Valoa tunnelin päässä?

Uskallanko sanoakaan? Ehkä vimmaisesti puuta koputtaen. Sillä lailla vaivihkaa vähän. Tällä tuurilla varustetun yksilön kannattaisi vain keskittyä kätkemään onnensa, mutta jos nyt ihan vähän uskaltaisi nähdä tunnelin päässä valoakin. Ehdottomasti ehkä.

En tiedä, tepsikö akupunktio tyylillä pahenee ennen kuin paranee, onko Ventipulmin ihmelääke vai kuuliko maailmankaikkeus kaikki ihanien ihmisten onnentoiveet. Joka tapauksessa joulupäivänä irtojuoksutin ponia ja se palautui kunnon hengästyksestä lähes normaalikeuhkoisen ponin tapaan.

Tästäkös täti innostui ja tapaninpäivänä meillä olikin sitten tällainen meininki:

Kuvaaja tutustui ensimmäistä kertaa elämässään salaman käyttöön. Lopputulos oli katastrofaalisuudessaan aika taiteellinen. (Ilmeisesti annan kuvassa ponille namia, siksi olen niin kummassa asennossa.)

Jep, pääsin ratsastamaan omalla ponillani! Mikä voisi olla parempi joululahja?

Joulunpyhinä on myös mahdollisuus saada tallille mukaan sellainen luksus kuin toinen ihminen. Tämän kunniaksi testasimme ponin pimeäratsastusominaisuuksia maasto-olosuhteissa. Tarkkailun kohteena olivat hieman isojen ponikalossien soveltuvuus ratsastukseen (koska niitä rautakenkiä ei ole vielä saatu järjestettyä) ja ratsun pääkopan yhteensopivuus ratsastajan otsalampun kanssa.

Erityisesti jännitti tietysti testin tärkeimmän osa-alueen tulos eli ponin hapenottokyvyn riittävyys käsillä olleeseen tehtävään.

Testin tulos oli mitä erinomaisin: Kalossit pysyivät jalassa, poni ei hermostunut niistä eikä ratsastajan otsalamppu hämmentänyt sitä sen enempää kuin taluttajankaan otsalamppu aikaisemmin. Ja mikä parasta, sieraimet eivät 15 minuutin käyntimaastossa juurikaan laajenneet! (Alla kuvallinen todiste, kuva on siis otettu jokseenkin välittömästi lenkin jälkeen.)

Ponin sierainten koko lenkin jälkeen on käänteisesti verrannollinen ponitädin hymyn leveyden kanssa.

Ruusa on nyt torstaista lähtien ollut eläinlääkärin suosittelemalla lääkityksellä eli se saa Ventipulminia kahdesti päivässä. Muuten olen toiminut päinvastoin kuin eläinlääkäri ohjeisti eli olen jatkanut ponin lähes päivittäistä liikutusta, hengästyttävääkin.

Eläinlääkärillä on lääketieteellinen osaaminen, jolle tädin mutu ei vedä vertoja, mutta tädillä on jotain, mitä kenelläkään eläinlääkärillä ei ole: vuosien kokemus juuri tämän ponin ja sen vaivojen kanssa elämisestä.

Tällä kertaa mututäti yhtäkkiä tajusi, että ponin kuntoilutuokioista heikkohappisimmat  ovat viime aikoina seuranneet aina useampaa kuin yhtä tarhalevättyä päivää. Tältä pohjalta päättelin, että liikutuksen himmaaminen ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen.

Harvinainen arkipäivän otos. Poni ihmettelee, mitä emäntä tusaa. Älkää ottako mallia tästä bootsien asennusasennosta, sillä pää kannattaa yleensä pitää poissa hevosen jalkojen välistä - vaikka olisi kypäräkin.

Kun vauhtiin kerrankin päästiin, nousin ponin selkään uudelleen sunnuntaina.

Päivän teemana oli puomityöskentely. Ponin elämän ensimmäinen ratsastajan kanssa suoritettu puomitehtävä oli niinkin huikaisevan monimutkainen kuin kaksi puomia keskellä kenttää. Niitä ylitimme jokusen kerran käynnissä, kerran ravissakin.

Ravia muuten mentiin sunnuntaina jopa useita kierroksia peräkkäin, molempiin suuntiin. Tästä huolimatta mainittavaa hengästymistä ei 15 minuutin ratsastelun päätteeksi ollut havaittavissa.

Jos uskaltaisin, laittaisin tähän monta huutomerkkiä ja onnesta huokailua, mutta pelkään, että sellaisesta ilakoinnista seuraisi jotain vähemmän onnellista. Ihminen on jonkin verran taikauskoinen eläin, nääs. Niinpä tyydyn varovaisesti toivomaan, etteivät paha tilanne ja ahdistus palaisi ainakaan kovin pian.

Voisihan tästäkin vielä vähän parantaa, mutta ei sekään haittaisi, jos tämänhetkinen hengitystaso pysyisi - mielellään myös sitten, kun lääke pitää lopettaa.

P.S. Nyt kun aivokapasiteettia edes väliaikaisesti riittää muuhunkin kuin ponin hengityselimistön toiminnan tarkkailuun, ratsastajalla alkaa olla kova ikävä oikeaa satulaa. Heti arjen koitettua soitinkin Hipposportiin ja kysyin, josko satulamme olisi viimeinkin saapunut tehtaalta. Ilmeisesti ei ole, koskapa luvattua takaisinsoittoa ei ole kuulunut. Jos olisin tiennyt, miten ylioptimistinen oli arvio satulan valmistumisesta viidessä viikossa, olisin ehkä tässä välissä vähän tarmokkaammin etsiskellyt meille muuta satulaa. Mainittu mittatilaussatulahan siis tilattiin meille syyskuun alussa.

Siedätyshoidon alku

Piikkiä siellä, piikkiä täällä. Nyt Ruusalla alkaa säännöllinen piikitysohjelma eli siedätysseerumeita tökitään sen ihon alle kasvavalla annoksella ensin kahden viikon välein ja sitten harventaen.

Eläinlääkäri kävi torstaina esittelemässä, miten ensin nipistetään kaulan iho poimulle, sitten työnnetään ohut neula poimun tyveen ja lopuksi truutataan ruiskun sisältö ihon sisään. Tärkeää on tarkistaa, että neula ei ole lihaksessa. Jos neula on lihaksessa, se ei juuri liiku, vaikka yrittäisi liikuttaa. Jos se suostuu ihon alla vähän heilumaan niin ollaan turvallisilla vesillä.

Ensipiikin jälkeen eläinlääkäri kyttäsi ponia vähän aikaa, siltä varalta että tulee reaktiota. Ruusa tuijotti takaisin ilman sen kummempaa reaktiota. Hieroi vähän takaisin, kun eläinlääkäri rapsutteli ryntäiltä.

Mitään anafylaktista shokkia poni ei siedätyspiikistä saanut, mutta piikityksen jälkeen suoritetusta pienestä liikuntahetkestä se hengästyi tavalla, joka on tädille valitettavan tuttu aiemmasta elämästä. Siitä aiemmasta, missä ponin on pitänyt hengittää kortisonihöyryjä kahdesti päivässä saadakseen henkeä.

Perjantain kävelylenkki meni ihan lupaavissa merkeissä, mutta tarhalevätyn viikonlopun jälkeinen kävelylenkki ohjasajaen sitten taas ei.

Hyvää mainitussa lenkissä oli se, että poni oli täynnä energiaa ja liikkui mielellään. Tallilla kuitenkin selvisi karu totuus: poni oli kävelylenkin jälkeen hengästynyt kuin olisi vetänyt tunnin laukkaa lumihangessa. Kyljet pumppasivat ja sieraimet olivat levällään vielä puoli tuntia kävelyn jälkeenkin.

Tätä se taisi ennakoida, että poni on ollut alavireinen. Takaraivossa se ajatus kuiski jo ennen tätä, mutta en halunnut kuunnella.

Oheinen kuva ihan itkettää eikä pelkästään siksi, että siinä on lunta ja nyt on vain kuraa. Tuolta näytti ponini lumessa juoksennellessaan joulun aikaan 2012. Silloin poni oli jo sairastunut, mutta ei ollut vielä koskaan joutunut hengittämään inhalaattorin kautta.

Kaiken tämän mahtavuuden vei pois huono tallivalinta kuvan ottoa seuraavana syksynä. Miten olenkaan osannut tehdä Ruusan kanssa etupäässä huonoja valintoja.

Lapsuuden keuhkoputkentulehduksen ja sen huonossa paikassa vietetyn kuukauden seurauksena joulu 2015 voi hyvinkin jäädä ponini viimeiseksi jouluksi.

Tiedän, että sanoin näin blogissa jo melkein vuosi sitten. Mutta viime kesänä lupasin niin ponilleni rakastavani sitä niin paljon, ettei sen tarvitse enää koskaan kokea toista sellaista kesää. Jos sellainen kesä näyttää olevan tulossa niin tulee aika minun lunastaa lupaukseni.

Tämäkin on arkistokuvaa, toissatalvelta.

Nyt vielä katsotaan ja yritetään, jonkin aikaa. Jospa tämä olisi vain ensireaktiota siedätykseen. Jospa siedätyksestä olisi lopulta apua. Jospa.

Eläinlääkäri kylläkin piti kovin epätodennäköisenä, että kyseessä olisi reaktio siedätyshoidon aloittamiseen.

Toisaalta jos siedätyksestä halutaan tuloksia, kortisonia pitää pihdata niin pitkään kuin mahdollista. Eli nyt pannaan poni Ventipulminille ja minimoidaan liikutus hetkeksi. Jos puuskutusta alkaa tulla levossakin, on pakko aloittaa kortisoni.

Tällaisissa fiiliksissä näin joulun alla.

Blogin lukijoille toivon parempia fiiliksiä. Oikein mahtavaa joulua kaikille! (Jostain syystä edellä sanottu kuulosti vahingossa sarkastiselta, mutta on tarkoitettu ihan aidoksi toivotukseksi.)

Tukossa

Blogin päätähtönen on viime ajat ollut jollain tapaa alavireinen. Se ei ole vaikuttanut varsinaisesti kipeältä, mutta se ei kuitenkaan ole ollut ihan hyväkään. Tukossa, se sana ehkä kuvaa tilannetta parhaiten. Poni ei ikään kuin ole saanut itsestään irti sitä, mitä yleensä, eikä siitä ole tuntunut hyvältä yrittää.

