyttiin jalostukseen II palkinnolla. Lacrimosan tunnetuin jälkeläinen on tamma Moondelight Lucia, näyttelyiden vakiomenestyjä. 
WD-ori Flaming Butler oripäivillä 3-vuotiaana 2002, jossa se hyväksyttiin, mutta röntgen-lausunto katkaisi jalostusorihaaveet.

WD-ori Derwen Time Keeper oripäivillä 2002, jossa se läpäisi uusintatarkastuksen. Upea ori, jonka jälkeläinen Kotimäen Regént on minusta ehkä täydellisin welsh cob ikinä.

WD-ori Nebo Cariad Am Byth vuoden 2005 oripäivillä, jossa se hyväksyttiin jalostukseen II palkinnolla. En edes muistanut nähneeni tätä oria koskaan - ennen kuin löysin kuvan arkistoistani. 

Ponioripäivät on taas tulossa, 18. - 19.4. Ne pidetään tuttuun tapaan Ypäjällä.

Karkeloihin on ilmoittautunut kuusi welsh-oria. Viime vuonna olin welshien päivänä töissä, joten en harmikseni päässyt paikalle. Tänä vuonna päivämäärä on jo vahvasti merkitty kalenteriin.

Nykyään oripäivillä ei kyllä ole samanlaista jännitystä kuin ennen, koska jokainen eläinlääkärintarkastuksen läpäissyt welsh-ori saa lisenssin. Mutta yhtä kaikki on hienoa nähdä oriit puunattuina ja esitettyinä. Muissa näyttelyissä kun jalostusoreja näkee harmillisen vähän.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Kuntoilulla paremmaksi ratsastajaksi?

Tiistaisen ratsastustunnin alkuun piti ratsastaa rivakkaa laukkaa kevyessä istunnassa pitkin kenttää. Tulos: puuskuttava ratsastaja, jonka pohkeet tärisivät jo ennen harjoituksen puoliväliä.

Kun alkuverryttelystä oli päästy, tuli eteen seuraava pulma. Vatsalihaksissa ei riittänyt potkua edes hevosen saamiseen sellaiseen lyhyysasteeseen, että ratsastaminen olisi jollain tasolla miellyttävää. Fritzillehän se kyllä hyvin passaa, että venytään pitkäksi ja sitkeäksi kuin huolella pureskeltu purkka.

Pikkuponien pikkusievissä liikkeissä kunnon heikkous ei iske samalla tavalla märkänä rättinä päin naamaa, mutta kun tullaan Fritzin kaltaisiin vähän isompaa vaihdetta kaipaaviin hevosiin, mistään ei tule mitään - ja jos tuleekin niin ei ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Kuntoni loppuu jopa jo ennen taitoa, joka sekään ei riitä kovin pitkälle.

Nytkin saatiin hyviä hetkiä, mutta aina hevonen pääsi niistä lipsahtamaan. Ja torstain ekstratunnilla hevonen tuntui vähän aikaa ravissa oikeaan kierrokseen jopa kevyeltä, mikä oli Fritzin piirteistä tähän asti ollut minulta kokonaan piilossa. (Valitettavasti tämä ei osunut niihin minuutteihin, joiden aikana Mia videoi menoamme.)

Fritzin vasen lapa pyrkii aina "pullahtamaan", mikä on erityisen kiusallista, kun kyseinen lapa on sisälapana. Pahoittelen kuvien heikkoa laatua, ne on napattu videolta, joka löytyy postauksen lopusta.



Ehkäpä tähän kunnottomuuteen herääminen johtui siitä, että juuri ennen tiistaista tuntia Mia kertoi käyneensä mielenkiintoisessa seminaarissa nimeltä "Ratsasta kunnolla". Tunnin jälkeen netissä tuli vastaan SRL:n juttu samaisesta seminaarista. Ratsastuksen opettajille suunnatussa seminaarissa esiteltiin esteratsastajien fysiikkatutkimuksen tuloksia.

Tiivistettynä tutkimuksen tulos on, että fyysisellä kunnolla on luultuakin suurempi vaikutus ratsastukseen

Fyysisestä suorituskyvystä heikko hapenottokyky  (se, mikä allekirjoittaneella ilmenee tekstin alussa puuskutuksena) on isoin este ratsastajan taitojen kehitykselle. Ratsastajilla on myös tyypillisesti vahvemmat selkä- kuin vatsalihakset - jälleen yksi kompastuskivi polulla kohti ratsastustaitoa.

"Mikäli ratsastajan syketaso on jatkuvasti anaerobisella tasolla, ei suoritus voi olla rento. Jos normaali ratsastus normaalilla hevosella tuottaa ylenpalttisen hien pintaan, on hälytyskellojen alettava soida", sanoo juuri liikuntatieteen maisteriksi valmistuva Anne-Maarit Hyttinen SRL:n jutussa.

Kröhöm... Lasketaankohan Fritz normaaliksi?

Ihan hetkittäin meno näyttää tämäntasoiselle suht asialliselta - mutta niin sitkeästi yrittää takakeno tulla takaisin.

