torstai 29. tammikuuta 2015

Pihaton kiusankappale

Ihan ensimmäiseksi haluaisin kiittää kaikkia edelliseen viestiin kommentoineille mahtavasta tuesta ja tsemppauksesta.

Itsesäälipurkaus alkaa vähitellen mennä ohi ja olen todennut, että päivä kerrallaan. On tavallaan vapauttavaakin ajatella, että poni elää jatkoajalla. Kun jokainen päivä on ekstraa, ei tule niin stressattua pikkuasioista. Jos jotain tulee niin sitten tulee.

En ole esimerkiksi pounin kinttuja hoitanut mitenkään (paitsi silloin tällöin hieronut) - tosin ryhdyin noudattamaan tätä hoitamattomuuden ideologiaa jo joulukuun alkupuolella. Tästä ei ole ollut ainakaan haittaa, sillä murheenkryynikintun jännetupesta on hankkarivammasta kielinyt neste viimein kadonnut ja poni liikkuu tavallisen hienosti. (Paitsi nyt kun kehuin niin jotain varmaan tulee.)

Piehtaroinnin jälkeen poni on usein fiksuimman näköinen, eiku...

Viimeksi julkaisemani masennustekstin kirjoitin eräänä päivänä, kun Ruusan hengitys oli niin huonona, että koin olevani karmea eläinrääkkääjä.

Sitten kokeilin pukea ponin ohuempaan loimeen. Ohuempi loimi, parempi hengitys.

Ennen Ruusa on kestänyt paremmin yli- kuin aliloimitusta, mutta näemmä tässä tilanteessa on parempi vaikka olla vähän viluinen kuin yhtään kuumissaan. Mieluiten tietysti pitäisin kokonaan ilman, mutta ponin aasinkarvassa on enemmän pituutta kuin tiheyttä ja kaikki sade menee välittömästi iholle asti.

On huomattava, että arviot rimpulan hengityksen tilasta perustuvat tarha- ja käytävähavaintoihin. Ohjattua liikuntaa ei ole ollut aikaa tarjota eikä se ole tuntunut välttämättömältäkään. Ruusa on nimittäin jonkin verran kunnostautunut omatoimijumpassa.

Jälleen yksi harvinaisen laadukas kuvakaappaus videolta.

Tarhajumppaan kuuluu pääosin ravipainotteista haahuilua. Lisäksi on havaittavissa, että Ruusan sisäinen orivarsa on herännyt. Kyseinen sisäinen orivarsa aktivoitui viimeksi kesällä 2013, jolloin sen herätti Ruusan painikaverina ollut pikkuori (maitovarsa).

Pomohevonen on niin sanotusti höllännyt rimpulan liekaa sen verran, että poni on uskaltautunut ruveta aikamoiseksi kiusankappaleeksi. Kiusankappale roikkuu pomohevosen naamassa ja hyppii sen edessä pystyyn.

Aina silloin tällöin kiusankappale saa tahtonsa läpi ja pomohevonenkin äityy leikkisäksi.

Johtohahmo ei sentään ole kahden hevosvoiman laumassa vaihtunut, vaan Ruusa on edelleen väistävässä asemassa esim. heinäkasalla. Kasalta ajamiseen on kyllä syytäkin, koskapa Ruusalla on ilmennyt vakavia vaikeuksia erottaa ruokapöytää vessasta.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Tulevaisuus, onko sitä

Rimpula ihmettelemässä maailmanmenoa sunnuntaina.
Milloin on aika luovuttaa? Onko ponilla tulevaisuutta tällä planeetalla enää?

Tällaisten ajatusten kanssa on tullut jokunen yö valvottua.

Pahinta ovat itsesyytökset. Ei ole vaikea miettiä sellaisia tilanteita, joissa olisi pitänyt toimia toisin. Olen vakuuttunut siitä, että jos olisin tehnyt niin, ponini olisi nyt jos ei terve niin ainakin sellaisessa kunnossa, ettei minun tarvitsisi miettiä sen elämän rajallisuutta.

Tiedän, että ponin näkökulmasta ei olisi väärin lopettaa sitä vaikka samantien. Mutta toivon, ettei ole väärin antaa sille vielä yksi mahdollisuus. Yrittää, josko lääkitys saisi oireet taas pois pitkäksi aikaa.

Janoan niin kovasti vielä vähän yhteistä aikaa. Vielä edes yhtä yhteistä kesää. Vielä vähän yhteisiä kokemuksia ja muistoja.

Ja samalla tiedän, että jokainen yhteinen kokemus ja muisto tekee lopullisesta päätöksestä vielä tuskallisemman.

Jo nyt ikävöin ponia, jos joudun olemaan siitä erossa päivänkin. Miten paljon sitten ikävöin, kun joudun eroon siitä loppuelämäkseni, ikuisiksi ajoiksi? En ole vielä valmis luopumaan, en ole vielä tarpeeksi vahva.

Ei ole enää onneksi ihan vinttikoiramallia tämä poni, vaikka klinikkapapereissa sitä edelleen kuvattiinkin sanoin "hoikassa kunnossa". Madotuksentarvekin olisi taas. (Sopivia loimia on valitettavan vähän, harmittaa nuo hiertymät.)