Kun ongelma ei ole kovin selvärajainen, siihen on vaikea pureutua. Kutsuisiko eläinlääkärin vai osteopaatin, vai aloittaisiko sittenkin kengittäjästä. Tai ehkä pitäisi vain yrittää puoliväkisin panna poni hommiin, jospa liike olisi lääke. Aina on sekin vaihtoehto, että vain jättäisi asian huomiotta ja katsoisi, josko se siitä ajan kanssa. Siinä vaan olen kovin huono.

No, tällä kertaa tulin kutsuneeksi akupunktiohoitajan. Soitin tutulle akupunktiogurulle, koska ponin ruumiinlämpö jäi flunssan jälkeen hiukan koholle, ja sitten tietysti olivat nämä muut epämääräisyydet. Vastaavassa tilanteessa viime keväänä akupunktio auttoi.

Ponieläin hämmentyneessä tilassa toisena joulukuussa olleista aurinkoisista päivistä. Hämmennystä herättää ponissa ainakin se, ettei laatikossa ole heinää, vaikka se on heinälaatikko.

Tukossa, se oli akupunktiohoitajankin näkemys tilanteesta. Jotain pulsseja hän ymmärtääkseni tunnustelee. Sen pitemmälle ei ponitädin "asiantuntemus" tässä asiassa riitä. Tuntemansa perusteella akupunktiohoitaja sitten tökkii neuloja erinäisiin ponieläimen ruhonosiin. Tällä kertaa piikiteltiin etupäässä ristiselkää - ja otsaa.

Miksi otsaa, kysyi tietenkin aina yhtä utelias ponitäti. Akupunktioneulan tökkääminen otsaan, epäilemättä johonkin tiettyyn pisteeseen otsassa, on ilmeisesti hyvä tällaisiin epämääräisiin vaivoihin. Ja selvärajaisiinkin ongelmiin, joiden syy on tavalliselle ihmiselle käsittämätön.

Piikkimies tuikkasi neulansa Ruusan otsaan, koska hänestä tuntui, että poni oli lipsahtanut vähän itsensä ulkopuolelle. King is not in the castle. Kun kuningas ei ole linnassaan, ei ole valtakunnassakaan kaikki hyvin. Neula otsassa palauttaa kuninkaan linnaan ja ponin omaan päähänsä. Pitäisi alkaa taas valtakunnan (eli ruhon) asioiden luistaa.

Jäämme odottamaan tuloksia.

Hoidon aikana poni ainakin tuntui olevan sitä mieltä, että jotain tapahtui. Toivottavasti tästä seuraa voinnin paraneminen.

Seuraavan kerran soitto akupunktiohoitajalle on hoitajan arvion mukaan ajankohtainen sitten, kun alkaa taas tuntua, että poni on tukossa ja itseltään hukassa.

Tiistaina poni nautti kiinalaisen lääketieteen saavutuksista, torstaina eli huomenna on länsimaisen lääketieteen vuoro yrittää. Aloitamme siis siedätyshoidon. Raporttia seuraa.

Hyvän mielen hevonen

Melkein mikä tahansa tallipäivä marraskuussa (joka on jatkunut vahvasti joulukuunkin puolella): harmaat pilvet roikkuvat taivaalla, vettä on tullut monta päivää kuin esterin takapuolesta ja muovannut tarhan portille mudasta upottavan suon. Tallireissu alkaa ojankaivuulla, että saisi vähän vettä valutettua pois tarhasta.

Sitten tulee vuokrahevosen vuoro.

Tamma antaa nätisti kiinni tarhasta, Portilla ei nyi mihinkään suuntaan vaan lempeästi katsellen odottaa, että täti sulkee portin. Seuraa löysällä narulla talliin, jossa seisoo naruissa rauhallisena, mutta virkeänä. Kuolaimet ottaa suuhun itse ja pitää pään alhaalla, että pätkäratsastaja saa soljet kiinni.

Ratsailla vuokrahevonen kuuntelee istuntaa herkällä korvalla, ei ole koskaan raskas sen enempää jalalle kuin kädellekään. Tekee sen, mitä ymmärrettävästi pyydetään, eikä kehittele omia koreografioita.

Kun on tällainen vuokrahevonen, mieli ei mene mustaksi vaikka sataisi tai vaikka omalla ponilla olisi terveydessä sanomista.

Sellainen on vuokrahevoseni, todellinen hyvän mielen hevonen.

Nyt kun olen saanut omistajalta luvan kirjoitella vuokrahevosesta niin se varmaankin näkyy silloin tällöin täälläkin. Eli saanko esitellä: Veera, ponin tarhakaveri ja ponitädin harrastuskaveri. Ratsastusmielessä olemme tehneet tuttavuutta nyt pari kuukautta.

Se ei ehkä näytä isolta ilman vertailukohtaa, mutta sen säkä on oikeasti 174 cm. 

Perässähiihtäjän blogi nyt myös Jalustimessa

Myönnetään, en ole koskaan ollut mikään edelläkävijä. Pikemminkin sellainen hapan perässähiihtäjä. Tämä pitää paikkansa etenkin näissä some-jutuissa.

En ollut ensimmäisten Facebook-jäsenten joukossa, en ensimmäisiä bloggaajia ja Hippolaankin liityin vasta, kun riittävän moni tuttu blogi oli jo siellä. Mihinkään instagramiin tai twitteriin en ole vieläkään mennyt, puhumattakaan siitä, miten pahasti olen pudonnut kelkasta kaikenlaisten periscopejen ja snapchatien suhteen. Niitä tosin ei ole taidettu tarkoittaakaan keski-ikäisille.

No niin, taas lähdettiin liikkeelle vähän kuin muinaisista roomalaisista käsin. Oikein esimerkillistä kirjoittamista (kyseessä on lähinnä varoittava esimerkki).

Nyt asiaan. Liitin blogini uuteen blogilistaukseen Jalustin.netiin.

Miksi? No, kun siellä ovat jo muutkin. Tai ehkä siksi, että juuri tällaista sivustoa olen blogimaailmaan kaivannutkin. Blogilistausta, jossa näkisi ison määrän blogeja kerralla, ilman etukäteen tehtyä seulontaa. Ja vieläpä selkeällä, tyylikkäällä toteutuksella.

Tähän asti Hippola on ollut ainoa vakavasti otettava blogilistaus tällä idealla. Jalustin.netissä erona on tiimiblogien puute. Tämä on minusta kovin virkistävää. Tuskin silti luovun Hippolastakaan ihan heti, se on kuitenkin jo asemansa vakiinnuttanut ja ilmeisen suosittu, koskapa muutama sieltä kertaalleen lähtenytkin on sinne palannut.

Joidenkin mielestä on tyhmää, jos portaaliin hyväksytään mukaan kaikki halukkaat, ilman sen kummempia laatuvaatimuksia. Minä taas tykkään, kun pääsen tekemään valinnan itse.

Olen löytänyt listausten kautta tosi kivoja blogeja, joihin en muuta kautta ehkä koskaan olisi päätynyt. Siksi haluan itsekin laittaa blogini listoille: lisätäkseni valinnanvaraa muille ja tietysti tavoittaakseni sellaisia lukijoita, jotka eivät ehkä koskaan muuten olisi tänne päätyneet.

Jalustin.net vaikuttaa oikein kivalta portaalilta ja siellä on mukana monia hyviä blogeja, joita ei muissa portaaleissa ole nähty.

Ainoa miinus, jonka keksin, on se, että portaalin toimituksen juttuja on kirjoitettu minä-muodossa ilman allekirjoitusta. Se vähän häiritsee. Onneksi sentään taustaorganisaatio on selkeästi mainittu, Digitoimisto Adetto. Toivottavasti ammattilaiset saavat sivuston myös kannattamaan niin, ettei palvelu lopu hetikohta.

Ruusan terveysuutiset

Ruusan terveysuutisista päivää. Tässä jaksossa kerromme muun muassa, miten jaksavat murheenkryynijalka ja sen vierustoveri sekä etsimme kengittäjää.

Jo aikaisemmassa tekstissä mainittu murheenkryynijalka ja sen kuumotteleva/turvotteleva ojentajajänne ovat näyttäneet lupaavia merkkejä. Toisin sanoen turvotusta ei ole ollut ja lämpökin on palannut normaaliksi. Toisaalta vasemman takajalan ojentaja on alkanut kuumotella.

Tämä tietysti tarkoittaa, että hysteerisyyteen taipuva ponitäti kylmää ja käärii molempia takakinttuja. Olen miettinyt, uskaltaisiko jättää koko lämpöilyn huomiotta. Ilman oikean takasen ojentajan turvotusta tuskin olisin kiinnittänyt jalkojen lämpötilanvaihteluun kovin kummoista huomiota.

Autenttinen kuvamateriaali todistaa, että menneellä viikolla ei ole pelkästään satanut. Kerrankin kävi tuuri. Nimittäin kun viikkoon mahtui kaksi aurinkoista päivää niin meikällä sattui olemaan molempina iltavuoro! Kuvat tiistailta.

Poni on myös ryhtynyt arkomaan kengättömiä kavioitaan, mikä tietysti ponieläimen kohdalla aina saa sydämen tykyttämään. Koska muut kaviokuumeoireet kuitenkin puuttuvat, kyseessä lienee vain kengitystarve. Käsitys vahvistui, kun kaivoin esiin hevoskalossit ja poni leikki koko talutuslenkin helium-palloa. Tietysti juuri silloin ohi ajoi yksi naapurin ravimies.

Ehkä kavionpohjat ovat ottaneet itseensä kosteudesta, josta tänä syksynä ei totisesti ole puutetta kärsitty.

Sulalla kentällä poni juoksentelee mielellään, mutta maastoon on puettava kalossit. Tuleepahan narunjatkeelle siinä ähertäessä hyvät alkulämmöt jo ennen lenkkiä.

Olin toivonut, että pärjäisimme kengättä ainakin tämän monsuunisadekauden yli, koska mutaan jääneet kengät tahi hokeilla mudassa rämpien rei'itetyt sääret eivät kauheasti innostaisi. Mutta ei kai tässä muu auta kuin lyödä rautaa alle.

Kengittämisessä ainoa ongelma on kengittäjän puute.

