Ihanat ponit kentällä

Kun edellisestä ratsastuskerrasta on kulunut lähemmäs kaksi kuukautta, ratsastuksen tarpeesta tulee suorastaan fyysisesti pakottava tunne.

Ja mitä tehdään, jos tulee fyysinen tarve päästä ratsaille? Kilautetaan kaverille, jonka luona olen käynyt poneilemassa enemmän tai vähemmän säännöllisesti melkein 20 vuotta. Olin tosin hiukan shokissa kuullessani, että molemmat vakioratsuni, sekä herra että neiti S (ks. Ratsut-välilehti) oli myyty.

Onneksi tämä ei kuitenkaan estänyt toteuttamasta ponityttöpäivää.

Ponityttöpäivään kuului tallihommien lisäksi muun muassa aivan uusi ratsastustuttavuus, jota olin jo pitkään ihaillut kauempaa. Kyseessä on herra S:n poika (ja siten Ruusan velipuoli), 6-vuotias B-welsh-ori. Sillä ei ole ratsastettu hirmuisen paljon, mutta ratsastuksen laatu on korvannut määrän.

Samu on minusta paitsi älyttömän kaunis, myös ehkä kiltein ja nöyrin poni, jonka olen koskaan tavannut. Sellainen joka tytön tai tädin unelmaponi, joka nauttii rapsutuksista ja seisoo harjatessa hartaana kaviotakaan liikauttamatta. Sellainen, joka juoksuttaessa lukee ihmisen kehoa eikä missään tapauksessa ylitä ihmisen linjaa (ihmisen linjoista juoksutuksessa monipolvinen selostus täällä).

Kuka voisi olla pitämättä tällaisesta ponista? Jostain syystä sitä ei kuitenkaan ole kukaan ostanut, vaikka se on ollut pitkään myynnissä edulliseen hintaan. Ostaisin heti pois, jos olisi mahdollisuus pitää oria. Ja tällaisen helmen ruunaaminen olisi minusta rikos poniutta vastaan.

Ja nyt, kun nyt pääsin ensimmäistä kertaa pitkäaikaisen ihastukseni selkään, ihastus muuttui rakastumiseksi.

Koko alkupäivän satoi vettä, mutta kun pääsin ponityttöilemään, aurinko tuli esiin. Kuvat on napattu videolta, siitä kehno laatu. 

Etukäteen jännitti, sietäisikö herkkä, eleettömästi ratsutettu remonttiponi tädin epävakaata istuntaa ja heiluvaa kättä. Yritin kohdella herkkää sielua silkkihansikkain.

Samuakin kyllä jännitti uusi, astetta tumpulampi ratsastaja. Poni kuitenkin tulkitsi tädin heilumista ja löpsöttäviä ohjia parhaansa mukaan, sieti virheet kärsivällisesti.

Olin selässä ehkä 15 minuuttia, sillä ori ei ole juuri ratsastajan alla liikkunut viime kuukausina.

Laukka jätettiin tällä kertaa väliin, sillä ponin laukannostovarmuus ei vielä ole valmiin ponin tasolla ja minullehan laukannostot ovat iso mörkö. Kun pitäisi nostaa laukka, alan heilua, säätää ja ylitouhuta, koska pelkään, ettei se onnistu. Eikä se yleensä sitten onnistukaan. Laukannostofobiainen ratsastaja ja raaka poni eivät välttämättä ole match made in heaven...

Kumpaa jännittää enemmän?

Vakavaa ratsastusvajausta hoidettiin ponityttöpäivän päätteeksi vielä toisenkin ihanan ponin kanssa.

10-vuotias Lady-poni (myös B-welsh) on viime vuodet toimittanut lähinnä siitostamman ja oloneuvoksen virkaa. Edellisestä ratsastuksestani sillä olikin kulunut vuosia, mutta koko ajan olen toivonut pääseväni takaisin sen leveään, pyöreään selkään.

Muistin Ladyn olevan kevyt ja pehmeä ratsastaa. Ja juuri sellainen se olikin, kuin sillä olisi ratsastettu joka päivä. Oli meillä pientä tahtojen taisteluakin, mutta siitä selvittiin, kun matkustaja selässä muisti välillä vähän ratsastaakin.

Tästä ilman satulaa humpsuttelusta ei valitettavasti ole kuvia, sillä kameran muistikortti täyttyi Samu-videoista.