Kun melkein 5 vuotta sitten päädyin poninomistajaksi, ajattelin, että omaa ponia ei menettäisi niin helposti kuin muiden omistamaa. Kun saisi itse päättää sen kohtalosta, saisi pitää ponin pidempään. P-skat. Sen lisäksi, ettei sitä rakasta eläintä saa pitää kovin pitkään, joutuu vielä itse päättämään luopumisesta.

Miten voi olla yhtä aikaa niin katkera ja niin kiitollinen?

Ruusalla ei ollut sunnuntaina menopäivä, mutta vähän sentään irtosi.
Olen niin kiitollinen siitä, että ensimmäiseksi omaksi kasvatikseni tuli Ruusa. Ruusa, joka on ollut minulle niin hyvä ja niin opettavainen. Olen kiitollinen ponista, jota tallinpitäjäkin hetki sitten kuvaili sellaisilla termeillä kuin "niin lempeä" ja "kuin ihmisen mieli". Ruusa on kiistatta tähänastisen hevoselämäni kirkkain tähti.

Mutta miten katkera olenkaan siitä, että kun sain omakseni elämäni ponin, se onkin täällä vain lyhyesti käymässä. Kun kasvattaa itselleen ponia pikkuvarsasta asti, sitä odottaa, että yhteistä polkua riittäisi ainakin 20 vuotta. Yhdessä piti kokea niin paljon. Niin paljon sellaista, mitä en välttämättä koskaan koekaan. Todennäköisesti en ainakaan oman Ruusani kanssa.

Eteen-alas. On sillä vissiin vähän yliastuntaa tuossa ravissa.

Vaikka olen jo vuosia ajatellut, että en saa pitää poniani kovin pitkään, huomaan nyt, etten ole osannut kuvitella tulevaisuutta ilman sitä. Kaukaisimmissakin haaveissa on aina ollut reunaehtona eräs pieni rimppakinttu. Ruusa on ollut niin olennainen osa elämääni, melkein kuin osa minua, että elämä ilman sitä tuntuu mahdottomalta kuvitella.

Mitään muuta en toivo niin kovasti kuin sitä, että saisin ponini terveeksi. Edes asioiden niin sanottu asettaminen mittasuhteisiin ei nyt auta. Ajatus Afrikan nälkäisten lasten pömppömahoista ei yhtään vähennä ponisuruani.

Elämän hevosia on monia, uskon niin. Silti tuntuu, että on mahdotonta löytää toista Ruusan veroista.

Sitä on niin hauska seurailla, kun sillä on tarhassakin koko ajan joku projekti menossa. Se on eloisa mutta rauhallinen, vahvaluontoinen ja itsevarma mutta kiltti, herkkä mutta virheitä sietävä. Mistä tällaisen löytää toisen? Ja miten olla vertaamatta jokaista toista ponia Ruusaan?

Itkettää.

torstai 22. tammikuuta 2015

Sairastuvan pomppuponi

Tässä viime päivinä olen pääni puhki yrittänyt miettiä, ollaanko jo tilanteessa, jossa ponin pitäminen on eettisesti väärin.

Vaikka minua oli varoitettu, että poni tuskin pärjäisi loppuelämäänsä lääkkeittä, olin melkein 8 kuukauden lääkkeettömän kauden aikana ehtinyt tuudittautua ajatukseen, että niin voisi sittenkin käydä. Oli iso pettymys, kun emme kuuluneetkaan niihin, joille suodaan ihmeitä.

Tänään yritin kysyä ponilta, mitä mieltä se oli. Onko se jo väsynyt tähän kaikkeen, kyllästynyt elämään? Poni ei vastannut, katseli vain.

Päätin viedä sen kävelylle, koskapa en ollut kiireiltäni ja ponimasennukseltani liikuttanut sitä sitten sunnuntain. Kävi ilmi, että meillä oli Ruusan kanssa eri käsitys siitä, mitä askellajia oli tarkoitus mennä. Ponilla eivät meinanneet jalat millään osua käynnin askelmerkkeihin. Ravia olisi pitänyt.

Hetki ennen juoksemista. Tämän kuvan jälkeen kamerasta loppuikin vaihteeksi akku.

Päästin rimpulan vapaaksi laitumelle. Pakollisten lumessakieriskelykuvioiden jälkeen se ensin juoksenteli niin sanotusti naulapäässä kymmenisen minuuttia, käyskenteli sitten jonkin aikaa talventörröttäjiä napostellen ja veti sitten vielä toisen pukkilaukka-ravitreenin. Juoksi itsensä pitkästä aikaa kunnon hikeen.

Oliko tämä nyt se vastaus elämän ja kuoleman kysymykseen?

Poni myös hengitti tänään ja eilen (jo ennen lääkityksen aloittamista) levossa normaalisti. Riekkuessaan se toki hengästyi valtavasti ja palautui hitaasti, mutta palautui kuitenkin.

Lääkintäänkin Ruusa on suhtautunut yllättävän tyynesti ja paremmin kuin muistin. Poni ei inhalaattorin kohdatessaan ole yrittänyt pidättää hengitystään, vaan on vetänyt lääkkeet rööreihin varsin yhteistyöhaluisesti.