Olisiko se, mitä me ratsastusharrastajat tarvitsisimme, sittenkin enemmän yleistä kuntoilua eikä (pelkästään) enemmän lajiharjoittelua?

Mian mielestä asia on juuri näin: kuntoilukerran lisääminen viikko-ohjelmaan voisi tuottaa ratsastuksellisesti enemmän tulosta kuin ratsastuskerran lisääminen. Oma huomio: sellainen olisi tarpeen ainakin meille, joiden liikuntakalenterissa lukee joka päivän kohdalla "kevyt päivä".

Masentava tulos, täytyy sanoa. Ratsastus on kuitenkin liikunnan muodoista hauskin ja motivoivin. Sen sijaan kun työkaveri kysyi mukaan Naisten kympille, en naurultani kyennyt vastaamaan. Ajatuskin juoksulenkeistä saa hien pintaan - kylmän hien.

Liikunnan pitäisi olla sellaista, missä tulee hiki ja hengästys, mutta sillä tavalla mukavasti, että aivot eivät ehdi sitä huomata. Ratsastuksen lisäksi sellaisia lajeja ei paljon ole. Tanssi ja tanssillinen jumppa lähinnä tulevat mieleen. Niitä varten pitäisi melkein mennä jonnekin kuntosalille.

Kuntosalille menemiseen tarvittaisiin ylimääräistä aikaa ja ylimääräistä rahaa. Kumpaakaan ei jostain syystä ole täällä suunnalla paljon viime aikoina näkynyt.

Nämä ovat tietenkin tekosyitä, joiden tarkoitus on peittää oma viitsimättömyys.

Sillä, että ratsastaja harjoittelisi aerobista kuntoa ja keskivartalon voimaa ilman hevosta, olisi kuitenkin merkitystä myös sen nelijalkaisen kannalta. Kun ratsastaa huonokuntoisena, hevosrukka joutuu toimimaan ihmisen jumppapallona.

Pitäisi löytää aika edes vatsalihasharjoituksille. Päättää, että aikaa löytyy.

Lue lisää Ratsastajan kunto -projektista.


Tämä kuva on toiselta videolta, joka on liian tuskallinen julkaistavaksi.

Lopussa on video torstaisen tunnin loppuraveista. Jo tällaisessa mummoravissa näkyvät vartaloni fyysiset rajoitteet. Keskivartalo on löysä ja jalat kinnaavat. Pääsisiköhän jumpalla päinvastaiseen tilanteeseen?

Verkkaiseen tahtiin mieltynyt Fritz on huomannut, ettei tädin työkalupakista tällä hetkellä löydy sopivaa välinettä hitaan hevosen ratsastamiseen. Joskus siellä oli hyvinkin tehokkaat työkalut tällaisille fritzeille, mutta ne ovat vuosien varrella kadonneet jonnekin.

Fritz on perusluonteeltaan, noh, rehellisesti sanottuna laiska. Mutta se, että Fritz liikkuu pohkeen takana, ei ole hevosen vika, vaan ratsastajan. On ratsastajan tehtävä motivoida hevonen.

Minä tiedän, mitä pitäisi tehdä. Jostain syystä kehoni kuitenkaan ei suostu tekemään sitä.

Pitäisi olla napakka ja sähäkkä, mutta ennen kaikkea nopea pehmenemään, myötäämään heti, kun hevonen vastaa apuun. Silloin, kun hevonen liikkuu itse, ratsastajan pitää olla kevyt. Mutta nopeiden apujen sijaan kuitenkin jään puristamaan ja kinnaamaan. Ja, kuten useimmat tietävät, sellainen on tämäntyyppisellä hevosella varma tie tuskaan.



Linkki videoon

Jätin videoon äänet. Kuulee, mitä Mia korjaa ja miten. On kuitenkin syytä huomauttaa, että yksisanaisten ohjeiden (kuten "korjaa") sisältö on aikaisemmin käyty läpi.



keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Hymy herkässä - yksinratsastusta

I feel good, tidididi...

Taivaalta saattaa tulla lunta, mutta tädin mielessä kukkivat jo kukkaset. Muutakin iloista siellä saattaa pyöriä. Mielessä siis.

Usein olisi järkevää, että kun rupeaa ratsastamaan nuorella niin olisi joku vähän perään katsomassa. Niin wannabe-ratsuttajan kuin keltanokkaisen ratsunalunkin. Mutta ei se pelaa, joka pelkää. Tänään kun sattui olemaan viileä ja kostea päivä niin pitihän sitä ponin keuhkojen toimivuutta testata toivotussa rasituksen asteessa eli taakan alla.

Yksinkö täällä pitäisi tallustella, ihmetteli Rimppels alkuun ja tuijotteli, mahtoiko kentän laidoilla majailla mörköjä. Vähän siinä saatettiin jossain vaiheessa laukan tahtiakin tavoitella. Välillä piti pysähtyä tarkistamaan, eikö olisi jo porkkanatauko.

