lauantai 28. helmikuuta 2015

Heppahöperyyden alku ja juuri

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremman osan elämästäni täyttää hevosharrastus, tai hevosellinen elämäntapa. Siltä ainakin tuntuu, vaikka tuli sitä teininäkin vietettyä pääosa vapaa-ajasta tallilla. Sen lopun vapaa-ajan sitten kulutin kirjoittamalla kymmenille kirjekavereille, mitä heppojen kanssa oli tullut tehtyä.

Mutta mistä kaikki alkoi? On vaikea sanoa tarkkaan, milloin sain idean hevostelusta. Luulen, että olen kaihonnut hevosten pariin siitä lähtien, kun tulin tietoiseksi näin hienojen eläinten olemassaolosta. Ja suunnilleen yhtä kauan olen haaveillut omasta hevosesta tai ponista.

Isälläni oli vahva mielipide hevosharrastuksesta jo ennen kuin sen aloitin. Hän oli kyllästynyt hevosiin lapsuudessaan pohjalaisella maatilalla, jolla hänen piti oman kertomansa mukaan hyysätä vihaisia työhevosia. (Tätini mukaan isäni ei kylläkään ollut hevosten hoitovastuussa, mutta ilmeisesti kontaktia oli riittävästi tekemään isästäni hevosvihaajan.)

Isäni asenne ei estänyt minua hurahtamasta hevosiin. Kuka tietää, ehkä se vain yllytti.

Äitini, joka ei ole koskaan ymmärtänyt hevosten päälle, olisi kyllä halunnut tarjota lapsilleen mieluisia harrastusmahdollisuuksia. Vain raha puuttui.

Kesällä 1990, kuudennen luokan alkamista odotellessa, äidilläni oli viimein hyviä uutisia. Minä ja kaksi vuotta nuorempi siskoni pääsisimme alkeiskurssille! Myöhemmin minulle selvisi, että ratsastustuntimme ja -leirimme maksettiin perinnöllä. Viideksi vuodeksi siitä perinnöstä riitti. Sen jälkeen harrastus oli etupäässä hoitohevosten varassa, kunnes aloin tienata itsekin rahaa.

Evitskogin ratsastuskoulun opetushevonen, knabstrup-ruuna Smart vuonna 2000.
Alkeiskurssin paikaksi valikoitui Evitskogin ratsastuskoulu, jossa kaverinikin oli jo jonkin aikaa ratsastanut.

Kaverillani oli aidot ratsastusvermeet, jopa tuolloin ah niin muodikkaat beiget ratsastushousut. Meidän köyhisten oli tyytyminen verkkareihin ja Nokian kumisaappaisiin. Omat kypärät sentään saimme, sellaiset paperinohuet. Ratsastushousut olivat kalliita ja kun pari vuotta harrastettuani viimein sain sellaiset, pidin niitä jatkuvasti jalassa.

Alkeiskurssille olisin halunnut ratsukseni knabstrup-ruuna Smartin. Se oli minusta sopivan kokoinen ja täplineen riittävän erikoisen näköinen. Mutta jouduinkin tyytymään ruunivoikkoon russ-ruuna Juffiin.

Miettikää, jouduin aloittamaan ratsastuksen ponilla! Miten nöyryyttävää!

Vähänpä tiesin, että myöhemmin poneista tulisi intohimoni. Ja aika nopeasti Juffista tuli suosikkini, jota olisin halunnut alkaa hoitaakin. Äiti vain ei lämmennyt ajatukselle kuskailla minua melkein 15 kilometrin päähän useammin kuin kerran viikossa.

Iloinen heppatyttö ja ensimmäinen oma hoitohevonen,
parikymppinen issikkaruuna Skuggi. Kuva lienee vuodelta 1992.
Harmillisen vähissä ovat alkuaikojen ratsastuskuvat.
Hoitoponin puute harmitti, mutta jo keväällä 1991 potkaisi iso onni. Pari kaveriani oli käynyt kysymässä muutaman kilometrin päässä sijaitsevalta pikkutallilta, saisimmeko alkaa hoitaa siellä asuvia kahta islanninhevosruunaa. Ja vastaus oli myönteinen!

Siinä meitä oli neljä tyttöä: kaksi 13-vuotiaaksi kääntynyttä, yksi syksyllä 11 vuotta täyttävä ja yksi 8-vuotias, yhteenlaskettua hevoskokemusta varmaankin pari vuotta. Keskenämme touhuilimme kaikenlaista, saimme alusta asti ratsastaakin.

Jälkikäteen olen miettinyt, että vähän osaavampana olisin voinut saada hoitohevoseni Skuggin ratsastamisesta irti paljonkin. Joka tapauksessa paljon tuli opittua, kantapäänkin kautta.

Vähitellen kaksi muuta heppatyttöä lakkasi käymästä, mutta minä ja siskoni hoidimme ja liikutimme hevosia ahkerasti yli kaksi vuotta. Niin kauan, kunnes omistajat keväällä 1993 kertoivat, että hevoset lähtisivät muualle kesälaitumelle.

Sinä kesänä minä ja siskoni menimme ratsastusleirille Parkanon ratsutallille. Siellä tapasimme kaksi espoolaistyttöä, joiden kuvat ensimmäisistä omista hevosistaan näyttivät kovin tutulta. Nehän olivat meidän rakkaat hoitohevosemme, joiden olimme luulleet syksyllä palaavan.

Olin surun murtama.

Syksyllä koulujen alkaessa eräs koulukaveri kuitenkin vinkkasi, että hänen hoitoponinsa tallilla olisi yksi 3-vuotias poniruuna ilman hoitajaa. Minun pääasiallinen hoitokokemukseni oli parikymppisestä konkarista, joten nuori poni kuulosti hurjalta haasteelta. (Olin kyllä vähän aikaa hoitanut Skuggin ohella myös yhtä puoliveristä maneesitallilla, mutta sentyyppinen hoitaminen ei tuntunut omalta jutulta.)