Ehkä lopulliset päätökset eivät ihan vielä ole akuutteja, ehkä poni ei kärsi elämästään ainakaan juuri nyt.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Päiväkännit vakiokapakassa ja astmapiipun paluu

Ruusa Rimpelsson sai tiistaina taas vaihteeksi vetää pienet päiväkännit vakiokapakassa, kun klinikkakausi korkattiin jo valitettavan tutuksi tulleessa Viikin eläinsairaalassa.

Alunperin aika oli varattu mahatutkimuksiin, mutta tässä viime aikoina suuremman tilan omistajan huolikiintiössä on vienyt se kaiken pahan alku ja juuri: hengitys.

Vielä jokunen viikko sitten iloitsin Ruusan hengityksen odotettua paremmasta tilasta, mutta viime päivinä iloon ei sillä saralla ole ollut juuri aihetta. Ensin poni alkoi taas palautua kehnommin ja nyt se on joinakin päivinä seissyt käytävälläkin sieraimet levällään, kyljet pumpaten kuin vanhalla puhkurilla.

"Mä oon jo hereillä, eikö voitas lähteä kotiin. Mut en mä mihinkään traileriin mene."

Hengityksen viimeaikaisen tilan tuntien ei tullut kovin suurena yllätyksenä, että tähystysletku kohtasi rimpulan henkitorvessa vaaleita limaklönttejä.

En yllättynyt tänäänkään, kun eläinlääkäri soitti näytteiden tuloksista.

Keuhkoista huuhdelluissa näytteissä näkyi taas kutsumattomia vieraita, mast-soluja. Eläinlääkärit eivät ole yksimielisiä siitä, onko mast-soluilla merkitystä keuhkojen tulehdustilalle, mutta Ruusan tapauksessa mast-solut ja puuskuttelu nyt kuitenkin ovat sattuneet esiintymään yhtä aikaa.

Tämähän nyt valitettavasti tarkoittaa sitä, että yli puolen vuoden ero astmapiipusta päättyy.

Pari viikkoa pitäisi jaksaa käydä tallilla kahdesti päivässä tupsuttelemassa lääkejauheita rimpulan sieraimesta sisään. Jos tilanne paranee, lääkitystiheyttä lasketaan ensin kertaan päivässä, sitten joka toinen päivä -tahtiin ja jos hyvin käy, noin kuukauden päästä voidaan palauttaa inhalaattori varaston hyllylle.

"Kannattaa henkisesti varautua siihen, että joka talvi tarvitaan lääkitys tai kaksi", sanoi eläinlääkäri puhelimessa. Hänestä tilanne ei ole kovin huolestuttava.

Minä kuitenkin ryhdyin henkisesti varautumaan ajatukseen, että ponini ei välttämättä enää seuraavaa talvea näe.

Tämän talven on ollut tarkoitus toimia jonkinlaisena testinä: Jos Ruusan hengitys pelaisi hyvin, kun olosuhteet on optimoitu, se saisi jatkaa elämäänsä. Mutta jos tämäkin talvi menisi inhalaatiolääkinnän merkeissä, Ruusan kohtalo olisi joko nurmen alla tai koiran ruokakupissa. (Ihmisravinnoksi se on liian lääkitty.)

Hapensaanti on minusta aika lailla minimivaatimus sille, että elämä on elämisen arvoista. Toisaalta taas poni on luomuhengittänyt varsin mallikkaasti yli puoli vuotta putkeen. Joka tapauksessa tällainen panee pohtimaan, missä vaiheessa hoitaminen palvelee omistajan tunteita ponin edun kustannuksella.

Takaisin kantakapakkaan. Siinä, missä hengitysteiden tilanne oli melko ennalta-arvattava, suulöydökset eivät.

Ällöttävä suunavaaja!
"Onko tältä poistettu sudenhampaat", kysyi eläinlääkäri. Juup, pari vuotta sitten jo. "Tänne on jäänyt juuret."

Toisin sanoen jo menneeksi kiusaksi luokittelemani sudenhampaat on poistettava toistamiseen. Koska iltavuoroaamupäivän aikataulu oli minuuttipeliä, näihin päiväkänneihin sitä ei valitettavasti saatu mahdutettua. (Yleinen raspauskin olisi kuulemma tarpeen.)

Eipä tarvitse ihmetellä, miksi Ruusa suhtautuu kuolaimeen edelleen niin nyrpeästi ja on ohjasajaessa suustaan levoton. Ja minä kun poistatin ne perkuleen sudenhampaat juuri siksi, että kuolain ei aiheuttaisi ponille kipua!

Eipä tähän voi sanoa muuta kuin että seuraavat kohdalleni sattuvat sudenhampaat poistetaan klinikalla.

Mutta, jotta tästä tekstistä nyt ei ihan p-an maku jäisi suuhun niin laitetaan tähän loppuun vähän positiivistakin. Rimpulan mahalaukusta ei löytynyt haavoja (pientä ärsytystä vain) eikä suolessakaan ollut hiekkaa.