Silloin, kun liikutaan, pitää Ruusan mielestä liikkua sitten kunnolla. Mitään käyntiä ruveta tupsuttelemaan, ravia mennään jos jotain pitää. No, passaahan se ravi tädillekin, joten sitä sitten humputeltiin menemään välillä enemmän ja välillä vähemmän yhteisymmärryksessä.

Lopulta Ruusa ravasi pari pääty-ympyrää ja vielä suunnanvaihdonkin niin tahdikasta ja eteenpäinpyrkivää ravia välillä päristellen, että olisi voinut kuvitella olevansa vähän osaavammankin ratsun selässä. Ei se nyt missään peräänannon tapaisessakaan (vielä?) liiku, mutta pääasia, että liikkuu.

Kuvituskuvaksi tällainen oikein sievä otos ekan luokan alusta eli 1,5 viikon takaa.

No, entäs ne keuhkot? Keuhkoihin asti en näe, mutta pinnalta päätellen palkeissa ei välttämättä ole ihan hirveää hätää. Ruusa ei vajaan 15 minuutin ravipainoitteisen liikuntahetkensä päätteeksi ollut oikeastaan ollenkaan hengästynyt.

Pitänee perjantaina kokeilla uudelleen. Jos silloinkin on hyvä tilanne niin ei ehkä olekaan välttämätöntä viedä pompulaa ensi viikolla pöpöjen pesään. Olen siis ehtinyt jo sille klinikka-ajan varata. Perjantaille revanssimme sijoittuu, koska huomenna on viikon jo toinen opetuksellinen ratsastuskerta kera Mia-open ja Fritz-hepan.

Niin tai näin, autenttinen kuvamateriaali jäi tältä päivältä saamatta, koska olin tallilla IHAN YKSIN.

Versaali on kahdessa viimeisessä sanassa tarpeen kuvastamaan tädin vankkumatonta luottamusta omaan teiniponiin ja siihen, ettei viimeksimainittu viskaa ensinmainittua tantereeseen.

Kieltämättä tällainen huimapäisyys vähän arvelutti, mutta yksinratsastukselle ei tällä kertaa ollut muita vaihtoehtoja kuin olla ratsastamatta, sillä iltavuorolaisen on käytävät tallilla silloin kun muut ovat tienaamassa. Ja selvisimme.


sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Irti liinasta

Oppitunti numero neljä Ruusan ratsukoulutuksessa ei ollut ihan yhtä euforinen kuin aikaisemmat. Poni oli vähän sitä mieltä, että tämä narun päässä juoksentelu on jo niin nähty juttu.

Niinpä päätimme vähän muuttaa tuttua yhtälöä:

Kuvakaappaus videolta. (Alla.) Kenttä on kuivunut ja hyvässä kunnossa.
Tehtävää vaikeutettiin poistamalla narun toisesta päästä porkkana-automaatti, ei kun siis taluttaja. Ihan kaksistaan tätiratsastajansa kanssa joutui rimpels kiertämään kenttää pariinkin kertaan. Vasempaan kierrokseen kahdesti, koska ensimmäisellä kierroksella Ruusa keksi vähän ylimääräisiä kuvioita.

Viimeinen kierros meni aika kivasti, ainakin omasta mielestäni. Ratsastajalle olisi kelvannut käyntikin, mutta poni ravasi mieluummin. (Keventää en näköjään osaa ainakaan oikealle jalalle. Vähän ehkä nolottaa.)



Linkki videoon

Mutta sitten on tämä ikävämpi juttu. Hengitys. Se ei ole sellaisessa kunnossa kuin toivoisin.

Päivisin hengitys on jo viikon verran ollut puuskuttavaa, mutta tämän olemme eläinlääkärin kanssa molemmat halunneet panna aurinkoisenlämpimän sään ja Ruusan vielä varsin talvisen asun piikkiin. Etenkin, kun iltaisin hengitys on ollut melko sujuvaa - ja iltaisin on nämä ratsastuksetkin siksi tähän asti hoidettu. Lääkittykin on.

Eilen oli koko päivän pakkasta, joten kokeiltiin ratsastusta päivänvalossa. Tulos: hengitystiheys oli vielä tarhaan palauttamisen jälkeen liian tiheä, vaikka sieraimet liikuntasuorituksen ulkopuolella eivät kovin isoiksi levinneetkään.

Eläinlääkärin kanssa on puhelinkonsultaatiossa sovittu, että viikko katsotaan. Jos hengitys ei ala parantua, pitää mennä taas klinikalle. Sinne siis vaihteeksi mennään.

On kuulemma vielä yksi lääke, mitä voitaisiin kokeilla. Jos sekään ei tepsi, ei ole oikein enää mitään, millä moderni eläinlääketiede voisi Ruusaa auttaa. Jopa eläinlääkärin optimismi on nyt alkanut rakoilla. Pari lääkekuuria vuodessa on ok, mutta jos vuodesta kolmannes menee henki ahtaalla niin ponin kannalta paras hoito on valitettavasti se lopullinen.