Sieltä 3-vuotiaan karsinasta ja selästä minä kuitenkin itseni ennen pitkää löysin. Kidi-poni oli vahvatahtoinen, mutta kiltti. Aika usein putosin, vielä useammin vähän koulutettu poni kiikutti minua pitkin maita ja mantuja. Mutta rakastin sitä ponia, joka oli elämässäni lopulta useita vuosia ensin hoitoponina ja omistajan muutettua kauemmas vielä satunnaisena vuokraponinakin. Parit pikkukisatkin hypättiin.

En onnistunut kaivamaan kuvaa Kidistä 90-luvulta, mutta tässä olen sitä katsomassa uudessa kodissa vuonna 2000. Siitä tuli lopulta todella mahtava ratsu - ei tosin minun ansiostani vaan pikemminkin minusta huolimatta.

Silloin 90-luvun alussa samalla tallilla Kidin kanssa asui myös upea musta tamma. Olin ehkä maailman onnellisin tyttö, kun sain ruveta mustalla tammalla ratsastamaan ja sen ensimmäistä varsaa hoitamaan. Ne kaksi B-welshiä tekivät minusta welsh-ihmisen.

Eikä se musta tamma jättänyt minua rauhaan ennen kuin siitä yli 15 vuotta myöhemmin tuli ensimmäinen oma ponini ja ensimmäisen oman kasvattini emä.

G ja ensimmäinen varsansa Otto kesällä 1994.
Noiden alkuaikojen jälkeen on tullut harrastettua milloin tiiviimmin, milloin satunnaisemmin. Hoitohevosia on ollut varmaankin kymmenkunta ja muita vakioheppoja vähintään saman verran. Vaikka hevostelutaukoa on välillä tullut jopa kuukausia, en ole koskaan ajatellut lopettavani.

Tämä teksti osallistuu Blogitallin haasteeseen "Mistä kaikki alkoi". Olin monesti ajatellut kirjoittaa aiheesta muutenkin, joten tämä sattui ihan hyvään saumaan.

Tästä alkuperäiseen haasteeseen, jossa on ohjeet.




keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Elämässä - ja otsapannassa - pitää olla vähän blingiä

Vähän pitää olla blingiä tallielämässäkin. Vai mitä? Ruusa sai vähän blingiä suitsiinsa, kun tässä jokunen viikko sitten suhasin vähän alennusmyynnissä.

Kuva ei tee oikeutta kauniille otsapannalle eikä oikeastaan millekään.
Kun sitten ostin mustan satulan, syntyi ahdistus. Vaikka tädin oma tallilook saattaisi antaa viitteitä muusta, värikoodauksen pettäminen ponin vermeissä on kuin hiekkaa esteettisessä silmässä. Ei voi olla mustaa ja ruskeaa nahkaa samassa kokoonpanossa. Toisaalta jos poni jää henkiin riittävän pitkäksi aikaa, satula ehtinee vaihtua matkalla moneen kertaan. Ehkäpä vielä joskus ruskeaankin.

Jos nyt vakavasti puhutaan niin syy sievän otsapannan ostoon ei ollut pelkästään esteettinen.

Welshimäisen jykevä otsaluu yhdistettynä siroon turpaan ei nimittäin ilmeisesti ole suitsivalmistajien mielestä poninpään standardimalli.

Ruusan päänmuoto ei ole hankalimmasta päästä, mutta suitsia on kuitenkin sitä varten kustomoitava. Samaan aikaan, kun pony-kokoisiin suitsiimme piti sekä poskihihnoihin että turpahihnan turpaosaan puhkoa useita lisäreikiä, otsapanta jäi vetämään niskahihnaa vasten korvia. Ja sellaisestahan ei seuraa muuta kuin päänsärkyä. Siis ponille - ja sitä kautta epäilemättä tädillekin.

Tässä jokunen hetki sitten sain hyvän kommentin jo kauan aikaa sitten kirjoittamaani tekstiin suitsien sovittamisesta. Kommentin jättäjä sanoi suunnilleen niin, että jos niskahihnan laittaminen korvien taakse tuntuu hankalalta, kellojen pitäisi soida.

Kun seuraavan kerran puin ponilleni suitsia, ne kellot sitten soivat. Metaforisesti, ei oikeasti. En ole ainakaan vielä niin hullu, että olemattomia ääniä kuulisin.

Ruusan suitset todellakin oli hankala saada korvien yli. Ponikaan ei tykännyt, vaan pyrki suitset nähdessään pakoon. Tämä toki tämä saattoi johtua yhtä hyvin kivusta, jota puolikkaisiin sudenhampaisiin osuva kuolain epäilemättä aiheutti. Alkuperäisen otsahihnan poistamisen jälkeen suitsien pukeminen kuitenkin helpottui hiukan.

Tästä viisastuneena totesin, että pikkuponin pikkupää kaipaa cob-kokoista otsapantaa.

Maanantaina suitsin ponin ihan vain aloittaakseni niihin totuttamisen uudelleen nyt, kun ponin suun pitäisi olla kunnossa - ja kun on tämä uusi otsapantakin. Poni suorastaan hamusi kuolaimet välittömästi suuhunsa! Jotain on näköjään tullut opetettua ponille oikeinkin.

Suitsien pukeminen oli helpompaa. Uusi blingipanta istui ohimoilla sievästi eikä vetänyt korvia niskahihnalla ruttuun. Money well spent. Eikä tullut edes kalliiksi.


sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Jos se vaikuttaa kipeältä, se todennäköisesti on kipeä

Kun taannoin julkaisin tekstin hevosen kivusta, tein sen myös muistutuksena itselleni.

Eniten v-tuttaa kaikki. 
Ruusa on nimittäin viime aikoina ollut kovin ärtyisä. Porkkanalahjuksen avulla yhteistyökykyäkin on löytynyt, mutta tuttu aurinkoinen teiniponi on ollut kateissa.

Selkäännousut ovat olleet satulan sovitusten jälkeen jäissä ja olen miettinyt, mistä päästä lähteä kiukutteluongelmaa purkamaan.