Lisäksi Ruusa suostui kiltisti melkein kaikkeen. Raja meni puntarissa, jolle poni ei suostunut joko astumaan lainkaan tai sitten ylitti sen puolijuoksulla. Hieno nainen ei kerro painoaan?

Hoitohenkilökunnasta oli melko hämmästyttävää, että tällaisella hoitohistorialla paiskattu eläin edelleen rauhallisesti alistuu tutkimuksiin - ja ylipäätään suostuu astelemaan klinikan ovista sisään.

Mutta Ruusa nyt vaan on sellainen. Paras. Olisi kai liikaa vaadittu, että poni olisi sekä paras että terve.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Varsakuumeen kohotusta: Ruusan vauvakuvia

Jos jollain on varsakuume, josta haluaisi eroon, suosittelen siirtymään samantien jollekin toiselle sivustolle. Sellaiselle, jolla ei esitellä kuvia welsh-varsasta söpöimmässä iässään.

Kun kirjoitin Facebookiin ensimmäisestä kerrastani Ruusan selässä, eräs rimpulan syntymän aikainen tallikaveri laittoi viestiketjuun tällaisen kuvan (olen rajannut ja värikäsitellyt kuvaa itse):

20 päivän ikäinen Ruusa. Ehkä söpöintä ikinä.
En ollut edes muistanut, miten söpö Ruusa olikaan pienenä!

Kaveri lähetti lisääkin tyttärensä ottamia kuvia samalta päivältä. Mahtava yllätys saada yli 3,5 vuoden takaisia kuvia, joita en ollut ennen nähnytkään.


Kun sain luvan esitellä kuvia muillekin, halusin jakaa ne täällä blogissa. Onnea etukäteen teille kaikille, jotka saatte nauttia varsahuumasta tulevana kesänä. Toivon, että minäkin saan vielä joskus lisää tällaisia.

Ruusan napatynkä putosi pois vasta joskus yli kuukauden ikäisenä. 
Sanontahan kuuluu, että kolmeviikkoisesta varsasta näkyy, tuleeko siitä hieno vai ei. Niin tai näin, mutta ainakin varsa on minusta kolmiviikkoisena kauneimmillaan.

Pikkuvarsana Ruusalla oli jopa vähän orimainen ylälinja. Tämä loistaa nykyisin poissaolollaan.

Ilme ei ole tästä paljon muuttunut, vaikka muu poni onkin.


torstai 15. tammikuuta 2015

Unelma: oman kasvatin selkään pääsy - check

Kun on ratsastanut melkein 25 vuotta, voisi luulla, että talutusratsastus ei enää hirveästi sykähdyttäisi. Mutta kyllä se sykähdyttää, kun kyse on ensimmäisestä ratsastuksesta ensimmäisellä omalla kasvatilla.

Tai no, ratsastustahan eilisessä selkäännousussa oli suunnilleen yhtä paljon kuin siinä, kun lapsena pääsi istumaan kierroksen sirkusponin selässä.

Mutta yhtä kaikki, siinä minä nyt sitten olin, oman ponini, oman kasvattini, selässä. Ruusan tapauksessa kyse on vielä isommasta asiasta, koska on ollut kausia, jolloin en ole uskonut pääseväni ratsastamaan kullannupullani ensimmäistäkään kertaa.

Yksi unelma (päästä edes kerran Ruusan selkään) on jälleen täyttynyt, nyt taas kohti seuraavia unelmia.

Missä kuvalliset ja liikkuvakuvalliset todisteet tapahtuneesta, saatat kysyä.

No, siinähän kävi sillä tavalla klassisesti, että kun Ruusa oli pysäköity pallin eteen ja omistajatädin jalka oli jalustimessa, kuvaajaksi nakitettu tallinpitäjän kaveri parahti, että kamerasta loppui akku. Kyllä se sitten taas "ratsastuksen" jälkeen toimi, mutta tapahtumat jäivät ikuistamatta. Pienen pätkän kamera ehti tallentaa (etupäässähän siinä näkyy meikäläisen takapuoli):


Varsinaiset kuvalliset todisteet on kyllä hankittava myöhemmin. Tällä kertaa on tyydyttävä pääosin sanalliseen kuvailuun. Ruusan oikeasti ensimmäisen ihmisenkanniskelutehtävän kuvia voi ihmetellä täältä.

Sinänsä video olisi aika tylsä, että Suureen Selkäännousuun ei varsinaisesti liittynyt draamallisia aineksia. Rimpula tökötti selkäännousupaikalla evääkään liikauttamatta, kun laitoin jalan jalustimeen ja laskeuduin mahalleni satulaan.

Erinomainen ruutukaappaus videolta.

Koska Ruusaa ei tämä tuntunut kiinnostavan, varovasti laitoin jalan selän yli. Edelleenkään Ruusaa ei kiinnostanut tippaakaan mikään muu kuin se, että taluttajalla (tallinpitäjä) vaikutti olevan porkkanaa kädessä. Niinpä sitten istuin pystyyn eikä ponissa edelleenkään tapahtunut mitään reaktiota.