Päivän päätteksi olo oli kevyt ja onnellinen. Miten etuoikeutettua onkaan päästä ratsastamaan näin hienoilla poneilla, jotka saavat puskatädinkin tuntemaan itsensä ratsastajaksi. Kunpa vain ehtisin käydä säännöllisemmin, muulloinkin kuin lomilla.

Tällä kertaa sain vielä bonuksena vielä videoitakin. Omien ratsastusvideoiden katselu on toki piinallista, mutta äärimmäisen terveellistä.

Ja nyt blogin lukijoidenkaan ei tarvitse uskoa pelkästään sanallisiin ja still-kuvallisiin todistuksiin ratsastuksestani. Sain nimittäin viimein aikaiseksi perustaa Youtube-kanavan. Tässä siis tämän blogin ensimmäiset ratsastusvideot.

Videoille oli tarttunut vain ravipätkiä, mutta ravihan onkin lempiaskellajini.

Pliis, olkaa armollisia. (Edit: Etenkin, kun yhtäkkiä tajusin, että videoihin tuli äänet mukaan. Miten Youtubessa saisi ilman ääntä?)

Vasen kierros:



Oikea kierros (jostain syystä tämän perään tulee tuo ensimmäinen uudelleen):

Diagnoosi: luulosairas omistaja

Ruusan jalka-asioiden luottolääkäri kävi tänään.

Hän tunnusteli rimppanan kinttua hetkisen. Sitten totesi, ettei siellä mitään ole. Niin sanottu neste oli niin olematonta, että ei kuulemma voi edes sanoa jännetupen olevan täyttynyt.

Kokeneen klinikkaeläinlääkärin varmuus Ruusan jalan ehjyydestä oli niin suuri, ettei hän viitsinyt edes kantaa ultraa ulos autosta.

Tiivistettynä diagnoosiksi olisi voitu kirjoittaa "omistajan luulosairaus", jos puheena oleva eläinlääkäri ei olisi moiseen liian kohtelias ja ammattimainen. Emmekä muutenkaan taida olla tuttavuudessamme vielä tasolla, jolla olisi sosiaalisesti turvallista vinoilla toiselle.

Mutta koska omistajan luulosairaus ei ole este ponin liikuttamiselle, voimme nyt ryhtyä treenaamaan mielin määrin kaikkia niitä juttuja, joista ponitäti on unelmoinut koko kesän.

Ja jos tässä välissä ei ehdi tulla mitään (tässä elämässä ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa), on aivan ok kuljettaa poni lokakuun alussa Poriin esittelemään, kuinka paljon laatua siihen onkaan pakkautunut.

Tuulettaisin, jos uskaltaisin. Tuuletan sitten, jos tosiaan pääsemme Laatuponikisaan asti. Sekin tuntuisi Ruusan historian tuntien voitolta. Uskon, kun näen jne.

Varmuuden vuoksi olisi varmaankin parasta kääriä poni kokovartalopumpuliin seuraavaksi 1,5 viikoksi.

Kuva Ruusan jumppailuilta ensimmäisenä päivänä nykyisessä paikassa. Tänään en viitsinyt ottaa kuvia, oli liian masentava sääkin.

Takaisin tähän päivään. Vaikka jalan manuaalinen puristelu ei sinänsä olisi vaatinut rauhoitusta, rimpula rimpuili siihen malliin, että eläinlääkärin työrauha oli parasta turvata ponin pienillä iltapäiväkänneillä. Pelkkä suonen puhkaisu neulalla olisi tosin voinut riittää, sillä saatuaan piikin lihaansa poni rauhoittui välittömästi.

Samansuuntainen efektihän on todettu kantakapakka Viikissä, jossa ponin häslääminen loppuu heti, kun poni on saatu pakkopilttuuseen (valitettavasti plaseborauhoituksen teho ei riitä toimenpiteiden suorittamiseen).

Ulkoasun päivitystä

Syksy saa ja aika monessa blogissa on jo näkynyt uusia, syksyisempiä ulkoasuja. Tuli paineita. Tiedä sitten, onko tämä nyt paljonkaan syksyisempi, mutta ainakin bannerikuvat on otettu syyskuussa.