Päätin lähteä liikkeelle osteopaatista, jonka työ Ruusan kanssa oli muutenkin vielä kesken.

Viuhuvia hampaita ja kavioita väistellessään osteopaatti-Mari totesi, että kannattaa luottaa omaan tuntemukseen. Jos tuntuu siltä, että poni voi olla kipeä, se todennäköisesti on. Niin tälläkin kertaa.

Ruusalla oli fasettilukkoja rintarangassa ja jumeja kylkiluissa. Myös pallean lihakset ja vatsalihakset olivat hurjan kireät, kuten myös lavat ja ryntäät.

Yritin kovasti pohtia, mistä tällaiset jumit voisivat olla perua. Sitten sytytti. Ennen kengitystä poni ehti kerran kaatua tiellä. Kengättömien hevosten nastabootsit toimivat sillä hetkellä lähinnä luistimina. Kaatuminen oli sen verran raju, että ylös päästyään poni yski hetken aikaa kuin keuhkot olisivat lysähtäneet kasaan.

Vaikka ponin keuhkovaivoilla ja hammasongelmillakin lienee oma lusikkansa tässä jumisopassa, vauhdikas kaatuminen on todennäköisesti pääsyyllinen ponin ahdinkoon.

Niin. Kannattaa uskoa, kun poni sanoo, että on paha olla.

Jos Ruusa olisi ihminen, se huutaisi rumia sanoja. Aluksi poni yritti käyttää kohteliaita ilmaisuja, mutta on ilmeisesti ajan mittaan todennut, että ihmisille on huudettava. Kipeä Ruusa onkin varsin epämiellyttävä ystävä. Tämä lienee sen onni, sillä lievempi oireilu olisi helpompi vain jättää huomiotta.

Mutta ei kaikki sentään huonommaksi ollut mennyt sitten osteopaatin viime visiitin. Murheenkryynikinttu, oikea takajalka, oli nyt selvästi parempi. Tämän on voinut havaita ihan maallikonkin silmin: poni on liikkunut pääosin hyvin ja mielellään eikä vuohisen yläpuolen jännetuppi ole enää turvotellut.

Vielä pari hoitokertaa ja Ruusa on todennäköisesti erittäin hyvä pitkään, arveli Mari.

Koska rimpulan yhteys jalkoihinsa saattaa hoidon jälkeen olla hiukan tavallista huterampi, Mari suositteli käyttämään suojia pari päivää tarhassakin.

Kun poni alkaa taas löytää liikkeensä, olisi hyvä idea tehdä käynnissä puomiharjoituksia. Niitä ei pohjahaasteiden takia olekaan pariin kuukauteen saatu aikaiseksi.

Hyvä harjoitus kuulemma olisi laittaa neljä puomia lyhyille väleille ja neljä puomia pitkille väleille, väliin kymmenisen askeleen tila lepokäynnille. Saa poni vähän harjoitella koordinaatiota ja jumpata itseään.


torstai 19. helmikuuta 2015

Kohti kehitystä

Kun kevätaurinko alkaa paistaa, ponitädille tapahtuu vähintään yksi seuraavista asioista: a) tulee varsakuume b) tulee tarve päästä kehittymään ratsastuksessa. Toteutusmielessä nämä kaksi asiaa ovat periaatteessa toisensa poissulkevat, siitä huolehtii vielä jäljellä oleva tolkun hiven tutustuttuaan pankkitilin saldoon.

Kohta b ilman a:ta on kuitenkin myös pankkitilin mielestä mahdollisuuksien rajoissa.

Niinpä viimeviikkoisella lomallani soittelin taas Mia Pasaselle, jonka Science of motion -tyylisillä tunneilla minun piti ruveta käymään jo vuonna 2014. Pitkän kypsyttelyn jälkeen pääsin viimein irtotuntia pitemmälle ja pääsin tänään korkkaamaan kymmenen kerran tuntikortin.

Ratsuna oli jälleen Mian Fritz-pv, joka on hyvin opettavainen hevonen. Ruunaherra on nimittäin valmis asettamaan fyysisen ponnistelunsa riman juuri niin alas kuin ratsastaja sallii. Mutta tänään sain jo esimakua siitä, miltä Fritz tuntuu kun se rupeaa tekemään hommia. Hiki tuli molemmille. (Minulle kuitenkin enemmän kuin Fritzille.)

Tuoretta kuvamateriaalia ei saatu tänään, mutta tässä kuva minusta ja Fritzistä ensimmäiseltä yhteiseltä tunniltamme. Tänään harjoitusravi sujui jo paremmin, en tuntenut hölskyväni enää holtittomasti.

Ennen hyvyyden maistelua oltiin kyllä aika raskassoutuisissa tunnelmissa.

Mia käskytti vähän väliä lyhentämään ohjia (käynnissä ohjat voivat kuulemma olla niin lyhyet, että kädet ovat suorat) ja kun yritin pinnistellä, etten päästäisi naruja valumaan pitkiksi, päädyin puristamaan niin, että sormet puutuivat. Sormien puutumista ei ainakaan vähentänyt Fritzin halukkuus tarjota koko päänsä ja kaulansa paino käsieni kannettavaksi.

Vaikka olen tehnyt töitä päästäkseni ohjalla räpeltämisestä eroon, minulle on kuitenkin jäänyt tapa tehdä asioita sormillani ja yksi käsi kerrallaan.

"Ajattele, että kädet ja ohjat ovat yksi paketti", neuvoi Mia. Kädet eivät siis liiku vuorotellen, vaan tarvittaessa koko paketti, Ja kun tekee pidätteitä, niitä ei tehdä sormilla, vaan pidäte lähtee keskivartalosta, jonka jatke kädet ovat. Vatsalihaksilla kannattaa ajatella ylös, koska se on suunta, johon hevosen lavat ja sitä kautta koko etuosa halutaan.