Annoin rimppanalle namin selästä käsin, jotta se olisi kiinnittänyt minuunkin huomiota, ja sitten lähdettiin ihan liikkeelle. Ruusa olisi mieluummin vain seisoskellut, mutta suostui sitten etenemään ympyrän verran raskaassa nuoskalumessa.

Ruusan selkään pääsy on poltellut takaraivossa raivokkaasti jo pitemmän aikaa. Alunperin suunnittelin ratsautumisesta itselleni joululahjaa, mutta teiniponin mahakivut ja niistä seurannut kiukkuisuus torppasivat aikeet.

Nyt terveystilanne oli hallinnassa ja sää sekä tähtien asento suotuisat. Toivotaan myötätuulta, jotta joskus pääsisimme ihan oikeaan ratsastukseen asti.

P.S. Tässä pieni video selkäännousua pohjustavista harjoituksista, joita olemme tehneet. Huom, video on otettu ennen joulua, joten siinä näkyy vielä kovin hoikka varsa.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Hulluus ja kuume, ponisellaiset

Kun käy kaverin luona heppailemassa, tallilta poistuessa olo on yleensä kevyt kuin pilven reunalla.

Silloin aina tajuaa, että tällaista harrastaminen voisi olla, jos ei olisi omaa ponia. Tallilta lähtiessä ei tarvitsisi miettiä, mikäköhän sillä ponilla nyt mahassa kipristää ja mitä asialle pitäisi tehdä. Ja olikohan se poni tänään jotenkin vaisunoloinen, lienee sairas muutenkin.

Voisiko se olla esimerkiksi tällainen? Mieluiten joko tässä värissä tai mustana.
Jos ei olisi omaa, voisi potentiaalisen epäkohdan havaittuaan vain ilmoittaa asiasta omistajalle ja unohtaa asian saman tien.

Rahaakaan ei palaisi niin paljon, kun harrastaisi muiden eläimillä. Klinikkareissuilla avautuisi jonkun toisen lompsa - eikä minun ehkä tarvitsisi lähteä ollenkaan. Tallilta voisi ilman huonoa omaatuntoa olla poissa vaikka viikon putkeen, jos motivaatio sattuisi katoamaan. Päävastuussahan olisi joku muu.

Niin, ehkä sellainen omahevoseton harrastaminen voisi olla ihanan helppoa ja kevyttä.

Mutta miksi sitten koko ajan himoitsen itselleni toista murheenkryyniä (ja kuvittelen, että se toinen olisi sitten terve eikä aiheuttaisi huolta ja murhetta)?

Hirveä palo hankkia rimpulan rinnalle joku, jolla voisin ratsastaa vaikka joka päivä. Ah, jokapäiväistä ratsastusta. Sellaisella ponilla, jonka asioista saisin päättää kokonaan itse.

Tilannetta ei lainkaan helpota se, että kaverit ostavat koko ajan uusia hevosia. Ja onhan minullakin vuoden verran ollut kaksi ponia. G:n menetettyäni minusta totta puhuen on koko ajan tuntunut kuin harrastuksesta puuttuisi puolet.

Voiko tässä enää muuta sanoa kuin että ei hevoshulluutta ja hevoskuumetta turhaan kuvailla sairaustermein.

Ihan realistisesti ajatellen ponin kokoiseen hukkainvestointiin tarvittaisiin tilinauha, joka näyttäisi palkkakauden lopussa vähän nykyistä tuhdimpia lukuja.

Silti yllätän itseni jatkuvasti selailemasta myytävien ponien palstoja. Ruusan tallillakin olisi paikka vapaana...

Kuka sitä koskaan tietää, milloin tavoitan hulluuden seuraavan tason. Sen maniavaiheen, jossa jalat lopullisesti irtoavat maasta. Sen vaiheen, jolloin yhteys tilinauhan lukemien ja tädin ajatusten väliltä fataalisti katkeaa. Sitä tai lottovoittoa odotellessa unelmat elävät.

Toisaalta tämäntyyppinenkin voisi olla kiva. Ehkä jopa hevoskoossa?
Kuvat ovat heinäkuun 2014 Royal Welsh Agricultural Show'sta.



maanantai 12. tammikuuta 2015

Aischaa moikkaamassa

Kun sain tietää, että lainaratsu Aischa muuttaisi pois Ruusan tallilta, ajattelin ensin, etten millään ehtisi käydä sen luona uudessa paikassa.

Mutta kun pääsee samalle aaltopituudelle persoonallisen (omistajansa sanoin höpsön) tamman kanssa, ei siitä voi luopua ilman pakottavaa pakkoa.

Tänään sääennusteet uhkasivat elohopean painumista jonnekin 20 pakkasasteen tienoille, mutta jäivätkin noin -12 asteeseen. Pääsin nautiskelemaan aivan mahtavasta aurinkoisesta talvisäästä Aischan selässä. Maastoiluseurana olivat tamman omistaja Saija ja hänen toinen hevosensa Gio.

Aischa ihmettelee, mihin nuori sulho jäi. Se jäi ahdistumaan lumen polulle painamista oksista - mutta tuli se lopulta. 

Maastoja - teitä, polkuja ja peltoja - Aissin uudessa kodissa todella riittää! Tulipa nähtyä sellainenkin ihme kuin kyltti, jossa ilmoitettiin, että ratsastuspolulle ei ole autolla asiaa.