Vajaa vuosi sitten löytynyt kengittäjä on tekijänä aika huippu, mutta paikalleilmestysprosentti on heikonlainen. Hän on nimittäin kuudesta sovitusta kerrasta ilmestynyt paikalle sovittuun aikaan yhtenä. Parhailla on tietysti vara valita asiakkaansa eikä ajoittain jalkaa kiskova poni varmaankaan kuulu kenenkään suosikkiasiakkaisiin.

Ponin kaviot kuitenkin kestävät huoltovälien venymistä huonosti. Niinpä lienee paras etsiä sellainen kengittäjä, joka suostuu saapumaan paikalle sovittuun aikaan. Paha vaan, että kengittäjää, jolla sekä paikalle saapumisen että ammattiosaamisen taso on hyvä. ei välttämättä löydy ihan hetinyt. Saa ehdottaa, jos tulee mieleen joku sopiva Länsi-Uudeltamaalta. (Viime vuolussa poni muuten oli aikalailla mallioppilas eli ehkä kengityskin jo sujuisi suuremmitta ongelmitta.)

Vaikka aina valitan mudasta niin on todettava, ettei Ruusan tarha nyt sentään kokonaan ole mitään mutahelvettiä. Itse asiassa ylemmät osat ovat sataneeseen vesimäärään nähden aika kuivat. Mutta siihen muta ja pimeys ovat vaikuttaneet, että tarhaa ei ole tullut siivottua tavalliseen tahtiin. (Tallillamme tarhan siisteys on hevosenomistajien vastuulla.) 

Edellä mainitun päänvaivan lisäksi Ruusa on käyttäytynyt niin sävyisästi ja rauhallisesti, että se lienee hyvinkin sairas. En vain ole vielä keksinyt, mikä sillä on. On toki myös etäisesti mahdollista, että omistajan tsemppi ponin käytöskoulun suhteen on tuottanut tulosta.

Tässäpä nämä Ruusa-kuulumiset tältä erää.

Tai no, meinasin tähän kirjoittaa sellaisen mysteeripäivityksen, että ensi viikolla tapahtuu jänniä, mutta sitten muistin, miten paljon inhoan mysteeripäivityksiä. Joten kerron nyt, että ensi viikolla Ruusalla on piikkipäivät. Ensin tiistaina käy akupunktiomies ja torstaina aloitetaan viimein ne siedätyshoidot. Jännää on.

P.S. Piti jo tuohon edelliseen tekstiin laittaa tällainen lisäys, mutta laitan nyt tähän sitten. Eli kiitän suuresti Kukkahattu-päivitykseen kommentoineita! Näissä kommenteissa on esimerkki siitä, miten antaa kriittistä palautetta rakentavasti. Hyvä te!

Blogiexpo, tulihan sielläkin käväistyä

Tänään oli Tampereella paljon etukäteen hehkutettu Blogiexpo. Pitihän siellä käväistä ihan kannatuksen vuoksi. Myönnetään, en heti ihan ymmärtänyt tällaisen tapahtuman tarvetta, mutta kannatan mielelläni kaikkia pyrkimyksiä järjestää hevosihmisille tapahtumia.

Aika moni muukin oli lähtenyt uteliaana katsomaan, mitä Playssonin porukka oli saanut aikaan. Ilmeisesti kävijöitä oli suunnilleen se määrä, minkä järjestäjät odottivatkin, koskapa tapahtumahuoneen tuoleilla näytti olevan melko suuri käyttöaste. Jokunen kymmenen ihmistä siellä näytti kerrallaan olevan.

En jaksanut viikon ainoana vapaapäivänä nousta kukonlaulun aikaan enkä edes ennen yhdeksää. Se vähän harmitti, koska kaikki minua kiinnostava ohjelma oli ajoitettu aamuun. (Edit: myöhemmin luin ht.netistä, että ruokintaluentokin oli ollut hyvä, joten ehkä olisikin pitänyt mennä paikalle iltapäivällä.) Loppujen lopuksi kuuntelin vain Dressage Onsiten esityksen.

Tässä päivän kuvasaldo. Dressage Onsiten kojulta sai joulunamit koko ratsukolle. Otin esitteenkin varmuuden vuoksi.

En ollut aikaisemmin oikein ymmärtänyt, miksi joku haluaisi maksaa siitä, että saa lähettää kouluratavideon tuomarin arvosteltavaksi. Eikö sitä varten ole kisat? Mutta ilmeisesti nettipalvelussa saakin enemmän kommentteja kuin kisoissa.

En ehkä ole ihan kohderyhmää, sillä oma koulukisakokemukseni rajoittuu yhteen heC-starttiin. Sen ratsastin oriilla, joka oli edellisen kerran vieraillut kyseisellä kentällä astumassa tammoja. Voisi sanoa, että ponin keskittyminen ratsastajan toiveisiin ei ollut ihan sata prosenttia.

No, takaisin asiaan. Dressage Onsitellä on näemmä myös virtuaalivalmennusta, tavallaan. Voi saada kommentit myös omasta treenivideosta. Tilaisuudessa nähdystä Riinan ja Rytyn videosta kommentit olivat minusta hyvät.

Toistaiseksi panen silti omat rajalliset rahavarani mieluummin valmennukseen, jossa saan opettajan kommentit reaaliajassa. Pitää kuitenkin panna tuokin palvelu korvan taakse, jospa joskus tulisi sellaiselle tarvetta.

Plussaa tapahtumassa oli ilman muuta ilmaisuus ja avoimuus kaikille. Kivasti oli esiintyjäkaartissakin porukkaa eri "leireistä". Ennalta julkaistu ohjelma kertoi pätevästi siitä, mitä oli odotettavissa. Jos aikaa yhdelle esitykselle on 15 minuuttia, tietää jo etukäteen, että aika pintaraapaisua on odotettavissa.

Kuten sanottua, hattua nostan, että joku järjestää jotain kaikille halukkaille. Etenkin, kun netissä roikkuva hevosporukka ei - kauniisti sanottuna - aina ole ihan sitä kiitollisinta yleisöä.

Tällä kertaa oma vierailuni jäi pikapiipahdukseksi, joten kovin kattavasti ei tullut ohjelmaankaan tutustuttua. (Edit. edellistä virkettä on julkaisun jälkeen muokattu. Poistettu toistoa ja lisätty jälkimmäinen lause.) Mutta ehkä ensi kerralla sitten paremmalla ajalla.

Apua, onko päässäni kukkahattu?

Tajusin sen yhtäkkiä. Vaikka olen aina luullut kelluvani hevosharrastajien valtavirrassa, minusta on kuitenkin tullut jonkinlainen toisinhevostelija. Sellainen, jota virran vastapuolelta nimitellään sellaisilla termeillä kuin kukkahattutäti tai hippi.

Miten tässä näin kävi?

Hevosten hyvinvointi on toki aina kiinnostanut ja ainakin toivon, että hevosten hyvinvointi on kaikkien hevosharrastajien prioriteetti.

Kun Ruusa sairastui hengitysteistään, hylkäsin ajatuksen perinteisestä karsinatallista. Onhan se selvää, että pihatto on hengitystieongelmaisen ykköspaikka. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että en enää haluaisi vangita poniani vähintään 12 tunniksi vessan kokoiseen koppiin. Edes siinä tapauksessa, että se kokisi ihmeparantumisen.

Luen hevostutkimuksia ja mitä enemmän opin hevosesta eläimenä, sitä vakavammin haluan tarjota omalleni mahdollisimman lajityypillisen elämän. Hevosseuraa samassa aitauksessa. Ehdottomasti tilaa juosta (nykyinen tarha on ihan minimimitoissa). Mahdollisimman paljon laiduntamista.

En halua, että ponini on tallilla vain säilytyksessä, vaan sen pitää olla siellä kotonaan. Sydän särkyy, jos ihmisen vierailu on hevoselle päivän isoin juttu.

Kuolaimet meillä sentään on käytössä, mutta niitäkään ei sille (yleensä) pakoteta suuhun, vaan olen opettanut sen ottamaan ne suuhunsa oma-aloitteisesti. (Namilla.)

Ja sitten on vielä se true-kukkahattujuttu. Hevosenkäsittely. Se oppimisprosessi, joka sai minut rupeamaan bloggaajaksi. Haluan oppia lukemaan hevosta niin, että oppiminen olisi sillekin miellyttävää. Haluaisin, että yhteinen touhuaminen ei olisi kiva harrastus vain minulle, vaan myös ponille.

Luulisi, että tämä jos jokin olisi valtavirtaa. Mutta kun olen etsinyt apua Ruusan kouluttamiseen, en ole uskaltanut ottaa ketä tahansa. En halua sellaista, joka kiiruhtaa tehtävästä toiseen miettimättä, onko poni sinut edellisen asian kanssa.

Ratsastuksessa kukkahattuistuminen alkoi kylläkin jo (edit: vai pitäisikö sanoa vasta) toista vuosikymmentä sitten. Silloin hoksasin, että hevosta voi ratsastaa myös pääosin istunnalla. Ei tarvitse nyplätä ohjalla, vaan on mahdollista, että hevonen hakeutuu kauniille tuntumalle ihan itse. Ja että sillä nyökyllä ei olekaan mitään merkitystä, jos kaarella on vain kaula.

Luulin, että kevyellä kädellä ratsastaminen olisi valtavirtaa ja kädellä ratsastaminen lähinnä wannabe-tuuppareiden oikotie onneen. Mutta viime vuosina olen nähnyt jopa ratsutuksesta rahaa ottavilta niin rumaa ratsastusta, että suu on jäänyt auki sitä katsellessa.

Luulin olevani valtavirrassa, mutta olen alkanut epäillä, että en olekaan. Kertokaa, että olen ainakin osittain väärässä, jooko?

Vielä kerran kesä ja kuvahaaste

Tämä haastevastaus oli jo kertaalleen lähes valmis ja sitten Blogger hävitti sen. Ei kannata painaa liian monta kertaa ctrl+z. Tyhjää tekstikenttää ei näemmä saa enää takaisin millään komennolla.

No, asiaan. Sain jo aikaa sitten Suvililja-blogista tämän kuvahaasteen, nimeltä Hevoskesä 2015. Kiitos siitä! Haaste on alunperin peräisin Kavioliitossa-blogista. Ideana on siis muistella mennyttä hevoskesää kuvien muodossa.

Tämä olikin yllättävän vaikea haaste, sillä melkein kaikki kivoimmat kesäkuvat on jo blogissa nähty. Yksi kuvista onkin uusinta, mutta ehkäpä saan tämän anteeksi.