Kun hevonen tekee mitä haluan, helposti haluan palkita sitä päästämällä ohjan valumaan pitemmäksi. Mutta oikeampi myötäystapa olisi siirtää koko kättä hetkellisesti eteenpäin ja rentouttaa hauikset.

Tajusin yhtäkkiä, että olen hyvin usein unohtanut rentouttaa käden myödätessäni. Nyt, kun rupesin hellittämään hauiksilla, hevonenkin alkoi (ainakin hetkittäin) keventyä ja lyhentyä. Käteni lakkasi puutumasta.

Ei hevosen kouluttaminen sen kummempaa hommaa ole, totesi Mia. Korjataan vain niitä asioita, jotka ärsyttävät (esim. ohjalle painaminen) ja kun hevonen vastaa korjaukseen, palkitaan sen ponnistelut myötäämällä. Näin siitä, mitä ratsastaja haluaa, tulee hevoselle kannattavaa ja vähitellen hevonen alkaa haluta samaa kuin ratsastajakin. Ei sinänsä uutta asiaa, mutta kertauksen arvoista.

Sain kyllä tunnilta myös ihan uuden mielikuvan ratsastuksen tueksi. Se oli "tasapainotanko". Sellainen on jokaisen ratsastajan jaloissa hiukan polvien alapuolella. Kuvitteellinen tanko kulkee ratsastajan jalkojen välissä läpi hevosen painopisteen.

Tasapainotankoa nostamalla saa hevosenkin nousemaan, tasapainotankoa puristamalla saa tehtyä pidätteen. Ja sen avulla voi myös suoristaa hevosta. Noin niin kuin tiivistettynä.

Fritzillä on tapana vähän rojauttaa sisälapaa sisäänpäin, jolloin sen selkäranka kiertyy ja se tuntuu raskaammalta sisäohjalle. Mian mukaan ratsastajat usein yrittävät korjata toiselle ohjalle painamista keventämällä kyseistä ohjaa, vaikka tehokkaampi tapa olisi siirtää hevosen painoa enemmän sille kevyemmälle ohjalle. Tällöin hevonen suoristuu. Tämän painonsiirron voi tehdä tasapainotangolla: painetaan vain siltä puolelta, jolle hevonen nojaa.

Tasapainotangosta ja muista mielikuvista on hyvä muistaa se, että tarkoitus ei ole varsinaisesti liikkua hevosen selässä. Kyse on nimenomaan mielikuvista, joiden tarkoitus on opettaa lihasten oikeanlaista käyttöä. (Huomautan myös, että yllä kirjoitettu on minun tulkintaani tunnin annista. Väärinymmärrykset ovat aina mahdollisia.)

P.S. Eilen sain ilon vähän muistella ratsastusjuttuja ihanan Aischan kanssa. Yli kuukauden ratsastustauon aikana Aissin nappulat olivat vähän hukassa ja koko keskivartalon lihasten kapasiteetti tuntui kuluvan taas pelkkään puoliverisen isoissa liikkeissä pysymiseen. Ensimmäistä kertaa Aischan kanssa oli myös lähellä tahdonvastainen maastoutuminen, kun protestipystyynnousua seurasikin napakka pukki. Mutta selässä pysyttiin ja yhteisymmärrykseen päästiin. Kivaa oli, ainakin minulla.

maanantai 16. helmikuuta 2015

K-päinen hevonen - vai ehkä sittenkin kipeä?

Tuttu aloitus erinäisiltä hevosaiheisilta keskustelupalstoilta: hevonen on alkanut käyttäytyä rumasti, viskoo ratsastajaa selästä tai mukamas-säikkyy asioita, joita ihan varmasti ei pelkää koska ei ennenkään ole pelännyt. Toisin sanoen hevonen on täysi kusipää.

Yhtä tuttua on, että jos ei keskustelun aloittaja jo ole kysynyt neuvoa kovemman kuolaimen tai kuritustavan valintaan, vähintään puolet keskustelijoista tarjoaa vastaukseksi sellaisia tai vähintäänkin johtajuusharjoituksia.

Kun hevonen heittäytyy yhteistyökyvyttömäksi, ihmisellä on jostain syystä taipumus hakea selitystä hevosen luonteesta tai muista päänsisäisistä liikkeistä. Ongelmaa yritetään ensin korjata ratsastuksellisesti tai rankaisemalla.

Jos joku kehtaa ehdottaa, että hevonen voi olla jostain kipeä, tällaiselle kommentille tuhahdellaan tyylin "aina muka kaikki hevoset ovat kipeitä". No eivät kaikki ole, mutta valitettavan iso osa huonosti käyttäytyvistä hevosista on.

Usein vasta viimeisenä tulee mieleen tutkituttaa hevonen - ehkä siinä vaiheessa, kun sen selässä ei pysy enää kukaan.

Hevosen silmistä näkee paljon.
Kuinka paljolta harmilta vältyttäisiinkään, jos ensin poissuljettaisiin kivun mahdollisuus ja mietittäisiin sitten koulutuksellista ratkaisuja.

Hevonen voi toki pukittaa tai muuten perseillä muistakin syistä kuin kivusta. Se voi esimerkiksi hämmentyä käsittelijän ristiriitaisista avuista tai jotain on voinut mennä pieleen jo koulutusvaiheessa. Tai voi olla, että hevonen on vain oppinut luistamaan työnteosta, kun on huomannut reippaan pukittelun tuovan tervetulleen mahdollisuuden haukata välissä ruohoa. Eikä aina huvita, hevostakaan.

On silti surullista, että nuorellekin hevoselle puetaan pukittelun estämiseksi sekki ennemmin kuin mietittäisiin ensin, onko sillä ehkä joku paikka kipeänä. 

Monivaivaisia poneja omistaneena olen saanut huomata, miten monilla tavoilla mitä moninaisimmat vaivat voivat ilmentyä. Ponin karsinakäytös voi muuttua leppoisasta vaaralliseksi, koska sillä on selkä kipeänä. Tai maha. Poni voi ruveta säikkymään asioita, koska selkävaiva tuottaa äkillisiä kipupiikkejä.