Sehän nyt on ollut tiedossa, ettei tässä loppuelämän harrastuskaveria olla Ruusasta leipomassa. Mutta voi olla, että emme kovin pitkälle tässä ratsuharrastuksessa ehdi ennen kuin Ruusan on aika mennä.

Onneksi poni sentään on hankaluuksista huolimatta pirteä. Ratsastus ei ole vienyt siitä kaikkia mehuja, vaan eilenkin piti vielä ihmisen kanniskelun jälkeen vetää omat treenit tarhassa. Ratsastus kuitenkin jäänee nyt tauolle, jos lupailtu takatalvi ei tee ihmeitä ponin hengitykselle.

Poni on niin hieno. On niin väärin, ettei se saanut olla terve.

Melkein 25 vuotta ratsastusharrastusta ja vieläkään ei osaa keventää oikealle jalalle. Ja poni kaipaisi pesua.


perjantai 20. maaliskuuta 2015

Istuntaonni antaa viitteitä itsestään

Ei kannata koskaan sanoa ei ratsastukselle, vaikka se olisi pelkkää kävelytystä. (Paitsi ehkä jos kyseinen kävelytettävä aiheuttaa vaaraa tätiratsastajan terveydelle.) Kävelevän hevosen selässä voi vaikka saada istuntavalaistuksen. Näin kävi minulle eilen.

Eilen kävelytin potentiaalista uutta vakioratsua kentällä ilman satulaa. Alkuun tuntui kuin olisin yrittänyt tasapainotella pyörivän tynnyrin päällä. Kesken kävelytystehtävän kuitenkin havahduin epätavalliseen tunteeseen: ratsastus tuntui helpolta ja vaivattomalta.

Istuin pyöreän hevosen selässä tasapainossa, ilman tavanomaista kinnausta jossain päin kroppaa, ilman niin tuttua tunnetta, että ratsastus on vaikeaa. Istunnasta ääritarkka hevonenkin tepsutteli eteenpäin reippaana ja höyhenenkevyenä. Se tuntui myös paljon suoremmalta kuin aikaisemmilla ratsastuskerroilla.

Mitä ihmettä tapahtui?

Ehkä kaksi asiaa: ensinnäkin ilman satulaa ratsastaessa on pakko istua suorassa ja toisekseen paljaassa selässä ei pysy, jos ei käytä korsettilihaksia. Tai pysyyhän siellä tietysti, jos puristaa vastaavalla voimalla jotain muita muskeleita. Esim. sisäreisissä sijaitsevia. Tämän edellämainitun hevosyksilön selässä sentyyppinen pusertaminen päättyy kuitenkin yleensä yhteistyöhalukkuuden äkilliseen katoamiseen. (Ei hevosesta tämän enempää, koska en ole vielä kysynyt, saako siitä blogata.)

On myös mahdollista, että kun tarkoitus on vain kävelyttää mahdollisimman rennosti ilman satulaa, henkinen nuttura pysyy sopivan löysänä.

Tässähän sitä on kohta vuosi tehty töitä sen eteen, että vanha takakenottaja alkaisi istua hevoseläimen selässä vähän ergonomisemmassa asennossa. Ergonomialla viittaan tässä ratsukon sekä kaksi- että nelijalkaiseen osapuoleen.

Jo ennen tätä torstaista valaistumisen hetkeä istuntaonni oli Mian tunneilla pilkistellyt - jopa ravissa - muutamia askelia kerrallaan. Miksei kukaan kertonut aikaisemmin, että hevosen selässä voi tuntua myös helpolta?

Aina olen kadehtien kyylännyt ratsastajia, joiden istunta näyttää vaivattomalta, ja pohtinut, onko sellainen helppous silkkaa illuusiota. Että onko sen eleettömän istumisen takana kuitenkin yhtä hampaat irvessä pusertava tunne kuin minullakin.

Luulen, että avain istuntaonnen taakseen kätkevään oveen on palikoiden oikeanlainen järjestäminen.

Takakenoisen tyylinäyte keväältä 2014.
Minähän olen istunut pitkään varsin näyttävässä takakenossa, jalat edessä ja varpaat ulospäin sojottaen. Sellaisessa asennossa ei varsinaisesti ole helppo vaikuttaa hevoseen tai edes istua sen selässä, vaikka epäilemättä takakeno on alunperin syntynyt juurikin pyrkimyksestä helpottaa istumista.

Kun istuu takakenossa, tyrkkii samalla istuinluillaan hevosen etuosaa alaspäin. Tämä toimii erityisen huonosti hevosella, joka on jo valmiiksi etupainoinen. Yleensähän hevosen lapojen toivotaan ratsailla ennemminkin nousevan ylös kuin lysähtävän jonnekin kentän hiekkaan.

Mian tunneilla istuntapalikoita on sitkeästi sysitty oikeille paikoilleen. Ja se jos mikä on vaikeaa. Kun riittävän kauan kellottaa takakenossa, keho alkaa kertoa aivoille, että kroppa on nyt suorassa. Silloin asennon korjaus tuntuu aluksi kuin olisi juuri hyppyrinnokan jättänyt mäkihyppääjä. Mutta vähitellen voi kehoakin opettaa ja se alkaa taas uskoa, että suora on oikeasti suora eikä etukeno.