Tässäpä haasteen ohjeet:

1. Haasta mukaan 1-3 blogia
2. Valitse haasteeseen mukaan viisi (5) hevosaiheista kuvaa, jotka mielestäsi kuvaavat parhaiten kulunutta kesää. Voit kopioida haastelogon mukaan postaukseen.
3. Linkitä mukaan haasteen antanut blogi

En nyt haasta ketään. Mutta jos joku innostuu haasteesta niin siitä vaan tekemään!

Ensimmäinen kuva on oikeastaan syyskuulta, mutta sehän oli tänä vuonna vielä täyttä kesää. Tähän kuvaan jotenkin tiivistyy kesän parhaus, laidunaika ja sydänystävyys.

Tämä kuva puolestaan on kesän alusta, toukokuulta, jolloin olivat kesän ensimmäiset lämpimät päivät. Seuraavathan sitten olivatkin elokuussa. Hevoset ovat tässä kuvassa olleet laitumella jonkun päivän. 2-vuotias suokkitamma on vallannut kukkulan, jolla Ruusakin tykkäsi tähystää. Kuvassa näkyvät kesän syvät värit.

Kolmas kuva on taas syksykuva. Kävin laitumella ennen kuin ajoin Hämeenlinnaan Laatuponikisaan. Laitumella oli aamuvarhain niin hieno sumu, etten voinut olla ottamatta muutaman kuvan! Ruusa ei halunnut poseerata sumua vasten, mutta tämä suokkineito oli juuri sopivassa paikassa.

Näyttelyt olivat ehkä kesän parasta antia. Tämä kuva on Match Show'sta, jossa Ruusa esiintyi itselleen BIS II -tittelin. Kuva on jo ollut blogissa, mutta mitä siitä, kun se on näin hieno!

Näyttelyitä kuului kesään myös kameran takana. Ehkä kivoin tapahtuma oli Satakunta Show Porissa, siellä oli samassa paikassa tivoli ja maatalousnäyttelykin. Kuvassa näyttelyn voittanut poni, Moondelight Neifion. Ori on yksi suosikeistani. Se on myös aiemmin blogissa esitellyn Iffo-ponin pojanpoika!

Bonuksena vielä liikkuvaa kuvaa kesältä. Näissä Leena Kahisaaren ottamissa videoissa Ruusa on Vermon poninäyttelyssä. Videot ovat niin hyödyllisiä, tajuaa heti omat virheensä (kuten juostessa heiluvan käden).

Ennen kehää:



Linkki videoon

Sisääntulo:



Linkki videoon

Yksilöarvostelu:



Linkki

Hevosmaista joululahja-askartelua eli heinäloota nro 2

Lauantaipäivä hurahti vikkelästi pienen askartelupuhteen parissa. Mikäpä olisikaan parempaa jouluaskartelua kuin nikkarointi oman pikku kullannupun hyvinvoinnin eteen. Ruusa sai joululahjansa tänä vuonna jo etukäteen.

Toisin sanoen askartelimme Ruusan aitaukseen toisen heinälaatikon. Ensimmäiselle, jämälaudasta luodulle, ylikasvaneet majavamme ovatkin jo löytäneet vähän ei-toivotumpaa virkistyskäyttöä.

Koska käytössä nyt ei ollut ilmaista rakennusmateriaalia, materiaaliksi valittiin vesivaneri. Toiveissa on, että sillä olisi hiukan pidempi käyttöikä kuin raakalaudalla.

Malli on tuttu ja hyväksi havaittu eli suorakulmion muotoinen perusloota, jonka pohjaan laitettiin renkaat heinäverkkojen kiinnitystä varten.

Pääsyy tämän designin valintaan on, että korottamattoman laatikon pohjalta syödessä ruokailuasento pysyy luonnollisena. Tämähän on tärkeää kaikille hevosille, mutta keuhkovammaiselle aivan ehdotonta. Pää alhaalla syödessä köhnät valuvat rööreistä ulos ja pois. Toisekseen heinä on laatikon sisällä melko tehokkaasti poissa kurasta.

Jotta tiivis laatikko ei näillä säillä muuttuisi heinien uima-altaaksi, pohjaan porattiin lopuksi muutama reikä.

Tähän hevosmaiseen joululahja-askarteluun tarvitset seuraavat tarvikkeet:

• Vesivaneria (kannattaa hankkia valmiiksi leikattuna) ponikokoiseen laatikkoon 1 kpl 80 x 60 cm, 2 kpl 80 x 50 cm, 2 kpl 60 x 50 cm
• Paljon kaikenlaisia ruuveja.
• Kulmarautoja ehkä 4 kpl.
• Sellainen rengassysteemi, jonka saa kiinni pohjaan, siihen voi kivasti laittaa heinäverkon kiinni sitten.
• Pora ja ruuvinväännin.
• Hifistelijöille kalkkinarua, mittanauha  ja lyijykynä rakennusmerkintöjä varten.

Vanerin hankin K-Raudasta valmiiksi leikattuna. Laatikkotarpeet löytyivät mainitun liikkeen jämäpaloista. Vanerin noin 46 euron hinnasta melkeinpä puolet meni leikkauspalveluun. 

Loppukäyttäjät asemissa.
Pahoittelut puhelinlaadusta. Unohdin järkkärin kotiin. Oli myös jo hämärää, koska sellaista se on tähän aikaan vuodesta. 

Kuvittelin, että koska levyt oli valmiiksi pätkitty, laatikko olisi yksinkertainen ja nopea panna kokoon. Vähänpä tiesin. Jos minä olisin ollut yksin asialla, olisin todennäköisesti vain suorilta päräyttänyt ruuvit paikoilleen.

Mutta koska vastuullinen pääurakoitsija on joskus käynyt puuseppäkursseja, levyihin ensin kalkittiin suorat viivat, joihin sitten merkittiin reikien paikat, sitten porattiin ne reiät, sitten porattiin vähän lisää ja lopulta laitettiin ruuveja porattuihin reikiin. Yksinkertaiseen kasaamiseen meni näin rattoisasti kuusi tuntia.

Vaan eipä löydy hyppiviä ruuvirivejä tai muuta amatöörihommaa. Toivomme, että myös loppukäyttäjät ymmärtävät arvostaa tätä käsityön helmeä.

Oman osuuteni laatikon rakentamisesta olisi toki voinut korvata myös puristimilla, lukuun ottamatta erinomaista seuraani. Ja kyllä minä jokusen ruuvinkin väänsin.

Hevoiset tykästyivät uuteen laatikkoonsa ikihyviksi. Rupesivat heti molemmat syömään siitä. Rimpulalle tämä laatikko on huomattavasti paremman kokoinen kuin edellinen.

Tänään bongasin vesivanerista ensimmäiset hampaanjäljet.

Puolen metrin korkuisen laatikon reuna on ponieläimelle (vas.) sopivalla korkeudella.

Aina on jotain - välillä pitää priorisoida

Moni asia elämässä muuttuu, mutta niin kauan kuin Ruusa on elämässäni, yksi asia näyttäisi pysyvän vakiona: aina on jotain.

Tällä kertaa juuri kun oli lenssusta ja sen jälkilämmöistä, oli taas päässä tilaa muillekin poniaiheisille ajatuksille. Silloin silmä löysi tarttumapintaa - ta-daa - oikeasta takajalasta, joka tunnetaan näillä huudeilla myös murheenkryynikinttuna. Eikä suotta. Siinä nimittäin näkyi taas epäilyttävää pullotusta.

Jepulis, se sama ojentajajänne taas turvottelee kuin viime syksynäkin.

Sittemmin jänne on palannut normaaliulottuvuuksiinsa, mutta on ajoittain lämmin. Poniinin reaktiot jänteen puristeluun viittaavat siihen, että kipuja ei ole. Eikä liikkeessä ainakaan minun silmääni näy eroa takajalkojen välillä. Todennäköisesti jänne on siis vain ärsyyntynyt ja tokenee toivottavasti kevyellä lepyttelyllä. Ärsyyntymisen alkuperäiseksi syyksi vahva ehdokas on tarhan mudassa.

Rimpels ei ole ollut erityisen riemuissaan kylmäyspatjojen paluusta. Tarhaan se on nyt saanut lämpö-/tukisukan neopreenisuojasta. Metacam-kuurinkin on varmuuden vuoksi saanut tulehdusreaktiota taltuttamaan.

Taas näitä laadukkaita videokaappauksia... Minkäs sille voi, että poni liikkuu niin nopeasti? 

Mutta, kenties yksi monisairaan eläimen omistajan tärkeimmistä kyvyistä on kyky priorisoida. Tämän olen oppinut kantapään kautta. Ja niinhän siinä nytkin kävi, että muutama päivä jännehuolen heräämisestä mielen valtasi taas toisenlainen huoli. Rimpula nimittäin hengästyi talutuslenkillä käynnissä. Ei kovin lupaavaa, ottaen huomioon että poni on hengitellyt luomuna ehkä kuukauden.

Tulkitsin tilanteen siten, että ponin on päästävä liikkeelle. Hengityselimistö on huoli numero yksi, joten sen ehdoilla mennään. Jos kinttu ei tätä kestä, se on sitten voi voi.

Tähän päätelmään toki vaikuttaa myös luotto-ortopedin näkemys, että ojentajajänne paranee itsekseen. Oireet ovat samat kuin viime vuonna, jolloin jänteessä ei todettu varsinaista repeämää. Plussaa on myös se, ettei ojentaja ole painoa kantava jänne.

Strategia on tähän asti tuntunut suhteellisen toimivalta ainakin keuhkojen suhteen. Hengitys tuntuisi pelaavan ihan ok ja kortisonisuihke on saanut pysyä säilytyspussissa.

Koska ponilla kuitenkin saattaa olla jalassa jotain häikkää niin ohjatuissa liikuntahetkissä on edetty ponin omaan tahtiin. Esimerkki tästä ponin omasta tahdista näkyy alla olevassa videossa.


Linkki videoon

Jotenkin kyllä laukka ei kyllä ole ihan niin pyörivää kuin Ruusan ollessa parhaimmillaan. Näin oli jo aiemmin syksyllä, minkä vuoksi pyysinkin osteopaatti-kraniosakraaliterapeuttia käymään. Kävi kuitenkin niin, että hän aivan yllättäen teki täydellisen katoamistempun. Mystistä.