Käytännössä ihan mikä vaan muutos hevosen käyttäytymisessä voi johtua kivusta.

Yksi tavallinen ihmisten sivuuttama kivun merkki on sellainen perushapan ilme, jonka helposti tulkitaan johtuvan esim. hevosen sukupuolesta. Niille, jotka eivät ole vielä aiheeseen tutustuneet, voin suositella lukemaan tutkimustietoa hevosen kipua ilmaisevista ilmeistä: http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3960217/. Suomeksi samasta aiheesta on kirjoittanut hyvin Minna Tallberg blogissaan.



lauantai 14. helmikuuta 2015

Talvi tuli blogiinkin

Taas sitä ollaan oikein ajan aallonharjalla! Viimein sain inspiraation muokata blogin bannerin vähän talvisempaan - juuri kun ainakin täällä etelässä on tuntunut siltä, että helmikuu on jäänyt väliin ja luonto on hypännyt suoraan maaliskuuhun.

Minusta syksyinen banneri oli tähänastisista paras, mutta kokeillaan nyt vähän talveakin ennen kuin ollaan jo kesässä. Kuten kuvista näkyy, en ole saanut mitään uusia ideoita vaan banneri on ollut jo pitkään periaatteessa sama, vain eri kuvilla. Ehkä jossain vaiheessa saan vähän toisenlaisiakin ideoita...

Uusi banneri.


Vanha banneri.
P.S. Hyvää ystävänpäivää näin viime tipassa!

torstai 12. helmikuuta 2015

Eroon sudenhampaista - toisen kerran (oppia ikä kaikki)

Hevosen, tai ponin, omistamisessa on sellainen viehätys/harmi, että koko ajan oppii uutta ihan oman kantapään kautta. Tai sen hevosen, mikä rahassa ja huolessa mitaten on aika lailla sama asia. Jollain vähän viisaammalla voisivat kantapäät säästyä, mutta tällaisten tavallisen tollojen tätien on ilmeisesti lyötävä aina oma pää seinään ennen kuin jotain oppii.

Mitä (viimeistään) tänään opin? Kannattaa hoidattaa ponin hampaat aina vain hyvämaineisilla hammasalan spesialisteilla.

"Moi, olen Ruusa ja näytän aina tosi fiksulta."
Tuoreen kuvamateriaalin puutteessa kuva rimpulasta tarhassa 8.2.
Säät ovat olleet hyvät ja pollet ovat saaneet nautiskella nakuilusta.
Rimpula matkasi tänään vaihteeksi klinikalle, tällä kertaa Vermoon siellä vaikuttavan hammasekspertin
käsittelyyn. Syy tähän oli se, että edellisellä klinikkareissulla kolmisen viikkoa sitten ei ehditty tehdä mitään Ruusan hammaskalustolle. Polttava raspaustarve ehdittiin kyllä huomioida.

Kaikkein eniten ärsytti ja ärsyttää edelleen se, että vasta vuoden 2015 alussa sain tietää, että ehkä vuonna 2013 poistetuista sudenhampaista olikin poistettu vain noin puolet, ja nimenomaan siis kaksi kertaa puolikas. Ponin hampaat on kuitenkin hoidatettu puolen vuoden välein ja viime kesänä tilasin oikein kehutun ulkomaisen spesialistinkin asiaa toimittamaan. Mutta vasta nyt joku huomasi, että btw, ponillahan on täällä puolikkaat hampaat.

No, nyt "Juti" sitten ruuvasi loputkin sudenhampaat irti. On kuulemma varsin tavallista, että sudenhampaat katkeavat poistossa, mutta eläinlääkärin pitäisi varmistaa, että jäljelle jäänyt palanen ei jää ikeneen kinnaamaan. Niinkin nimittäin kuulemma usein käy, että jäljelle jäänyt pala jää leukaluun sisään, ympärille kasvaa uutta luuta eikä ongelmia tule. Ei liene kenellekään yllätys, että Ruusa ei ollut näiden onnekkaiden joukossa.

Mutta, tämänkertainen hammaslääkärivisiitti ei ollut turha sikälikään, että ponin suusta löytyi vähän isommankin remontin aihetta.

Hampaissa oli kuulemma keskiharjanteita (?), mikä tarkoittaa, että hampaisiin on muodostunut piikkejä, jotka ovat ikään kuin lukinneet hampaat vastakkain. Poni ei siis ole pystynyt pureskelemaan kuin sivusuunnassa litistämällä, ei normaalilla jauhavalla liikkeellä. (Kieltämättä tässä ihan äskettäin kerran kiinnitin huomiota siihen, että poni söi heinää kuin märehtivä lehmä.)

Tämä keskiharjanneongelma kuulemma todennäköisimmin johtuu siitä, että ponin poskihampaat ovat vaihtuneet eri aikaan ja erikorkuiset hampaat ovat hioneet vastinparinsa epätasaisesti. Nyt todettiin kaikkien purukaluston osasten olevan jo pysyvää mallia, joten ongelman pitäisi jäädä historiaan viimeistään seuraavan raspauksen jälkeen. (Reunimmaiset etuhampaat vaihtunevat vasta syksyllä.)

Jäämme seuraamaan, miten paljon poni lihoo nyt kun leegot ovat kunnossa. Viikon verran tosin mennee siihen, että sudenhampaiden jättämät reiät paranevat. Hampaanpoisto taisi alkuun vähän jomottaa suussa, sillä rauhoituksesta toettuaan poni pudotteli heinätuppoja kuin hampaaton vanhus.



tiistai 10. helmikuuta 2015

Satulanmetsästyksen saalis

Kun satulanmetsästyskauden ensimmäinen laukaus oli huti, sisuuntuneena marssin maanantaina Satula.comin myymälään mukanani kuvat rimpulan selästä. Myyjä vaikeroi vaikeaa tehtävää, mutta sai kuitenkin kerättyä rekeiltä sovitettavaksemme peräti neljä penkkiä: kolme Presence-merkkistä ja yhden Teknan.