Totta puhuen hiukan jännitti lähteä Aischan kanssa pelloille, sillä aikaisemmin olin ratsastanut sillä lähinnä kentällä. 15-vee tammaa kun voisi joskus käytöksen puolesta luulla vähintään 10 vuotta nuoremmaksi. Viime aikoina se ei kuulemma myöskään ihan aina ole vaivautunut kuuntelemaan pidätteitä.

Mutta minä sain nauttia muiden ahkeran läpiratsastuksen hedelmistä. Aischa oli aivan täydellinen tädin maastopuksutin. Välillä se tosin pysähteli yllättäen, kun edellä astellut nuorimies Gio (3,5 v) hyppeli milloin mikäkin jalkapari ilmassa. (Laukassa Giovannia oli hauska katsoa, kun se veti pukkisiksakkia - selästä en moista kyllä välittäisi kokea.)

Aischa katseli nuoren hurmurin menoa hämmentyneenä kuin se itse ei koskaan erehtyisi luulemaan lumikokkaretta jääkarhunpoikaseksi.

Ainoa tuhmuudeksi laskettava temppu rouvashevosen suunnasta oli liinojen kiinni vetäminen kesken peltolaukan. Siitäkin selvittiin ilman henkilövahinkoja tai edes merkittävää tasapainonmenetystä.

Sen kylläkin hoksasin, että peltoillessa kannattaa pitää pohkeet kiinni ja ylipäätään "apujen tunnelin" seinät tiiviinä.

Mikä mahtava heppailupäivä! Ja ihana Aischa! Kiitokset vielä kerran Saijalle.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Menomonot jalkaan

Säiden herra ei tänäkään talvena ole suvainnut suosia kengättömyyttä, joten Ruusakin sai viimein menomonot jalkoihinsa.

Tältä näyttävät viiden nollan kengät tositoimissa.
Kyllähän minä tiesin, että ponillani on shettiskokoiset kaviot, mutta ihan viittä nollaa en ymmärtänyt odottaa.

Kengittäjä oli meille molemmille uusi tuttavuus. Ruusa arvosti suuresti sitä, että kengittäjällä oli aikaa esitellä sille jokainen työväline ja jalkaan kiinnitettävä asia ennen kuin ne otettiin käyttöön. Ruusa tarkasti raspin ja kengät maistamalla niitä huolellisesti.

Ilmeisesti välineet ja kengät läpäisivät rimpulan laadunvalvonnan, koskapa se ei juuri uudesta kokemuksesta napissut. Etukavioiden kengittäminen oli sille ihan sama. Poni vain hiukan ihmetteli uutta jalkatuntumaa niin, että piti ihan kurkistaa, mitä sinne kavioihin oikein oli ilmestynyt.

Takakavioiden, etenkin viimeiseksi jätetyn murheenkryynikintun, kanssa kengittäjä sitten sai vähän painiakin. Suhteellisen pienellä keskustelulla kengät kuitenkin saatiin kaikki naulattua ja lopuksi kengittäjä vielä lahjoi Ruusaa herkkupaloin.

Kun kengittäjä lähti laittamaan yhdistelmää ensikertalainen, tamma ja pikkuponi, hän ilmeisesti odotti iltapuhteekseen jonkinlaista kääpiöpainia. Rimpuilun sijaan rimpula kuitenkin yllätti hänet iloisesti. (Näin hän ainakin sanoi.)

Ilmeisesti jotain on sattunut ponin opetuksessa menemään oikeinkin.

Vähän kyllä hävetti, etten ollut huomannut, miten vinoiksi ponin kaviot todella olivat kuluneet. Vinoimman jalan, vasemman etusen, kavio ei ollutkaan sisäpuolelta vain "lintassa", vaan kavion seinämä oli siltä puolelta kulunut melkein valkoviivaan asti!

Oli siis vähintäänkin korkea aika lyödä poni kenkään. Voi hyvinkin olla, että emme enää palaa kengättömyyteen.

Teiniponi yrittää saada tarhakamua leikkiin.
Ruusa käveli hokkikengillään ihan kuin sillä olisi aina ollut sellaiset jalassa. Mutta koska päässäni pyörivät kaikki mahdolliset kauhukuvat hokinrei'istä rispaantuneisiin jänteisiin, olisin halunnut kääriä kullannuppuni jalat vähintään pumpuliin ja kuplamuoviin.

Käytännön syistä kuitenkin tyydyin ihan tavallisiin suojiin (ks. kuva yllä). Totutelkoon uusiin popoihinsa nyt pumpuliin käärittynä kuin arvokkainkin kilpahevonen. Jos suojat pysyvät ehjinä, harkitsen tarhasuojituksesta luopumista.

Hokkikengät kyllä ilmeisesti tosiaan ovat menomonot, sen verran vauhdikkaasti Ruusa tänään uskaltautui koikkaloikkaamaan tarhassa. Leikkiseuraa ei kuitenkaan kovasta yrityksestä huolimatta irronnut.

Mitä tarhakamuun tulee, vapaa heinä -kokeilun alustavat laumautumistulokset vaikuttavat lupaavilta.