Mutta, nyt siis liikutellaan ponia sen verran, että henki kulkee, mutta sen verran kevyesti, ettei jänne poksahtaisi. Tarvittaessa inhaloidaan avaavaa lääkettä ennen liikutusta ja liikutuksen jälkeen kylmätään jännettä ja laitellaan arnikaa.

Sitten vaan katsotaan, mihin asti tämä riittää.

Hyvä seura, parempi maha

Kaivan nyt varmaan verta nenästäni. Mutta mainittakoon, että Ruusa-nimisen ponin maha on ollut tänä syksynä parempi kuin kertaakaan sen jälkeen, kun muutimme pois sen pitkäaikaisimmasta kodista. Kyseisessä kodissa mahaoireita ei juuri ollut, vaikka poni naposteli päivittäisen appeensa kuran seasta.

Nykyistä edeltäneessä talvikodissa, isossa pihatossa, oireita oli niin, että näin jälkikäteen tekee pahaa katsoa ponin silloisia kuvia. Ponissa ei ollut luiden peitteenä juuri muuta kuin nahka. Silloisen lauman toimimattomuudesta muistuttavat edelleen Ruusan kylkeä täplittävät arvet.

Viime talvi meni melko samoissa merkeissä, maha oli mykkyrällä ja arka ihan laidunkauteen asti.

Mikä on muuttunut?

No, tiivistettynä, seura. Kaikki muu on pysynyt osapuilleen entisellään, mitä nyt heinäruokinta saatiin vähän aikaa sitten siirrettyä pois mudasta.

Viime talvena vapaa heinä teki lopun Ruusaan kohdistuneesta tarhakiusaamisesta ja ponin laihuudesta. Vaikka tilanne näytti ihmisen silmään hyvältä ja poni uskalsi haastaa toveria leikkiinkin, näin jälkikäteen ajateltuna ponin seuraelämä ei sittenkään tainnut olla stressitöntä. Ja kun seura vietiin saman aidan sisältä kokonaan pois, maha kipuili entistä pahemmin.

Takavatsa on pysynyt melko rentona ja kivuttomana.
Peppuunkin on viimein tullut vähän muotoja.

Vasta siirtyminen laitumelle hyvään seuraan hääti mahanpurut.

Viime talvena en koskaan nähnyt Ruusaa ja sen tarhakaveria yhdessä pihatossa. Yksin Ruusa sentään uskaltautui sinne nokosille.

Nyt jos menen tallille aamupäivällä, hevoset kömpivät peräkanaa pihatosta heinää kyselemään. Kun toisen ottaa pois tarhasta, sinne jäänyt huutelee perään.

Ruusa on selvästi pomo, mutta ei tarhakaverikaan ihan helposti karkuun juokse. Jos poni yrittää vähän kuin periaatteen vuoksi kyykyttää kaveria, kaveri vain katsoo ponia tyynesti kuin sanoakseen "älä nyt viitsi". Eikä Ruusa sitten viitsikään.

Alunperin epäilin suuresti näiden kahden, luonteeltaan varsin erityyppisten, kaviokkaiden yhteensopivuutta. Mutta turhaan epäilin. Kivasti ne ovat löytäneet yhteisen sävelen.

Alunperin etäisyyttä pitänyt tarhakaveri pitäisi Ruusan nykyään mieluiten kosketusetäisyydellä.

Ei minulle ole koskaan ollut epäselvää se, että hevonen tarvitsee hyvää lajitoverin seuraa. Eikä sekään, että lauman jäsenten väliset ristiriidat aiheuttavat hevoselle ison stressin. Mutta nyt vasta todella sisäistän, miten pienikin kitka voi aiheuttaa ison ongelman.

Erityisen tärkeää laumadynamiikan toimivuus on tietysti pihatossa, jossa yhdessä ollaan vähintään 20 tuntia vuorokaudessa.

Voihan tämä mahan hyvinvointi osua sattumaltakin seuran parantumisen kanssa yksiin. (En kylläkään usko.)

Joka tapauksessa ei varmaan pahasti mene metsään, jos mahavaivaisen hevosen olosuhteita miettiessä kiinnittää huomiota myös hevosen sosiaalisten suhteiden tolaan. Joskus se palanen voi olla ratkaiseva.

Takaisin hommiin

Ruusan elämä on ollut monta viikkoa melkoista löysäilyä, kun omistaja ei ole sen ruumiinlämmön sahailun vuoksi uskaltanut tehdä sen kanssa mitään. Ei, vaikka poni itse on ollut sitä mieltä, että olisi kiva vähän juoksennella tai loikkia vaikka ihan tarhasta talliin taluttaessa.

Käytännössä yhteinen tekeminen on jäänyt lämpömittarin uittamiseen peräsuolessa. Tosi hauskaa siis molemmille... (Not.)

Perjantaina sain viimein rimpulan luo eläinlääkärin, jonka tehtävä oli verikokein todentaa ponin terveydentila. Ja jipii, tulehdusarvot olivat normaalit eli ei muuta kuin hommiin.

Aloitimme heti lauantaina, jolloin laiskuus voitti ja Ruusa pääsi jumppaamaan omaehtoisesti kentällä. On huomioitava, että laiskuutta oli vain omistajassa. Ponissa ei laiskuutta näkynyt eikä aloitus siten ollut ihan niin kevyt kuin olin suunnitellut. Aika lailla mentiin iloisesti häntä suorana.

Sunnuntaina oli sitten pitkien ohjien vuoro. Energiaa riitti tähänkin sessioon, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kelpaa ainakin minulle! Kun kuvattomissa ohjasajojutuissa olen sanonut, että poni alkaa olla ravissakin aika kiva, olen tarkoittanut tätä. Tämän kun saisi siirrettyä ratsaillekin.

Ei ehkä ihan sitä, mitä haettiin.

Perjantaina käynyt eläinlääkäri oli muuten sama kuin se, joka otti Ruusasta alkusyksystä verta allergiatestejä varten. Silloin rimpulan terveydentila oli siinä mallissa, että mielessä pyörivät lopulliset ratkaisut. (Blogiin en tästä kirjoittanut, koska en siinä vaiheessa kyennyt ottamaan vastaan mitään kommentteja aiheesta.)

Tätä taustaa vasten ei ihme, että eläinlääkäri oli selvästi hämmästynyt vastassa olleen ponin pirtsakkuudesta. Vielä hämmästyneempi hän oli keuhkoja kuunnellessaan: alkusyksystä hengitys selvästi vinkui, nyt kuulosti ihan normaalilta.

Eläinlääkärin hoitosuositus tässä vaiheessa oli siis sama kuin mihin omistajakin on päätynyt eli paljon liikuntaa niin, että ponin kunto kasvaisi. Tarkoitus olisi saada kaikki irti jäljellä olevasta keuhkokapasiteetista. Jos keuhkot saadaan mahdollisimman tehokkaiksi, kevään ja kesän oireilukin saattaa olla vähäisempää.

Toivotaan parasta, sillä en halua Ruusalle enää toista tukalaa kesää. Mutta nyt nautitaan tämänhetkisestä hyvästä tilanteesta - kuin viimeistä päivää.

Marraskuu, muta ja toimiva psyllium-resepti

Jos lopettaisin hevosharrastuksen, jäisin kaipaamaan monia asioita. Marraskuu tallilla ei ole niiden asioiden joukossa. Marraskuu on tehty mudasta. Mutaa on tarhassa, mutaa on saappaissa, mutaa on naamassa ja mutaa on ilmeisesti myös ponin suolessa.

Juup, poni alkoi näyttää taas siltä, että maa-ainesta on päätynyt suoleen. Ei mitään katastrofaalista oireilua tässä vaiheessa, mutta hiukan alkoi takavatsa näyttää taas piukealta.

Ja kun takavatsa alkaa näyttää piukealta, on aina aika reagoida. Koska ponin tarhassa on paikoin melko massiivista mutaa (onneksi ei koko tarhassa) ja hevosia ruokitaan maasta, ykkössyytetty vatsan piukeuteen oli helppo keksiä.

Mutatilanne pahimmassa kohdassa eli portilla. Muualla tarhassa tilanne on merkittävästi parempi ja pihaton takana on jopa melko kuivaakin maata.

Ratkaisu ensivaiheessa oli kaikkien inhokki psyllium. Ihme kyllä poni on tällä kertaa lotaissut psyllium-keittonsa naamariin ihan yhdeltä seisomalta. Minä kun olin varautunut maanitteluun ja keiton lisämaustamiseen useita kertoja ruokailun aikana.

Ehkä tässä nyt saadaan nauttia siitä, ettei ponille ole tänä syksynä liiemmin melassilimpparia tarjoiltu. Kun sitä sitten saa, se on nannaa.

Yksi ehkä maailman nirsoimmista poneista syö psylliumin tällaisella reseptillä:

• pieni annos Greenlineä
• vajaa puoli desiä melassisiirappia
• muutama litra lämmivettä (n. litra/desi psylliumia)
• pari desiä parasta herkkumysliä

Kokonainen psylliuminsiemen lisätään keiton pinnalle hieman ennen tarjoilua.

Aloitin psyllium-kuurin rohkeasti kahdesta desistä. Seuraavana päivänä ponilla oli maha ihan kuralla eli ilmeisesti sieltä tosiaan tulee jotain suoleen kuulumatonta pihalle. Tämä kuuri jää omien kiireideni vuoksi alle viikon pituiseksi kevytkuuriksi, mutta sekin tuntuu jo tehonneen: tänään maha oli jo aika rennon näköinen - ja sain poniin uppoamaan peräti 6 desiä psylliumia kerralla.

6 desiä psylliumia on täysi annos. Noudatamme klinikalta saamaamme ohjetta eli kokonaista siementä tulee gramma per ponin painokilo, siis rapiat 300-kiloiselle ponille 300 grammaa psylliumia. (Desin mittaan mahtuu 50 grammaa.)

Ja mitä heinien kurasta syöttämiseen tulee, siellä missä on ongelma, on myös ratkaisu (ainakin kun tallinpitäjä antaa ponitädin vapaasti kokeilla erilaisia ratkaisuja):

Laatikko meni vähän mutaiseksi siirtoprosessissa, koska täyspuinen loota on aika painava. Tässä lyhyt sivu.

Hevosihmisen tekeminen onnelliseksi on helppoa. Pitää vain rakentaa laatikko äidin kattoremontista yli jääneistä laudoista. Rakentajaa ei voi syyttää siitä, että laatikosta tuli pikkuponille hieman turhan syvä, sillä arkkitehtina hääräsi ponitäti itse.