Presence on Satula.comin maahantuoma merkki, josta tosin kuulemma ovat hankkiutumassa eroon ja siksi myyvät nämä jäljellä olevat hyvällä alennuksella.

Ensin sovittelin satuloita keskenäni yhden illan, minkä tuloksena jäljellä oli yksi potentiaalinen satulakandidaatti: Presence Passion GP, leveys wide (kyllä, pieni rimpulani on näemmä leveä poni). Penkki on valmistajan mukaan 16-tuumainen, mikä miellyttää isohkoa ratsajaa, mutta paneelit ovat lyhyemmät kuin aikaisemmin kokeilemassamme 15-tuumaisessa Prestigessä. (Ja hintaa pari satkua vähemmän.)

Satula istuu selkään melko mukavassa tasapainossa ja tuntuu tukevalta. Vaikka istuin on 16-tuumainen, paneelit eivät tule selässä liian pitkälle. Vyö vetää satulaa vähän eteen, mutta tämä on korjattavissa kiinnittämällä vyö edempiin vastinhihnoihin. S-vyö voisi myös olla hyvä hankinta.
Selkärangalle jää mukavasti tilaa sekä korkeus- että leveyssuunnassa. Paneelit osuvat selkään tasaisesti koko matkalta.

Hiukan epäilytti se, että satulavyö tuntui vetävän satulan hiukan lapojen päälle. Onneksi satulassa kuitenkin oli myös "ylimääräinen" vastinhihna edessä ja kun vyön siirsi edemmäs, satula jäi istumaan oikealle paikalle.

Jo omatoimikokeiluni perusteella koin suurta hinkua ostaa satula. Kysyin kuitenkin mielipidettä vielä tallinpitäjältä, jolla tuntuu olevan vähän laajempi kokemus satuloiden sovittamisesta. "Harvinaisen hyvin istuva satula", tuumi hän. Kun satula tuntui molemmille osapuolille sopivalta vielä ratsastajan allakin, totesimme, että tässä se on. Ruusan ensimmäinen oma satula.

Satulan aion ostaa, vaikka totta puhuen en ole lainkaan varma, pääsemmekö sitä ikinä käyttämään. Sen verran hankalasti poni taas hengittää.

Hengitys parani kahdesti päivässä lääkitsemällä, mutta nyt on taas hankalampaa. Ponin energiataso ja menohalut ovat pysyneet varsin korkealla tasolla, mutta mitään varsinaisia hommia tässä nyt ei voi ajatellakaan.

Tässä muuten vielä kuva parista muusta satulakandidaatista, siltä varalta että jotakuta kiinnostaa.

Presence Passion GP exstrawide olisi voinut myös tulla kysymykseen, mutta sen paneelit olivat takaa inasen ohuemmat kuin toisessa Presence Passionissa, joten se oli hiukan takapainoisempi. Paneelit olivat ehkä vielä vähän paremman mittaiset kuin valitussa satulassa. Exstrawide olisi ollut siitä hyvä valinta, että siinä olisi ollut vähän kasvunvaraa.
Teknan ponisatula näytti sekin tavallaan ihan mukiinmenevältä, mutta satula oli selässä erittäin epävakaa: vyötäkin oli vaikea saada kiinni, kun satula keikkasi niin rajusti. Paneelit tulivat pitemmälle kuin Presenceissä, vaikka istuin oli pienempi (15 tuumaa). Minulla ei muuten ole mitään synteettisiä satuloita vastaan, mutta paksut muoviset vastinhihnat ovat harvinaisen raivostuttavat.

Neljännestä sovitetusta satulasta ei ole kuvaa, sillä sen totesin nopeasti liian kapeaksi (medium wide) ja liian suoraksi: kun kokeilin kädellä paneelien alta, huomasin, että ne jäivät keskeltä hiukan ilmaan.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Satulanmetsästyskausi avattu

Julistan satulanmetsästyskauden alkaneeksi. Sovitussaldo on tällä hetkellä yksi kappale.

Hymy on herkässä, kun pääsee vähän oman kasvatin selkään. Suttasin tallinpitäjän naaman, kun en tullut kysyneeksi hänen näkemystään blogijulkisuudesta. Harjoitukset pitää nyt tehdä ilman kuolainta, kunnes rimpulan leegot saadaan kuntoon.
Ihmeen hyvin muuten mahtuu melkein 160-senttisen ihmisen kinttu 15-tuumaiseen estesatulaan.

Ruusan emälle etsin sopivaa satulaa vuoden löytämättä. Sikäli en uskaltanut odottaa, että ensimmäinen kokelas täyttäisi kriteerit.

Silti petyin, kun tämä 15-tuumainen Prestige Pony ei ihan istunut. Minä nimittäin tykästyin satulaan kovasti. Olisi siinä ihan ilokseen istunutkin, vaikka lähes 160-senttisenä en varsinaisesti ole lastensatulakokoa. (Jos joku kaipaa tällaista satulaa niin myyjän yhteystiedot saa minulta.)

Satulan sopimattomuus oli tavallaan aika pienestä kiinni.

Paneelit osuvat tasaisesti koko matkalta selkään.

Valitettavasti satula kuitenkin jäi vähän takapainoiseksi ja liikkeessä liikkui liikaa. Paneelitkin saisivat olla vielä lyhyemmät, tässä pituus on ihan siinä ja siinä. Istuin ei kuitenkaan oikein voi olla alle 15 tuumaa. Voisiko poni vielä vähän kasvaa joka suuntaan, kun minä en varmaankaan pysty kutistumaan (ainakaan pituussuunnassa)...
Koska haluaisin kovasti jatkaa itseni virkistämistä istumalla (kieltämättä minulle hiukan liian pienen) ponini selässä, seuraavan penkkikokelaan pitäisi löytyä pian. Jos tulee mieleen sopivaa, saa ehdottaa. Tässä kuvat rimpulan selästä, johon satulan siis pitäisi istua.