Takanojan jäänteenä kehoon on jäänyt myös notkoselkä. Vaikka kuinka kuvittelen istuvani selkä suorana niin kuitenkin se kuulemma on notkolla. Ja kun selkä on notkolla, istun vähän irti hevosesta enkä saa siihen riittävää kontaktia. Silloin ratsastus tuntuu nimenomaan vaikealta.

Tässä näkyy notkoselkä.

Jonkinlainen ahaa-elämys kuitenkin taisi tulla toissatunnilla: selkää pitäisi työntää taaksepäin aivan kylkiluiden alapuolelta. Silloin notkolla roikkuva alaselkä suoristuu ja tuntuu kuin saisi hevoseen paremman otteen, pääsisi istumaan lähemmäs sen selkää.

Koska olen viime aikoina kipeyttänyt alaselkäni maallikkodiagnoosini mukaan nimenomaan kulkemalla selkä notkolla, olen keskittynyt asiaan muulloinkin kuin hevosen selässä. Koirien kanssa lenkkeillessäkin yritän keskittyä siihen, että selkä ei olisi notkolla, painopiste olisi alhaalla ja hartiat pysyisivät rentoina, keskivartalon syvät lihakset aktivoituina.

Näin ahaa-elämys meni ilmeisesti suoraan selkärankaan, sillä seuraavalla tunnilla Mia kiitteli istunnan näyttävän jo yllättävän kivalta, näin lyhyessä ajassa. Minustakin tuntui, että istuin syvällä satulassa, lähellä hevosta. Ja saatoinpa tuntea pienen ylpeyden läikähdyksenkin rinnassa siinä.

Sama oivallus lienee myös eilisen helppoushetken taustalla. Palikat olivat järjestyksessä, istuinluut suorassa kohti hevosta ja ylävartalo suorassa niiden päällä. Katsekin oli ihan huomaamatta hakeutunut ylös sieltä aina niin kauniista hevosen niskasta. Tätä lisää, kiitos!

Aivan tuoretta kuvaa istunnasta ei ole. Tämä on viime viikonlopulta. Istunta on jo sinne päin, vaikka vähän jännitys näkyy ratsukon molemmista osapuolista. Ehkä kuitenkin jotain edistystä näkyvissä verrattuna vuoden takaiseen kuvaan?

torstai 19. maaliskuuta 2015

Ravia! (Oppitunti numero kolme)

Tarhanaapurille on kiva esitellä omaa etevyyttään ratsuponin tehtävissä, taisi Ruusa tuumia eilen. Tai sitten se kuuli, kun tallinpitäjä ehdotti ratsastuskerran teemaksi ravia.

Yhtä kaikki poni alkoi heti alussa tarjota ratsastajansa ehdotonta lempiaskellajia oikein reippaaseen tyyliin.

Vähän kokeneempiin ratsuihin tottunut täti selässä tumpuloi hidastamalla, kun ei kerran ollut ravia pyydetty. Tallinpitäjä siteerasi tähän väliin omaa valmentajaansa: jos hevonen tarjoaa oma-aloitteisesti piaffia, sitä ei koskaan kielletä, vaan vuolaasti kehutaan. Tässä vaiheessa ratsukoulutusta raviaskeleet ovat piaffiin verrattava toimitus, tai etenemishalukkuus ylipäätään.

Onneksi rimpula ei ottanut nokkinsa tädin tumpuloinnista, vaan jatkoi sinnikkäästi ravin tarjoamista. Päästiin kehumaan.

Kehumisessa pientä päänvaivaa tuottaa kylläkin se, että sana "hyvä" (tai ehkä pikemminkin hyyyvä) on Ruusan mielestä synonyymi ilmaukselle "pysähdy, nyt on porkkanatauko". Onhan sekin tietysti tavallaan kätevää, että on joku sana, joka saa ponin aina pysähtymään niille jalansijoilleen. Olisi kuitenkin tavallaan kätevämpää, ettei se sana olisi sellainen, joka tädin suusta kehuntarpeen tullessa ensimmäisenä pääsee.

No, virheitä sattuu, korjataan.

Niin tai näin, tällä Ruusan elämän toisessa ravitreenissä poni oli kuin olisi ikänsä ravannut satulan ja ratsastajan alla.

Siinä, missä ensimmäisellä ravikerralla saatiin kerralla keskimäärin kolme askelta kaksitahtista askellusta, nyt ravasimme narun päässä kokonaisia ympyröitä. Enemmänkin kuin yhden ympyrän kerrallaan. Rimpula oli tyytyväinen ja vähän pärskyttelikin. Eikä pohkeiden tueksi enää tarvittu maiskutuksia - rimpula osaa kyllä.