Ylimääräisestä syvyydestä huolimatta poni tuntui laatikkoonsa tyytyväiseltä eikä vaihtanut paikkaa, vaikka kaverille laitettiin heinät suoraan kumimatolle. Vielä pitäisi rakentaa toinen laatikko. Siitä tulee sitten vähän ponikokoisempi.

Laatikkoon saa kiinni heinäverkon.

Kahdenlaista Fritziä eli paluu opintielle

Joskus ajattelen, että minulla on ikuinen kyselyikä. Viime aikoina kovasti mielenpäällä on ollut seuraavanlainen kysymys: miten on mahdollista, että ihminen vaan ei opi ratsastamaan, vaikka yritys on ollut 25 vuoden ajan kova. (Tai no, välillä vähemmänkin kova, mutta kova on aina ollut kehittymisen halu - myös silloin, kun en ole käytännössä tehnyt asian eteen paljonkaan.)

Jos vanhat peikot kuten notkoselkä ja vasemman puolen lysähtäminen ovat jossain vaiheessa olleetkin jäämässä historiaan, eivät ne pirulaiset ole siellä pysyneet.

Tällaisessa pattitilanteessa ei ole muuta järjellistä ratkaisua kuin suunnata ratsastustunnille. Kuukauden kesätauko tunneista on syystä ja toisestakin venähtänyt noin kolmeksi kuukaudeksi, mutta kuka niitä kuukausia laskee (minä).

Kun viikko sitten menin tunnille, en ollut ratsastanut Fritzillä sitten elokuun. Ratsastuksellisen itsetunnon lamassa odotin, että ruunan ratsastettavuus muistuttaisi taas pitkään pureskeltua purkkaa. Mutta Fritzpä olikin osallistunut ahkerasti emäntänsä balettitunneille ja oli heti alkuun mukavan notkea. Tämä siis viime viikolla.

Hyvin menneestä tunnista ei tietystikään ole mitään todistusaineistoa. Sen sijaan sellaista on tämän päivän tunnilta, jolle sitkeys oli palannut ja ratsastajakin oli ihan lötköpötkönä. Fritz venyi pitkäksi ja siinä venyessään veti minut mukanaan alkeistuntifiiliksiin.

Nöyrimmät pahoitteluni, että kuvatarjonta on tällaista suhrua kuvakaappausta taas. Video viestin lopussa.

Näillä kahdella tunnilla on käynyt ilmi, että keskivartalon jämäköittämiseksi tehty työ on tuntitauon aikana jonkin verran valunut hukkaan. Kun hevonen kiemurtelee ja/tai pyrkii roikkumaan, ratsastajalla pitäisi olla keskivartalo superjämäkkänä. Minä sen sijaan annan hevosen heilutella itseäni kuin räsynukkea.

Käden jouston pitäisi kuulemma tulla lavoista ja käsivarsista, ei keskivartalosta kuten meikäläisellä.

Viimeviikkoisella tunnilla keski-/ylävartalon löysäilyä yritettiin pitää kurissa kuvittelemalla, että vatsassa on tiukka solmu. Siihen solmuun johtavat hevosesta kaikki narut (etupäässä kuvitteelliset).

Valitettavastihan tällä ratsastajanalulla on lihaksissaan vain kaksi vaihdetta: aivan löysä tai sitten kokovartalokipsi. Niinpä kannattaa kuulemma harrastaa sykäyksiä. Ensin oikein tiukkana ja sitten löysäten.

Tällaista käskytys-rentoutus-mallia sovellettiin myös nelijalkaiseen tuntilaiseen, joka hyvin mielellään antautuisi ratsastajansa kannateltavaksi ja näkisi itse mahdollisimman vähän vaivaa. Nyt sellaista orimeininkiä ei suvaittu, vaan piti ensin vetää hevosta vatsalihaksilla kasaan ja sitten päästää ohjalla.

Kah, pollehan alkoi kantaa omaa ruhoaan ihan itse - ja myös sitä pää-lavat-sektoria, joka usein on ollut ongelmien ytimessä. Ainakin siihen asti, kunnes tuli aika muistella laukkahommia. Eihän siitä mitään tullut. Hevonen venähti pitkäksi ja etupainoiseksi, pudotti raville heti ensimmäisessä kaarteessa.

Opettajan oli hetken aikaa pidettävä mietintämyssyä päässä hahmottaakseen, mistä kohtaa lähteä laukkaongelmavyyhtiä purkamaan.

Päätyi käskemään meidät ympyrälle, jolla ensin "kuumennettiin" turhankin rennoksi löpsähtänyttä ratsua nopeilla käynti-ravi-siirtymillä: käynnistä mahdollisimman pienellä pyynnöllä ravi, jossa hevonen ei saa valahtaa mihinkään vaan sen täytyyä pysyä ratsastajan alla. Ravia vain pari askelta, sitten taas käynti ja sama uudelleen. Fritz tuli tällä metodilla aika mukavasti kuulolle ja kevyeksi, valmiiksi laukkaamaan.

Huono, huonompi, videokaappaus. Mutta sen mitä kuvasta näkyy, olen ratsukon olemukseen tässä hetkessä ihan tyytyväinen.

Sitten tehtiin laukannostoja samalla idealla.

Mia valitsi tämän harjoituksen, jotta saisin kehomuistiin tunteen oikeasta laukannostosta. Minulla kun on tapana laukannostossa tuupata hevosta lantiolla eteen. (Ja, tänään huomasin, myös heilua ylävartalolla laukkaa ennakoiden.)

Tästä seuraa tietysti se, että hevonen rysähtää laukkaan etupainoisena ja pitkänä, liian kovassa vauhdissa. Ja siinä vauhdissahan istuntani ei sitten pysy mukana, vaan rutistaudun hevoseen epätoivoisesti reisillä pysyäkseni satulassa. Ja kun rutistaudun, hevonen ei halua laukata, jolloin joudun tekemään vielä enemmän työtä saadakseni sen ylläpitämään halutun askellajin.

Luulen, että juuri tätä tarkoitetaan sanalla 'noidankehä'.

Nopeiden nostojen ideana oli, että hevonen alkaisi edetä itse ja pitämään etuosansa ylhäällä. Tällöin minun ei tarvitsisi rutistaa, vaan voisin pitää jalan rentona, vain muistuttaa hevosta tarvittaessa nopealla pohje- tai raippa-avulla. Ja näin kyllä myös tapahtui.

Tänään hyviä fiiliksiä saatiin yksi pieni pätkä harjoitusravissa (ei videolla), mutta varsinaisesti vasta loppukeventelyissä (joiden tallentamiseen kameran muistikortilla ei enää ollutkaan tilaa).

Paremman ymmärryksen vastaisesti laitan nyt tällaisen harjoitusravivideon tähän. Hevosen sitkeys ja löysyys näkyy siinä hyvin. Itsekin edelleen pompin ja hölskyn niin, että pahaa tekee. Mutta näen kyllä istunnassa myös jotain pientä parannusta. (Harjoitellaan tässä nyt samalla positiivista ajattelua.)

Linkki videoon

Niissä loppuraveissa ei ollut tuollaista kuin videolla, vaan tuntui kuin olisi kevennellyt kumipallon päällä. Kun hevonen viimein nosti selkänsä, se pysyi lyhyenä ja kuulolla, vaikka ohjat eivät olleetkaan ihan tarpeeksi lyhyet. Ravi kantoi ja tuntui energiseltä ilman, että hevonen lähti kiihdyttelemään.

Siitä tilanteesta olisi ollut mukava aloittaa. Mia sanoikin, että ensi tunnilla pitäisi päästä siihen sitten viidessä minuutissa. Ainahan tavoitteita on hyvä asettaa... 

Tiedän, että hevonen on vain niin löysä ja sitkeä kuin annan sen olla. Ja tiedän senkin, että kyse on enemmän asenteesta kuin mistään muusta. Pitäisi vain päättää, että hevonen tulee kevyeksi, ja tehdä siitä sellainen sähäkillä avuilla ja teettämällä koko ajan jotain tehtävää, kuten niitä siirtymiä. Ei pitäisi olla itse yhtä löysä kuin hevonen.

Harmi, että Mia on nyt pari viikkoa poissa maisemista, saa nähdä milloin pääsen taas opintielle.

Marraskuu iskee ulkoasuunkin

Pakko myöntää, on marraskuu. Sen kunniaksi tuntui, että pitäisi olla marraskuisempi ulkoasu. Ideoita ei kovin paljon ollut, joten tällainen yksinkertainen yhden kuvan banneri tuli sitten. Ehkä jossain vaiheessa saan jonkun paremman idean.

Vihreä tausta alkoi tökkiä jo aikaa sitten, tosin tuon edellisen, väliaikaiseksi aiotun, bannerin kanssa se ei näyttänyt niin pahalta. Mutta nyt on aika palata taas seepiampaan sävyyn.

Tällainen tästä pikapikaa väsätystä ulkoasusta tuli.

Tästä yksinkertaisesta bannerista loppujen lopuksi tykkäsin aika paljon, vaikka häiritsikin se, että ponin peppu on tuollainen suttu.

Jos joku ihmettelee, mitä järkeä tällaisia ulkoasumuutoksia on uutisoida niin kerron. Nämä ovat itselle muistoksi.

Ponin kasvu on iloinen asia - jos ei tarvitse loimittaa

Ponin kasvu on aina iloinen asia, etenkin kun poni on vähän vajaamittainen omistajansa ratsuksi.

Iloinen asia on vähemmän iloinen silloin, kun ponia pitäisi loimittaa. Kasvavan varsan vaatevarasto pitää valmistautua uusimaan vähintään kerran vuodessa. Helposti palelevalla - ja vilustuvalla - ponilla vaatevarasto ei voi olla kovin vähäinen.

Tästä syystä monta vuotta kävin loimiostoksilla pihistellen. Ostin vain Agrimarketin alekorista, josta Horze Avalanche -merkkisiä takkeja sai huomattavan vähäisillä investoinneilla. Niissä alelaarin Avalancheissa on ainoastaan yksi vika: ne eivät istu erityisen hyvin ainakaan edestä kaidalle ponille.