Selkä ei ole welsh-mittakaavassa kauhean kaareva muttei ihan suorakaan - toki tässä kuvassa ponilla on pää ihan ylhäällä, joten selkä on kaarevimmillaan. Säkä löytyy, mutta se ei ole hillittömän kokoinen kuten emällään.

Selkärangantilan pitäisi olla hyvä, kuten Prestigessä olikin. Prestigen leveys oli 34 ja se oli aika lailla passeli - ehkä inasen leveämpi voisi olla hyvä, niin satula menisi ensin karvan kanssa ja myöhemmin ilman.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Kokemusasiantuntijuutta kerrakseen eli blogi täyttää vuosia

Jos blogeille tehtäisiin synttärikakkuja, Takaisin lähtöruutuun -blogin kakussa olisi tänään jo kaksi kynttilää. Niin lyhyt aika ihmiskunnalle, niin pitkä aika entiselle blogien inhoajalle. Ei vaan, taitaa olla totta mitä sanotaan, että iän lisääntyminen saa ajan kulumaan nopeammin.

Aina välillä kuulee, että blogia saisivat pitää vain jonkin alan asiantuntijat. Onneksi nykypäivänä kuka tahansa voi olla asiantuntija! Jos muuta asiantuntijuutta ei ole ehtinyt kertyä niin ainahan on ah, niin muodikas termi 'kokemusasiantuntija'.

Olen ymmärtänyt termin tarkoittavan suunnilleen sitä, että mitä pahemmin on itse mokannut, sitä pätevämpi on neuvomaan muita. Minullahan tämäntyyppistä ponimaailman pätevyyttä on aika lailla.

Ja loppujen lopuksi, kukapa meistä ei olisi vähintään oman elämänsä kokemusasiantuntija.

Rääpäle ja täti joskus pari viikkoa sitten. On se kyllä pikkuinen. Poni siis.

Kokemusasiantuntijan vakavuudella tämän blogin oli alunperin tarkoitus sisältää vain ehdottoman asiallisia tekstejä. Jostain syystä iso osa sisällöstä onkin päätynyt toimimaan lähinnä oman poniahdistuksen varaventtiilinä.

Joka tapauksessa blogi on kokemusasiantuntijalle arvokas keino muistaa, mistä onkaan niin asiantuntevasti kirjoittanut. Hyvässä lykyssä tulee samalla toimineeksi oppaana hulluuden viidakossa ja yrittää estää muita eksymästä samalle polulle. Tai hakkaamasta päätä ainakaan ihan siihen samaan seinään kuin minkä kokemus on osoittanut läpäisemättömäksi.

Yksi syy blogin aloittamiseen oli myös pyrkimys päästä takaisin luovan kirjoittamisen makuun. (Luovalla en tässä yhteydessä tarkoita millään tasolla fiktiivistä.)

Luovuuden kokemusasiantuntijana en ole vielä kovin kummoinen. Tulee mieleen esimerkki yhdeltä luovan kirjoittamisen kurssilta. Silloin vetäjä kommentoi tekstiäni seuraavasti: "sinä olet niin valmis kirjoittaja". Ymmärsin, ettei kommentti ollut kehu. Valmis kirjoittaja ei kehity, vaan on jumahtanut yhteen muottiin.

Kirjoitteluharjoittelun alustaksi blogi on siitä oivallinen, että tekstintuotantoa eivät rajaa muut muotosäännöt kuin itse asetetut laatuvaatimukset (ainakin, jos ei lue foorumien blogivihaketjuja). Tämän blogin laatuvaatimusten täyttymistä valvoo väsymättä kirjoittajan sisällä asuva tiukkapipoinen kielipoliisi.

Onneksi lukijat eivät ole olleet kovin tiukkapipoisia. Olen aivan hämmentynyt siitä, etten ole joutunut ahdistuneiden anonyymien likasangoksi. Lukijoiksi on siunaantunut joukko laatuhenkilöitä. Kiitos jokaiselle!

Rimppels treenailemassa menneenä viikonloppuna. (Ei, takajalan putsi ei ole tarkoituksella noinpäin.)

Lopuksi blogien synttäriteksteille ilmeisen pakollinen tilastokatsaus.

Tätä kirjoittaessani blogilla on 66 rekisteröitynyttä lukijaa. Välillä joku on tullut lisää, välillä joku on lopettanut lukemisen, mutta pääosin on pysytty noususuhdanteessa.

Ja vaikka rekisteröityneitä lukijoita on "vain" puolensataa, loppuvuoden 2014 ja alkuvuoden 2015 aikana tekstien lukukerrat ovat yllättäen pompsahtaneet kolminumeroisiksi luvuiksi. Lähiaikojen suosituin teksti on ollut muisteloni ihanasta Iffo-ponista.

Yllä vain-sanan ympärillä on lainausmerkit, koska totta puhuen en uskonut, että niin moni olisi kiinnostunut tavallisen ponitusaajan turinoista.

Tämä on blogin 268. julkaistu teksti (virtuaalisessa pöytälaatikossa pölyttyy myös kymmeniä aloitettuja raapustuksia, joista osa jäänee kokonaan julkaisematta ja osa saa hetkensä julkisuudessa sitten, kun siltä alkaa tuntua).

Tammikuun puolivälistä lähtien tätä blogia on voinut lukea myös Hippola-portaalin kautta.

Hippolan etusivu eilisiltana.
Kynnys Hippolaan liittymiselle oli korkea, sillä alunperin portaali lähinnä ärsytti. Ensimmäisenä karvat sai pystyyn mahdollisimman ärsyttävä lanseerauskampanja (en pidä arvuuttelusta) ja sitten iskulause "Suomen yhteisöllisin hevosmedia" ei tuntunut sopivan sisäänpäinlämpiävään tyyliin lainkaan.

Mutta kun portaali avautui kaikille blogeille, se olikin yhtäkkiä juuri sitä, mitä olin kaivannut. Ja aika tiheästi käynkin katsomassa, olisiko uusimmissa teksteissä mitään kiinnostavaa. Aika usein on.