Ruusalle tyypillinen eteenpäinpyrkimys kaiketi tekee tuloaan ponin tulevaksi päätyöksi kaavailtuun ratsastukseen. Ihan alussa ei oikein voi edes odottaa ponilta intoa kovin reippaaseen etenemiseen, riittäähän ekaluokkalaisella totuttelemista tasapainotteluun uusien ulottuvuuksien kanssa.

Nopeasti oppimisen kyky on kokemukseni mukaan welshiponeihin sisäänrakennettu ominaisuus. Mutta silti, en osannut odottaa että rimpula näin nopeasti hoksaisi ja hyväksyisi homman nimen. Kyllä wannabe-ratsuttajan kelpaa, kun on tällainen oppilas. *Tähän paljon sydämiä.* (Takapakkia odotellessa...)

P.S. Pahoittelen kuvattomuutta, mutta pikkutallilla ei kovin usein notku vapaaehtoisia kentän laidalla.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Ekan luokan alku

Eilen koitti se päivä, jona Ruusa pääsi ratsujutuissa eskarista ekalle luokalle.

Eskarissa on tutustuttu varusteisiin ja tuntumaan, opeteltu äänikomentoja sekä totuteltu selkäännousuun ja ratsastajan painoon. Ylipäätään rokkitähtemme on eskarissa joutunut totuttelemaan ihmisen ohjeiden vastaanottamiseen ja toteuttamiseen.

Ruusa tuumii, että tämä on tuttu juttu, missä nami, 

Ekan luokan opetussuunnitelmassa on ponin totuttaminen siihen, että ne ohjeet jalkojen ja muiden poninosien sijoitteluun tulevat selästä käsin. Tämä on tietysti alkuun vähän hankala ymmärtää ja hyväksyä, kun kivempaa olisi seurata vain porkkana-automaattia - ei kun siis taluttajaa.

Ekan luokan ekaan päivään kuului pysähdyksiä ja liikkeelle lähtöjä.

En tiedä, kummalla meistä oli vaikeampi tehtävä, tädillä vai ponilla. Toisen piti miettiä, mitä selässä keikkuva kädellinen toivoo ja toisen puolestaan piti muistaa, mitä tuli pyydettyä, ja myödätä heti kun poni tekee sinne päinkään. Kuten kuvista näkyy, keskittyminen tähän vähän häiritsi keskittymistä ylävartalon hallintaan.


Mutta poni. Olen ehkä joskus aikaisemminkin sanonut, että minulla on paras poni maailmassa.

No, parasponi oli taas maineensa arvoinen ja tajusi pohjeavut muutamalla toistolla, pysähdykset vielä vähemmällä. Keskittyi tehtäväänsä niin tärkeänä. Ei harkinnutkaan mitään tuhmuuksia.  Ja muisti myös muistuttaa, että sana "hyvä" tarkoittaa samaa kuin porkkanaa ponille. Eipä näissä treeneissä kyllä ole muutenkaan ollut tapana porkkanoita säästellä.

Lempparikuva, vaikka ratsastajan könötys sattuukin silmään ja vaikka tekninen laatu ei hämärtyvässä illassa päätä huimaa.

Muutaman minuutin mittaisen ratsastelun jälkeen tallissa seisoi itseensä tyytyväisen ja levollisen oloinen poni, joka olisi mielellään jäänyt kentälle vielä vähän pitemmäksi aikaa. Ratsastajalla puolestaan oli koko loppuillan kestohymy naamalla.

Jotta ekaluokkalaiselle jäisi oppi päähän mahdollisimman hyvin, otamme nyt pienen intensiivijakson tässä ratsastushommassa. Sanoista tekoihin - ja heti tänään uudelleen ponin selkään. Ja taas päästiin kehumaan, tällä kertaa jo raviaskelistakin.

Yleensä kuolainten ottamisesta on tullut vaikeampaa heti, kun poni on joutunut ohjautumaan niistä, mutta tänään Ruusa ahmaisi kuolaimet välittömästi suuhunsa.

Näillä onnistumisilla leijutaan kuulkaa vielä pitkään.

Porkkanaa poskeen, tuumii rimpula. (Juu, tiedän että poni olisi voinut tukehtua porkkanaan, mutta eipä tukehtunut.) Ratsastajalla alkaa näemmä ärsyttävästi taas varvas vääntyä ulospäin...
En tiedä, mitä tässä tapahtuu, mutta Ruusa on tässä jotenkin
niin reippaan näköinen ja ratsastajakin ihan siedettävästi.

P.S. Luulen, että Ruusa on vähän kasvanut. (Vähintäänkin leveyssuunnassa.) En näytä sen selässä niin isolta kuin luulin.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Zeniä ponille - ehkä vähän ihmisellekin P.S. On kevät

Eilinen päivä jäänee historiaan päivänä, jolloin oivalsin jotain ponini koulutuksellisista tarpeista.

Koulutuksellisesta näkökulmasta liikkumisen harjoittelu ei tällä hetkellä ehkä ole prioriteetti numero uno, niin tärkeää kuin liikunta kuntoilun kannalta onkin.