Viime syksynä päättelin, että 3-vuotias poni on suurimman kasvunsa kasvanut. Investoin vähän tyyriimpiin sadeasuihin, koska ponille ei tietenkään sovi mikään halpismerkki. Vain Bucas istuu. Ostin peräti kaksi sadeasua, Bucas smartexia, koska nämähän olisivat loppuelämän takkeja.

No. Jostain syystä ponin kalliilla hankitut loppuiän loimet näyttävät nyt takapuolen kohdalla tältä:

Muistaakseni nämä loimet vielä ostohetkellä ylettyivät ihan reilusti ponin pakaroiden yli.

Jos loimet eivät ole kutistuneet kaapissa, poni on ehkä sittenkin vähän kasvanut. Tietenkin juuri sopivasti, ettei sille saa Bucasia ponihintaan. Ponihinnan ja hevoshinnan välinen erotus on noin yhden ratsastustunnin hinta.

Loimikaupoilla investoin tällä kertaa vähän vähemmän. Ostin Freedom-mallistosta 150-grammaisen fullneck -loimen. Näillä plussakeleillä se menee aika roimasti yliloimituksen puolelle, mutta poni on kuitenkin saanut nyt sadekelillä pukeutua tähän. Sillä on nimittäin edelleen/taas pientä kuumetta. (Eläinlääkäri on toki jo tilattu.)

Freedom-loimia saa kaikenlaisissa ihanissa väreissä.
Paitsi jos on kokoa 125 cm. Silloin saa tyytyä siniseen.

Se hyvä puoli tästä on, että emä-G:n loimet ovat nyt Ruusalle sopivan mittaisia (G:lle ne olivat hiukan lyhyitä). Muusta istuvuudesta en mene vannomaan.

P.S. Sorry, marraskuu on nyt alkanut tämänkin blogin kuvatarjonnassa.

Tiedoksi niille, jotka harkitsevat parisuhdetta hevosihmisen kanssa

Oletko henkilö, joka on aikeissa ryhtyä vakavanlaatuiseen parisuhteeseen hevosnaisen (tai muusukupuolisen hevosihmisen) kanssa? Ota huomioon, että ryhtyessäsi suhteeseen hevosihmisen kanssa hyväksyt samalla seuraavat ehdot.

1. Hevosihminen siivoaa ja laittaa ruokaa ahkerasti joka päivä - tallilla. Älä turhaan odota, että hänellä olisi vastaavaan aikaa ja viitsimystä enää kotona.

2. Auto ei ole vain kulkuväline, jolla pääsee tallille. Autossa matkaavat kätevästi ne hevostavarat, joille ei ole tallilla tilaa. Auton siisteydestä katso kohta yksi.

3. Myös koti on hyvä varasto hevostavaroille, joille ei tallilla ole tilaa.

4. Kun hevosihminen on tallilla, hän elää eri ajassa kuin muu populaatio. Siinä ajassa, missä hevosihminen on kuluttanut tallilla aivan lyhyen hetken, ulkomaailmassa (esim. kotona) on kulunut vähintään kolme tuntia. Ja jos on lähtö tärkeään parisuhdejuttuun, hevonen todennäköisesti sairastuu eikä omistaja pääse kotiin/parisuhdejuttuun koko iltana.

5. Mitä pitempään seurustelet hevosihmisen kanssa, sitä tiiviimmin huomaat itsekin käyttäväsi arvokasta vapaa-aikaa nelijalkaisia ihmetellen. Jos sinua on siunattu jonkinlaisella kuvaustaidolla, saat lisäksi valokuvata/videoida loputtomasti tapahtumia, joita et ymmärrä tai ehkä välitäkään ymmärtää. Koska sitä rakkaus on, jos et tiennyt.

Varoitus, hevosihmisen kanssa eläminen voi viedä sinut metsään kuvaamaan ratsastusta. 

6. Ajamalla pikku-e:n tai jonkun muunkokoisen e:n sitoudut vetämään tarvittaessa hevoskoppia kisoihin, klinikalle tai muihin tarvittaviin päämääriin.

7. "Ei ole varaa" on suhteellinen käsite. Hevosihmisellä ei välttämättä ole "varaa" kolmen kympin illalliseen ravintolassa, mutta "varaa" voi kuitenkin olla kolmen sadan euron uuteen hevosloimeen.

8. Onnea, jos olet löytänyt hevosihmisen, jolla on varaa lomamatkoihin. Varaudu kuitenkin siihen, että lomamatkat voivat suuntautua hevoskohteisiin. Jos jostain syystä suuntautuvat muunlaisiin kohteisiin, niissäkin on usein mahdollisuus päätyä hevosen selkään.

9. Jos kerrot, että sinusta on kiva nikkaroida tai että ylipäätään osaat nikkaroida, varaudu myös käyttämään taitojasi. Jos olet päätynyt yhteen hevostallillisen ihmisen kanssa, hevostallissa on riittävästi täyttämään nikkarointitarpeesi moneksi vuosikymmeneksi, ellei vuosisadoiksi.

10. Lausetta "joko minä tai hevoset" kannattaa käyttää vasta, kun on valmis lähtemään.


Listassa kuvaillut henkilöt ja tapaukset ovat täysin fiktiivisiä. Yhteneväisyydet todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin ovat silkkaa sattumaa. (Vai ovatko?)

Flunssaa ja allergiatestin tuloksia

Positiivinen ajattelu ei oikein kannata ainakaan meille Mr. Murphyn lakeja noudattaville.

Pari viikkoa sitten olin sellaisessa epätavallisessa onnellisuuskuplassa, jossa kaikki tuntuu onnistuvan ja poni on elämänsä voimissa, terveen ponin vertaisissa. Menin ajattelemaan, että olenpa saanut jo pitkään ratsastella Ruusalla yhteen putkeen, jopa kolme viikkoa.

Nyt ei ratsastella. Nyt on flunssa. Ei tässä nyt onneksi mitään ruumiinlämpöennätyksiä ole tavoiteltu, mutta lenssu on kyllä ollut myös kuumemittarin todennettavissa.

Pikkuflunssa, voisi sanoa, jos poni olisi terve. Keuhkokroonikon tapauksessa sellainenkin aiheuttaa hiukan ylimääräistä painolastia ponitädin sydämeen. Taustalla lienee kortisoni, jota Ruusan nenästä on tässä syksyllä tupsuteltu sisään hengityksellisesti hankalan kesän päätteeksi.

Ponilapsi sairastaa.

Kortisonilla on tietysti hoidettu rimpulan perussairautta, IAD:ta. Sen hoidossa olen tarttumassa viimeiseen lääketieteelliseen oljenkorteen: siedätyshoitoon. (Paksunnan nämä avainsanat, niin kiireelliset tai muuten kärsimättömät lukijat voivat poimia ne muun jaarittelun lomasta.)

Ennen tämän äsken mainitun kortisonikuurin aloittamista rimpula sai luovuttaa putkilon verta tutkimustarkoituksiin. Nyt olen viimein saanut allergiatestin tulokset (ne olivat tulleet jo aikaa sitten, eivät vaan olleet muistaneet sieltä eläinlääkäriasemalta soitella).

Tarkkasilmäinen voi tästä kuvasta nähdä räkää sieraimessa.

Eikö olekin edustavaa ottaa ponin pärstäkuvia laajakulmalinssillä?

Positiivisen tuloksen allergiatestissä antoivat seuraavat asiat: D. farinae, aspergillus fumigatus ja acarus siro sekä pujo. Googlen avulla suomensin, että latinankielisten nimien takana lymyilevät pölypunkki, eräs homelaji ja jauhopunkki. (Olen aina inhonnutkin punkkeja.)

Mainituista allergeeneista poni on eniten yliherkkä pölypunkille ja jauhopunkille, mutta ei millekään kovin dramaattisesti.

Niinpä siedätyshoidolta ei näytteet ottaneen eläinlääkärin mielestä voi odottaa kovin kummoisia tuloksia.

Tehokkaampaa kuulemma olisi yrittää välttää altistusta ja hoitaa tarvittaessa kortisonilla. Mutta sitä lajia on jo yritetty, ei kovinkaan kestävin tuloksin. (Tosin vastaanottovirkailijan suosittelemaa keinoa, pussissa ostettujen rehujen pakastamista punkkien tappamiseksi, en ole vielä kokeillut.) Joten nyt yritetään tätä.

Puhelinkonsultoinut eläinlääkäri, kyseisen eläinlääkäriaseman omistaja, sen sijaan kannusti antamaan nuorelle ponille vielä tämän mahdollisuuden. Kyynikko voisi sanoa, että klinikan omistaja epäilemättä toivottaa tervetulleiksi myös kalliihkon hoitomuodon tuomat lisätulot.

Niin tai näin, päätöksen hoitojen aloittamisesta teki kuitenkin ponin omistaja, joka on valmis kurkkaamaan minkä tahansa kiven alle - vaikka hintavankin. Sitten, kun on aika päästää irti, haluan olla varma, että tein kaikkeni. Koska poni voi nyt (flunssaa lukuunottamatta) erinomaisen hyvin, uuden hoidon kokeilu ei aiheuta sille kärsimystä.

Älkää kysykö, kuinka paljon siedätyshoito tarkalleen ottaen maksaa - en minäkään kysynyt.

Aiempien aihetta sivunneiden keskusteluiden perusteella kuitenkin odotan, ettei hinnan pitäisi olla muutamaa satasta suurempi. Kolminumeroinen luku on pieni hinta toivosta, vaikka sitten pienestäkin.

Nyt odotamme siedätysseerumeiden valmistumista. Niitä olisi tädin ihan ite tarkoitus tökkiä poninsa lihaan, siis neulalla.

Onneksi Ruusa on jo varsin rutinoitunut neulatyyny eikä todennäköisesti ohutta neulaa edes huomaa. Tädilläkin on lyhyt piikityskokemus muutaman vuoden takaa, toisesta ponista tosin. Draamaa emme tästä toivottavasti saa aikaiseksi, ellen sitten pyörry laskun saadessani.

P.S. Aikaisemmassa allergiatestissä 2,5 vuotta aiemmin Ruusalla todettiin lievä allergia suolaheinälle ja jollekin ulkoloiselle, jonka latinankielinen nimi ei jostain syystä jäänyt mieleen. Nyt niitä ei listalla näkynyt.

Liebster, osa 3

Sain Liebster award -haasteen vielä kolmanneltakin blogilta, Todistettavasti tulinen -blogin Jennyltä. Kiitos Jennylle kivoista kysymyksistä ja tietenkin ylipäätään Liebsteristä! Kaikista haasteista Liebster on minusta mukavin, koska se sisältää ajatuksen siitä, että haastetaan itselle mieleisiä blogeja.