On jo enemmän sääntö kuin poikkeus, että pihattokaksikko mahtuu samalle heinäkasalle. Lisäksi niillä on muita yhteisprojekteja, kuten tarhan laitaan jäätyneiden valumavesien tutkimukset. Tutkimus näyttäisi tapahtuvan omakohtaisen empiirisellä tyylillä (maistellen ja kaviolla raapien).

Harkitsemme virikkeiden lisäämistä omatekoisten hevosjäätelöiden merkeissä. Kun vain joskus ehtisi jäädyttää.

Lopuksi vielä pieni video Ruusan tarhahepuleista. Valitettavasti en saanut parhaita paloja tallennettua, mutta pientä osviittaa tästä saa. (Autenttisen ääniraidan pitäisi tällä kertaa peittyä musiikkiin.)



Linkki videoon



tiistai 6. tammikuuta 2015

Vapaampi heinä, pullukampi poni

Nyt, kun Ruusalla ja pomohevosella on ollut vapaa heinä runsaan viikon ajan, on alkanut näyttää siltä, että ei ponilla ainakaan mitään imeytymishäiriötä ole. Koverat kupeet ovat vaihtuneet plussapalloon keskivartalon tienoilla.

Nyt pitää pikemminkin ajaa muuta ruokintaa alas ennen kuin saamme riesaksi vielä elintasosairauksiakin. Poni-ihmisen takaraivossahan aina jyskyttää peikkona huoli kaviokuumeesta, vaikkei Ruusa tähän asti ole vaikuttanut sille kovin alttiilta.

Onnellinen poni ateriansa ääressä.

Vapaa heinä ei toistaiseksi ole parantanut rimpulan mahakipua. Mutta ihan kuin ponin takavatsa ei olisi enää ihan niin tiukalla krampilla kuin aikaisemmin ja ihan kuin takimmaisen vatsan koskemisesta seuraavalla potkulla ei olisi ihan niin huimaa kiihtyvyyttä kuin vielä pari viikkoa sitten.

Tosin parina päivänä poni on äksyillyt jo ihan kylkeen koskiessakin. Tänään sai koskea sinne pahimpaan kipupisteeseenkin, kun lahjoi porkkanalla. Ota tuosta nyt tolkkua.

Todennäköisesti on tehtävä jotain muutakin muutosta kuin seisovan pöydän tarjoaminen, mutta tuntuisi kuin suunta olisi oikea. Ehkä.

Myös Ruusan tarhakaverin omistaja on tyytyväinen hevosensa elintasokummun kehitykseen.

Ja molemmat olemme iloisia siitä, että on koko ajan suurempi todennäköisyys bongata pihattokaksikko sopuisasti saman buffet-pöydän äärestä. Ennen heinänsaannin vapauttamista Ruusalla ei ollut mitään asiaa noin kymmentä metriä lähemmäs pomohevosen eväitä.

Ateriointitahtikin näyttää hidastuneen. Heinää natustellaan hitaasti jauhaen. Välillä heinäkasa toimii myös sänkynä tai sitten käydään pihatossa köllöttämässä uusilla oljilla. Aikaa on myös (erittäin kateellisten) tarhanaapurien kanssa seurusteluun.

Ensimmäisen vapaa heinä -viikon jälkeen 200 kilon paalista oli jäljellä ehkä 30 kiloa. Toisin sanoen kahden hevosen päiväkulutus huiteli ainakin alkuun sellaisessa 25 kilossa per päivä. Ei minusta aivan mahdoton määrä kahdelle kylmäpihaton asukille, jotka vasta totuttelevat ruokailun vapauteen. Etenkin, kun toinen näistä on melkoisen kookas lämminverinen.

Olen aina ollut vapaan heinän ystävä. Jos suinkin vaan hevosen rehunkäyttökyky sen mahdollistaa, kannattaa kokeilla.

Hevonen on kuitenkin siinä määrin tapaeläin, että ainakin alkuun Ruusa ja pomohevonen päivystivät edelleen aidalla heinäruokinta-aikaan. Eivät voineet käsittää, miksei heitä ruokita, vaikka muutkin saavat.

Valitettavasti en ole vielä saanut otettua kunnollisia kuvia rimpulan vatsanseudun uudesta muodosta, mutta ehkäpä piakkoin. Sitä odotellessa on vielä pakko näin jälkikäteen jakaa kuva siitä, miten tallinpitäjä meitä jouluna lahjoi:

Ruusan pipari on yhä koskematon, koska en ole mahakipuiselle uskaltanut sitä syöttää. Ja onhan se nyt nättikin. 
 Ehkä olemme sittenkin olleet ihan kilttejä.

P.S. Olemme miettineet heinän hävikin minimoimista jonkinlaisilla heinälaatikoilla. Yksi lupaava ehdokas voisi olla sellainen muovikuutio, jollaisia kesäisin näkyy laitumien vesipisteinä. Sattuisiko kenelläkään olemaan ylimääräisenä? Otan kiitollisena vastaan myös vinkkejä siitä, mistä kannattaisi lähteä kyselemään. Suunta on siis Länsi-Uusimaa.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Ruusa on paras (Blogitallin haaste)

Oma poni, paras poni. Niin sen kuuluu mennä. Ja Ruusa todellakin on elämäni poni eli yksinkertaisesti paras. Siksi päätin tällä kertaa tarttua Blogitallin viikkohaasteeseen (ohjeet lopussa).