Ruusa nimittäin kyllä liikkuu vikkelästi eteen, taakse, sivulle, ylös ja muihinkin mahdollisiin ilmansuuntiin. Liikkuminen ei ole ongelma, vaan pysähtyminen. Ja etenkin pysähdyksissä pysyminen nanosekuntia pitempään.

Jos ponin ruho pysyykin aloillaan niin vähintään viuhtoo takakavio, kaivaa etukavio tai huiskaa päänuppi.

Eilen sitten katselin tätä ponin omaperäistä toteutusta tehtävästä "pysähdy" ja totesin, että tällaisessa mielentilassa ei tehdä kuin kpäisiä poneja. Turha lähteä tekemään mitään vaikeampaa, kuten vastaavan tehtävän toteutusta yhdistettynä selkään kampeavaan ratsastajaan.

Toisin sanoen se, mitä poni nyt tuntuisi lukujärjestykseensä kaipaavan, on oppiaine nimeltä rauhoittuminen. Emme kuitenkaan lähde luostariretriittiin, vaan etsimme zeniä ainakin näin alkuun aivan yksinkertaisista fyysisistä pysähtymisharjoitteista.

Joku oli harrastanut suolakiven narun kanssa niin, että kivi oli pudonnut maahan. Onneksi tuli nostettua takaisin paikoilleen, rimpula kun nuolemisinnosta päätellen ei ollut saanut suolaa ollenkaan moneen päivään (todellisuudessa saavat ruoankin mukana).

Ponin pysähtymismeditaatio on nyt aloitettu pienistä palasista: kun kaikki raajat ja muut osaset ovat aloillaan - mukaanlukien aivot - seuraa kirjaimellisesti porkkanaa. Jos jalat ehtivät ennen palkintoa liikahtaa, ne palautetaan tyynesti alkuperäisille sijoilleen - vaikka poni olisi liikkeellelähtöä odotellessaan ehtinyt pyörähtää piruetin.

Tässä harjoittelussa on zen tarpeen myös omistajalle.

Tänään olivat ainakin oppimisolosuhteet kohdallaan, sillä kevätauringon kuumotuksessa ei mitenkään ole mahdollista olla pahalla tai levottomalla tuulella. Tämä päti kerrankin sekä otukseen että omistajaan. Ja niin selvittiin seisomisharjoituksista ilman viuhtovia kinttuja tai päitä. Ärräpäätkin puuttuivat yhtälöstä kokonaan.

Ei tässä nyt mihinkään kahville vielä pääse lähtemään ponin suorituksen aikana, mutta ehkä Ruusa alkoi vähän saada ideasta kiinni.

Tämänpäiväisen zenin löytämistä helpotti muuten sekin, että kevätaurinko sai tädin unohtamaan idean ponin köyttämisestä tallin käytävälle ketjuihin.

Sitomisleikkien sijaan harrastettiin leppoisaa yhdessäoloa ilman naruja. Milloinkahan olisimme viimeksi viettäneet aikaa yhdessä ilman sen suurempaa agendaa tai korkeampaa vaatimustasoa kuin karvan irrottaminen ponin nahasta? Joka tapauksessa tarpeeseen tuli.

Ruusa: et kai sä nukkunu? Kaveri; en enää.

Vapaana tarhassa poni antautui raaputettavaksi huomattavasti rennommalla ja vähemmän liikkuvaisella mielellä kuin sisällä seinään sidottuna. Ja jos ponilla alkoi menojalkaa vipattaa, jatkoin vaan harjaamista, kunnes se pysähtyi - ja sitten välittömästi "myötäys" eli harja irti. Näin Ruusa on alunperin opetettu seisomaan paikoillaan harjatessa.

Nyt eletään sellaisia aikoja, että tällaisiin ruoputtelusessioihin on ahkeroiduttava laiskemmankin harjaajan.

En tiedä, onko talvikarvan lähteminen kenenkään muun mielestä riemukas asia. Mutta sen jälkeen kun on pari kertaa odotellut alatisairaan turkinpudotuskauden alkua huhti-toukokuulle, osaa arvostaa normaalin rajoissa alkavaa karvanlähtöä.

Se on kevät nyt!

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Kevätpelto on kuuma

Ruusa ei ollut pariin viikkoon päässyt pellolle omatoimisiin hankitreeniin, koska osteopaatti, huono sää, ajanpuute ja laiskuus. Mitä näitä nyt on, syitä ja tekosyitä. Joka tapauksessa totesin, että alkaa olla aika lailla viimeiset hetket tehdä minkäänlaista hankitreeniä. Toisin sanoen tekosyyt ja syyt oli käytetty.

Sitäpaitsi nyt, kun Ruusan lääkitystä ajetaan vähitellen alas, on syytä seurata hengityksen tilaa myös vähän reipashenkisemmissä urheilusuorituksissa.