En nyt haasta ketään, koska tein sen jo ensimmäisten Liebster-vastausten yhteydessä.

Aikaisempiin Liebster haasteisiin: osa 1, osa 2

1. Miksi bloggaat?

Tärkein syy on ehkä se, on hauska kirjoittaa tällaista vapaamuotoista ja omakohtaista tekstiä. Luulin jo, etten enää voisi löytää rakkautta omaehtoiseen kirjoittamiseen, joka oli kai opiskeluaikoina pudonnut jonnekin tenttikirjojen väliin. Mutta niin se vaan putkahti takaisin, kun aloin kirjoittaa blogia.

Alunperin tarkoituksena oli myös kirjata ylös omia oivalluksia aloittaessani hevostelua tavallaan uudelleen alusta. Siltä se tuntui, kun aloin opetella uudenlaista - hevoslähtöisempää - asennoitumista ja tekemistä hevosteluun. Samalla toivoin, että teksteistä olisi apua jollekin, joka painii samanlaisten pulmien parissa.

Ainakin ensimmäinen tavoite on toteutunut, palaan aina välillä johonkin kurssimuistiinpanoihin ja saan kurssin opit taas tuoreina päähän.

Uudenlainen hevostelu on vaatinut varusteosaston päivitystä. Keväällä 2013 hankittu naruriimu on ollut kovassa käytössä.

Ehkä vähän minulle yllätyksenä on tullut se, miten tärkeäksi bloggaamisen syyksi on muodostunut myös tätä kautta saatu vertaistuki. Sillä on ollut pahoissa paikoissa yllättävän paljon merkitystä.

2. Mitä mieltä olet varusteurheilusta?

Ei minulla ole siihen sen kummempaa kantaa. Jos varusteurheilu ei ole pois sen tärkeimmän "välineen" eli hevosen hyvinvoinnista niin ei se minua haittaa, jos joku haluaa esim. pukeutua pollensa kanssa sävy sävyyn.

3. Millaiset luonteenpiirteet hevosessa ovat mieleesi?

Ihmisystävällisyys, uteliaisuus, selväpäisyys, mutta samalla hevosessa pitäisi olla vähän tultakin. Tässä tulikin kuvailtua welsh-poni.

4. Millaisia tavoitteita sinulla on hevosharrastuksessa vai onko ollenkaan?

Yksi tärkeimmistä tavoitteista, kuten jo moneen kertaan on tullut todettua, on oppia ratsastamaan.

Toinen on päästä joskus ihan oikeasti kasvattamaan welsh-poneja, mihin liittyy se, että tavoitteena on joskus saada hankituksi sen verran maata, että siihen saa talon ja tallin.

Jostain syystä kaikki mahdolliset istuntavirheeni tulevat räikeästi esiin, kun ratsastan Ruusalla. Luulen, että se johtuu ponin pienuudesta ja raakuudesta. Sekä tietysti omasta kyvyttömyydestä.

5. Oletko koskaan meinannut "heittää hanskoja tiskiin" hevosasioissa?

Ehkä noin kerran viikossa, joskus useamminkin. Usein olen ajatellut, että hevossuojelullisista syistä olisi paras lopettaa vähintään ratsastusharrastus. En ole kuitenkaan siihen vielä kyennyt ja tuskin kovin helpolla pystyn myöhemminkään.

Ainoa kerta, kun olen vakavissani harkinnut ratsastuksen lopettamista oli, kun ehkä 15 vuotta sitten ratsastustunnilla putosin niskoilleni siihen malliin että muut tuntilaiset luulivat näkevänsä minut kohta ambulanssin paareilla. Ihme kyllä selvisin siitä venähdyksellä. Silloin mielessä pyörivät kaikki kauhukuvat siitä, mitä olisi voinut tapahtua.

Kauhukuvia pyöritellessäni yhtäkkiä tajusin miettiväni, että jos halvaantuisin, en voisi enää ratsastaa. Niin että ei ehkä ole realistista ajatella, että vapaaehtoisesti luopuisin hevosharrastuksesta - tai edes siitä ratsastuksesta.

6. Millaisia ihmisiä et voi sietää talliympäristössä?

Hmm, vaikea kysymys. En muista, että olisin ikinä törmännyt talliympäristössä sietämättömään lajitoveriin.

Pyrin noudattamaan ajatusta, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Luulen, että myös tähänastiset tallitoverit ovat eläneet saman periaatteen mukaisesti.

Mutta olisi kyllä varmaan vaikea sietää sellaista, että joku toistuvasti jättäisi omat hommansa muiden tehtäväksi tai kohtelisi hevostaan tosi huonosti.

Ponille hyvässä kodissa on ainakin hyvä ruoka, hyvä seura ja hyvä mökki. Mainitut elementit kuvassa.

7. Millainen talli on mieleesi?

Sellainen, missä hevosilla on hyvä olla. Se on tärkeämpää kuin esimerkiksi hyvä talliporukka, koska minä kuitenkin vietän tallilla korkeintaan muutaman tunnin päivässä ja hevonen asuu siellä 24/7. Toki hyvä tallihenki on myös mukava olla olemassa, mutta hyväksi tallihengeksi riittää minulle se, ettei ketään kiusata.

Olen aina tykännyt pihaton ideasta. Nyt olen pari vuotta pitänyt poniani vain pihatossa. Samalla olen kukkahattuuntunut sen verran pahasti, että ajatus hevosen sulkemisesta puoleksi vuorokaudeksi vessan kokoiseen koppiin on alkanut ahdistaa. Eli kun Ruusasta aika jättää ja minulle toivottavasti tulee uusi poni, todennäköisesti etsin sillekin ensisijaisesti pihattoa.

Mutta huonon pihaton ja hyvän karsinatallin väliltä valitsisin silti sen karsinatallin - Ruusan tapauksessa tosin etsisin sitä hyvää pihattoa sitten vaan kauempaa. Kuten olenkin tehnyt, nimimerkillä melkein 40 km tallimatka.

Hyvässä paikassa hevoset eivät joudu olemaan kovin pitkiä pätkiä tyhjin mahoin, ne saavat hyvälaatuista heinää kullekin sopivan määrän. Vettä on saatavilla ainakin melkein koko ajan, myös tarhassa ja myös talvella. Väkirehut annetaan vähintään kahdesti päivässä.

Talli-ilma on hyvä ja hevosten tilat ovat turvalliset. Tarhan pitää olla niin iso, että siinä mahtuu kunnolla laukkaamaan. Plussaa, jos on vähän mäkeä ja puita. Mieluiten haluaisin ponini laumaan, mutta koska sellaisia on harvassa paikassa, tyydyn yhteen tarhakaveriin. Ja jos ollaan karsinatallissa, ulkoilua pitää tulla ainakin puolet vuorokaudesta.

Omiin tarpeisiini kaipaan aidattua sekä valaistua kenttää ja jonkin verran maastoja. Tallissa pitäisi myös olla pesumahdollisuus ympäri vuoden.

8. Onko sinulla jotain pakkomielteisiä tai outoja tapoja? Jos on, mitä?

Ei tule nyt kyllä mitään mieleen. Ellei sitten ponin terveydentilan hysteerissävytteistä tarkkailua lasketa. Pakko myöntää, että tarkkailu on levinnyt jo vuokrahevoseenkin siinä määrin, että pelkään sen omistajan kohta kyllästyvän vastaanottamaan hevosen terveydentilaan liittyviä havaintojani.

Ehkä tätä outoutta pitäisi kysyä joltain toiselta. Eivätkö omat tavat yleensä omasta mielestä ole ihan järkeviä?

9. Harrastatko ratsastuksen lisäksi mitään muuta?

Ratsastus on tällä hetkellä loppujen lopuksi aika pieni osa hevoselämääni. Usein tuntuu, että harrastan
enemmän ponin sairaudenhoitoa, ponin rapsuttelua ja sen tulevaisuuden pohtimista.

No joo, harrastan minä vähän myös (poni)valokuvausta. Joskus harrastin sitä vähän intohimoisemminkin, mutta nykyisin pienimuotoisesti. Ostin minä vastikään Photoshopin rinnalle Lightroomin, että sikäli on tässä jotain eloa havaittavissa silläkin saralla. En ole vielä oikein oppinut Lightroomia käyttämään.

Harrastan myös koiran kanssa ulkoilua ja koiran halimista.

Mielikuvatreenaamistakin harrastan eli kuvittelen, mitä kaikkea treenaisin esim. kuntosalilla, jos ehtisin ja jaksaisin. Suunnittelen, että jonakin päivänä sitten.

Ja on kai tämä bloggaaminenkin harrastus itsessään.

10. Jos saisit valita minkä tahansa hevosrodun, minkä ottaisit?

Minähän olen saanut valita minkä tahansa hevosrodun. Olen valinnut welshit. Toisaalta jos olisi varaa hankkia monia hevosia niin voisin minä ottaa myös esim. PRE:n tai vaikka ihan connemarankin.

Totta puhuen minusta on erikoista, että ihmiset haaveilevat jostain tietystä rodusta ja ostavat sitten jotain ihan muuta. Minusta elämä on liian lyhyt sitkutteluun ja siksi olen alunperinkin ostanut sellaista rotua, josta oikeasti tykkään.

Welsh cobikin voisi olla aika magea, mielellään tässä värissä.
Kuva Royal Welsh Show'sta cob-oriiden luokasta.

11. Millaista musiikkia kuuntelet?

Tähän olisi varmaan hyvä laittaa jotain sellaista, mikä saisi minut näyttämään hienostuneelta ja kulturellilta. Jotain sellaista, jota ei jokajuntti ymmärrä. Vaikka klassista musiikkia tai fuusiojazzia. Mutta valitettavasti en ole kulturelli millään saralla.

Kuuntelen yleensä sitä, mitä tulee radiosta, kun autoilen. Päällä on silloin yleensä Groove FM.

Funk on ykkösjuttu ehdottomasti. Myös esim. reggae, hiphop, soul ja sentyyppinen saa minut kääntämään radiota kovemmalle. Teini-iästä asti artistitaivaan ykköstähtiä ovat mielestäni olleet Prince ja Michael Jackson. Molemmat olen nähnyt livenä ja ensinmainitun konserttiin olisin halunnut jäädä asumaan.