Ei taida sellaista osaa elämässäni ollakaan, etteikö Ruusa siihen jotenkin liittyisi.

Se tietää olevansa paras.
Ruusa on paras. Muutenhan sitä ei voi edes mitenkään selittää, että poni ylipäänsä on vielä elossa. Fiksumpi olisi sen monivammaisuuden kanssa jo luovuttanut, mutta tämä täti se vaan hakkaa päätään seinään. Kumpi pettää ensin, pää vai seinä, se jää nähtäväksi.

Mutta miksi? Miksi hakkaan päätäni seinään, vaikka voisi olla mukavampaa olla hakkaamatta? Toisin sanoen, miksi juuri Ruusa.

Se oli varsana ehkä söpöintä ikinä.
Iso syy tällaiseen kiintymykseen on varmaankin se, että Ruusan kanssa olemme tallanneet samaa polkua niin pitkään. Ihmisen ajassa yhteistaival on lyhyt, vain runsaat 3,5 vuotta. Mutta Ruusan näkökulmasta yhteinen aikamme on kattanut sen koko elämän. Syntymästä saakka, vaikka en syntymää omin silmin todistanutkaan. Eikä poni lähde minulta muualle kuin taivaslaitumille.

Olen nähnyt, kuinka honkkelo rimpula on ottanut ensimmäisiä laukkaspurttejaan. Olen rapsuttanut irti sen varsakarvaa, katsonut kuinka pikkuvarsasta on kasvanut tasapainoinen nuori poni.

Tänä aikana Ruusa on opettanut minua enemmän kuin kukaan toinen hevonen. Olen hemmotellut sen pilalle ja sitten joutunut korjaamaan jälkiäni. Omistajan kurinpidollisista ongelmista huolimatta poni ei ole missään vaiheessa ruvennut ilkeäksi. Se on kukkoillut kukkoilunsa niin, ettei aranpuoleisenkaan tädin ole koskaan tarvinnut pelätä. Eikä Ruusakaan pelkää juuri mitään.

Ruusan kanssa on yhdessä opeteltu mm. ohjasajoa. Loppukesästä 2013 poni oli jopa vähän paksu.
Ponini on fiksu ja nopea oppimaan. Tämä tosin saattaa joskus kääntyä kouluttajaa vastaan, jos sattuu vahingossa opettamaan jotain muuta kuin oli tarkoitus.

Ihmisistä Ruusa on aina tykännyt, muistakin kuin omistajastaan. Se on aina valmis seurusteluun ja osallistuisi mielellään esimerkiksi pihaton siivoamiseen.

Sosiaalisuus ja suloisuus on tehnyt Ruusasta monien suosikin. Eikä varmaan haittaa sekään, että poni on "kuin karkki" (laitumella vierailleen ihmisen kommentti). Poni on ollut tallityöntekijän suosikki, koska nimensä kuultuaan on hörissyt vastaukseksi ja rientänyt luokse. Se on ollut laidunnaapurin suosikki, koska se nyt vaan on nätti ja ihana. Nykyisellä tallilla naapurin pieni lapsi ei tiennyt kenenkään hevosen nimeä, mutta Ruusan nimen hän oppi heti ja tunnistaa Ruusan vaikka pilkkopimeässä.

2-vuotiskaudella Ruusa on ollut parhaimmillaan. Tässä se esiintyy Vermon poninäyttelyssä 2013. Poni oli luokkavoittaja ja reserve champion nuori. Tätä kuvaa en väsy katsomaan.
Ruusassa vain on sitä jotakin. Karismaa. Kun se ravaa näyttelykehään, sen olemus kertoo: "olen tullut näyttämään teille, että olen paras". Tämä karisma on tuonut Ruusalle vähintään luokkavoiton kaikista näyttelyistä, joihin se on tähän asti osallistunut, vaikka sillä on silmiinpistävän vinot jalat ja ahtaat liikkeet.

Wannabe-kasvattajaa palkintokaapin pokaalit ja monenväriset ruusukkeet lämmittävät suuresti.

Leikkitäti-Ruusa ja kesällinen orivarsa 2013.
Monista sairauksistaan huolimatta Ruusa on ollut vilkas varsa. Se on toiminut leikkitätinä itseään nuoremmille ja innostanut aikuisiakin vauhtiin.

Muut hevoset ovat Ruusalle tietenkin kaikkein tärkeimpiä. Mutta kun minä tulen tallille, se suuntaa portille odottamaan. En pääse paikalle salaa, sillä näiden vuosien aikana poni on oppinut tunnistamaan autoni.

Kun kuulen portilta tutun hörinän, muistan, miksi oma ponini on vielä elossa ja miksi se on poneista parhain.


Onko sinunkin eläimesi paras? Blogitallin haaste kehottaa kertomaan muillekin, miksi näin on. Palkintona on Back on Trackin huivi.