Pellolla tänään. Vahingossa otettu kuva kelvatkoon nyt still-kuvitukseksi.
Viimekesäiselle laidunpellolle on sopivasti sellainen reilun viiden minuutin kävelymatka. 5 - 10 minuuttia. Matkan kestoon vaikuttaa moni tekijä, mm. se, kuinka monta kertaa joudutaan peruutusten avulla muistelemaan ponille sopivaa sijaintia suhteessa taluttajaan.

Minusta runsaat viisi minuuttia reipasta kävelyä on ihan ok alkulämmittely nuorelle pihattoasukille.

Tänään Ruusan oma alkulämmittelykoreografia kuitenkin jonkin verran poikkesi narunjatkeen suunnittelmista. Nyt, kun lumi on lähtenyt tieltä, hiekkatie ilmeisesti oli rimpulan mielestä kuuma ja hidastamista toivova ihminen lähinnä tiellä. Poni pyrki varsin tarmokkaasti pitämään vähintään molemmat etujalat jatkuvasti ilmassa.

Erityisen lennokasta liikehdintää nähtiin, kun Ruusa bongasi erään talon pihasta koiranpennun. Pelottaako koira sitä, huolehti koiran omistaja. Ei, kevät ja purkamaton energia se vaan kupli nuoren neidon ihon alla.

Peltokin taisi poltella, sillä tällaista menoa siellä harrastettiin ehkä 10 - 15 minuuttia:


Linkki videoon.

Yllä olevan videon yhteydessä ei juurikaan voi puhua laadusta, mutta ehkäpä tärisevänkin pätkän avulla saa ideasta kiinni.

Peltorallin päätteeksi tarkkailin rimpulan hengityksen tilaa hysteerisen omistajan elkein. Lienee sanomattakin selvää, että ponin sieraimet olivat toiminnan päätteeksi noin lautasen kokoiset. Kävelimme - vaikka Ruusa olisi kyllä mieluummin hölkännyt - takaisin tallille vähän pitempää reittiä, vajaan kilometrin matkan. Talliin päästessä hengitys oli tasaantunut.

Kun tarpeeksi kauan tarkkailee hengitystiesairasta, menee vähän sekaisin siitä, mikä on normaalia. Mutta rohkenisikohan sitä ajatella, että tuollainen 10 minuutissa palautuminen on jonkinlaisissa normaalin rajoissa?

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Hieno poni

Aina silloin tällöin on tädintumpulallakin tilaisuus päästä vähäsen taputtamaan itseään olalle, että ihan oli hyvin opetettu - tai ainakin jätetty pilaamatta. Tänään oli vähän sellainen päivä. Vaikka sää oli sellainen, etten ohjasajolenkiltä tullessa tiennyt, ovatko vaatteet enemmän märät ulkoa vai sisältä, kasvoilla oli hymy.

Hymyn syy oli ponini, joka, vaikka itse sanonkin, on aika hieno poni. (Iloista oli tietysti sekin, että hengästymistä ei ollut havaittavissa. Siis ponissa.)

Ilmeisesti hammasremontti ja osteopaatin hipelöinnit ovat saaneet jotain loksahtamaan paikoilleen. On myös mahdollista, että narunjatkeen opettajajohtoiset oivallukset hevosen selässä ovat jollain tapaa siirtyneet myös tähän "maastaratsastukseen".

Aikaisemmissa ohjasajosessioissa on saatu aikaan ihan kivojakin pätkiä - käynnissä. Mutta yleensä viimeistään ravissa on päädytty matkimaan hirveä. Nyt poninpompula yhtäkkiä osaa ravata tahdikkaasti myös ihan hidasta ravia - ja pätkittäin jopa ihan toivottu puoli kaulasta pyöreänä.

Tänään tehtiin paljon nopeahkoja käynti-ravi-käynti-siirtymisiä. Ne nyt eivät onnistu vielä ihan kuin napista painamalla, mutta onnistuvat kuitenkin melko hyvässä yhteisymmärryksessä.

Teimme tämän tiellä, sillä se on jo sulanut. Toisin kuin kenttä, joka muistuttaa tällä hetkellä enemmänkin kevätsateen haurastuttamaa luistinrataa (eilen se oli vielä melkoisen hyvä, mutta eilen ei ollut aikaa hyödyntää tilannetta).

Siinäkin mielessä poni on kyllä aika hyvin tullut jätettyä pilaamatta, että se ei pelkää liikennettä. Ja liikennettä tallille johtavalla kapealla pikkutiellä, sivumennen sanoen, on yllättävän paljon ihan keskellä päivääkin.

Kääntöpuolelta on kyllä mainittava, että olen ilmeisesti onnistunut opettamaan ponilleni myös sen, että kentällä on tylsää. Siellä liikutaan kuin syöpäläiset tahmeassa aineessa. Maastossa askeleeseen tulee heti ihan toisenlaista vetoa.

Koska harrastimme tänäänkin ihan keskenämme ennen iltavuoroni alkua, minkäänlaista tuoretta kuvamateriaalia ei ole tarjolla. Laitetaan tähän nyt vaikka vähän arkistomateriaalia, jossa meillä molemmilla on lähes samanlaiset vaatteetkin kuin tänään.