Hippolasta on tullut nopeasti yksi suurimmista liikenteen lähteistä, etenkin jos laskee myös Hippolan Facebook-sivun. Kaikkein suurin on Google ja toiseksi suurin SD-Team-blogi.

Mutta. Näin juhlapäivän kunniaksi matkin monia vähän suositumpia bloggaajia ja pyydän, että lukijat - etenkin ne, keitä en tunne (livenä tai blogistisesti) - kertoisivat vähän itsestään sekä miten ovat löytäneet tänne. Blogejakin saa linkata, koskapa lukemisentarpeeni on jatkuvasti suuri. (Myös ei-rekisteröityneet lukijat ovat tervetulleita osallistumaan.)

maanantai 2. helmikuuta 2015

Elämäni eläimiä - Valkoinen unelmaorhi

20 vuoden aikana hevosia ja poneja on tämän takamuksen alla vieraillut sellainen määrä, etten usko että voisin koskaan laskea niitä kaikkia. Joku kuitenkin unohtuisi.

Mutta on sellaisia, joita ei voi unohtaa, kuten jo aikaisemmin tässä blogissa jollain tapaa esitellyt menneet ystävät: Ruusan emä G ja entinen hoitohevoseni, jo yli 14 vuotta sitten kuollut issikkaruuna F.

Yksi hienoimmista on ollut myös welsh mountain -ori Iffe, joka kuoli keväällä 2009. 21-vuotiaaksi elänyt Iffe oli paitsi mahdottoman kaunis poni, myös unohtumaton persoona. Minä sain Iffen elämääni, kun kaverini osti sen vuonna 2003.

Tämä juhannuksena 2006 ikuistettu ratsastuskerta jäi viimeisekseni Iffolla. Muutkin ratsastuskuvat ovat samalta kerralta.
Poni oli 18-vuotias. Kuvaajan sukunimi on nykyään Niemelä.


Eikös jokainen meistä salaa haaveile vitivalkoisesta orhista, jolla laukata auringonlaskuun? Iffe oli sellainen valkoinen unelmaorhi, varsin kompaktissa koossa. Säkäkorkeutta sillä oli noin 120 cm.

Iffe oli monessa mielessä senttimittojaan suurempi. Se oli ryhdikäs ja liikkui isosti, joten aina sen selästä alas hypätessä maa tuli vastaan odottamattoman nopeasti. (Huomautan, että Iffen aloitteesta en maastoutunut koskaan.)

Unelmaponini olisi kaikin puolin kuin Iffo, paitsi 20 - 25 cm korkeampi. Muuten en olisi muuttanut Iffosta mitään.


En, vaikka poni palautti ratsastajansa silloin tällöin ruotuun nöyryytysmetodilla.

Kirvelevimmin on jäänyt mieleen se kerta, kun Iffe - ratsastuskoulussa asuessaan - koulutti minua peruuttamalla ulos maneesista. Peruutus jatkui kulman ympäri ja edelleen maneesin ja kentän välistä tietä, yhteensä vähintään kymmeniä metrejä. Tilanne olisi ollut riittävän nöyryyttävä, vaikka sillä ei olisi ollut yhtään todistajaa. Mutta tietenkin juuri silloin kentällä oli menossa täysimittainen ratsastustunti.

Epäilemättä olin ansainnut saamani opetuksen, olin nimittäin tuolloin melkoisen kovakätinen ratsastaja.

Kovin usein Iffe ei tuhmuuksia harrastanut. Enimmäkseen se oli sekä hoitaessa että ratsastaessa juuri niin kiltti kuin minikokoiselta unelmaponilta voi odottaakin.

Iffen kanssa saattoi viilettää vauhdikasta laukkaa maastossa tietäen, että se hidastaisi käyntiin ensimmäisestä pyynnöstä. Maastoilu oli mukavaa pienellä ponilla, joka ei pelännyt mitään. Jokusen kerran ylitimme maastoon päästäksemme vilkkaan 9-tien, jolla oli kesäisin satasen nopeusrajoitus. Silloinkaan Iffellä ei puntti tutissut.
Aina yhtä ihana, vaikka likaisenakin.
Minulla on siitä kamalan vähän kuvia ja ne vähätkin huonoja.

Vaikka olin Iffelle vähän iso ratsastaja, minusta tuntui, että sekin nautti yhteisistä humputteluistamme. Se lähti aina mielellään hommiin. Kun alkukäyntien jälkeen keräsin ohjat, poni kasasi itsensä ja tuntui kuin se olisi kasvanut muutaman sentin.

Tammoillekin Iffen piti aina vähän esittäytyä, kun sen talutti tarhojen ohi. Mutta narua olisi aina voinut pidellä kahdella sormella. Otetta ei tarvinnut kiristää, sillä welshi kyllä tiesi, missä tilassa saattoi pörhistellä.

Jos Iffo ei jostain tykännyt, se rypisti vaaleanpunaista turpaansa kuin kysyen, onko nyt ihan pakko tosiaan.

Iffosta lämpimin muistoni on yhdeltä talvelta, jolloin sillä ei enää ratsastettu. Olin käymässä kaverini luona ja pimeydestä huolimatta halusin käydä tervehtimässä Iffoa. Se majaili pihatossa silloisen vaimokkeensa kanssa. Huutelin portilla ihmetellen, missä herra piileskeli. Yhtäkkiä pihatosta alkoi kuulua äänekästä hörinää ja kopinaa, kun poni lähti suunnistamaan kohti ääntäni.

Sellaisia ne ovat, elämän hevoset. Välillä ihania ja välillä ihanan raivostuttavia, mutta aina yhtä mieleenjääviä.

Iffo jätti jälkeensä paitsi muistoja, myös kymmeniä jälkeläistä. Osasta niistä on tullut näyttelytähtiä, osasta perheponeja.

Aika monella on Iffen ilme.

Iffo laumoineen kesällä 2008. Iffo oli tammojen ja varsojen kanssa viisas.