Kovin radikaalia muutosta ei tullut taaskaan, banneri vain vaihtui. Ehkä pitäisi joskus repäistä ja panna koko paletti uusiksi niin kuin jotkut bloggaajat tapaavat tehdä.

Tässä uusi

Ja tässä vanha. Otin print screenin vähän hassusti niin, että osa bannerista jäi piiloon.

Työkaveri sanoi, että hänestä syksy on uuden alku. Ehkä Ruusakin bannerikuvassa odottaa jotain uutta. Toivotaan, että syksy tuo tullessaan paljon uutta kivaa. Mieluummin ei mitään ikävää, sitä laatua on saatu jo riittämiin.

Ulkoasusta muuten vielä sen verran, että mihinköhän on joutunut yläpalkista yksi linkki? Siellä pitäisi olla myös sivu "kirjoittaja", mutta jostain syystä en saa sitä millään näkymään. Ilmeisesti sivu on jäänyt piiloon päivityksen yhteydessä, mutta en kyllä ole tietääkseni sitä pyytänyt piilottamaan.

Pitääkö homma tehdä kokonaan uudelleen vai mikä tässä nyt mättää?

Positiivisuusharjoitteita - välillä onnistuu, välillä ei

Negatiivisuus kuulemma leviää sosiaalisessa mediassa kuin syöpä. Ja negatiiviset ihmiset kuolevat aikaisemmin, onnettomina ja yksin.

En missään tapauksessa halua kontolleni edes pientä siivua lukijoiden elämän lyhenemisestä (itsekin mieluummin eläisin pitkähkösti) tai kurjistamisesta, joten päätin ryhtyä kirjoittamaan positiivisempia blogitekstejä.

Positiivisuus on helppoa silloin, kun ponilla tuntuu olevan uudessa laumassa kaikki ok, jalan turvotus on laskenut selvästi ja sääkin on suosinut.

Yhtenä aamuna kävin kylmäämässä kintun kello 8 aikaan aamulla. Sumu ja aamuaurinko yhdistettynä koleisiin öihin tuottaa valoa, joka saa sisäisen valokuvaajan repeämään liitoksistaan. Hevoset eivät suostuneet seisomaan optimaalisessa kulmassa aurinkoon, mutta ihan kivoja otoksia tuli silti.

Positiivista oli myös se, että hovipedikyristin perjantaisella vierailulla voitiin huomata jonkinlaista edistystä sitten viime vuolukerran käytöskoulun. On tässä vähän kotiläksyjäkin tehty.

Ei poni nyt ihan toiminut kuin wannabe-hevoskuiskaajan päiväunissa, mutta se seisoi pitkiä pätkiä aivan paikoillaan, pää alhaalla ja naruriimunnaru löysällä. Tilannetta helpotti toki myös vuolun ajoittaminen ponin päivätorkkuaikaan.

On muuten aika hienoa, että vuolijalla on osaamista ja kärsivällisyyttä varsinaisen työnsä ohessa käytöskouluttaa niin ponia kuin sen omistajaakin.

Kavionhoitaja muistutti apujen portaista: Ensin peruutusmerkki on aina aivan vieno heilautus, mutta jos poni ei reagoi, hellästi ei heilutella montaa kertaa vaan siirrytään seuraavalle portaalle. Ja jos seuraavakaan porras ei herätä, mennään jo sellaiselle tasolle, että ponin on pakko reagoida.

Mutta. Kun kyseessä on Ruusa ja Ruusan omistaja, aina on joku mutta. Vaikka kuinka yritän keskittyä positiivisuuteen niin en pysty ohittamaan sitä tosiseikkaa, että ponilla on maha kipeä.

Jo muutaman päivän ajan vinkit ponin mahakivusta ovat pyrkineet tädin tietoisuuteen. Enää niitä ei voi sivuuttaa. Tänään poni oli niin outo ja kipeän oloinen, että kaivoin jo päivystävän eläinlääkärin numeroa esiin. Onneksi tilanne siitä sitten itsekseen normalisoitui.

Pääasiallisena mahaoireena on vanha tuttu takamahan kipristys, joka postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyykin mahalinjan kohoamisena.

Maha oireilee, vaikka sitä on ehkäisevästi hoidettu pienellä Gastro Gard -annoksella. Lyhyen kuurin viimeinen truuttaus meni ponin kurkusta alas eilen.

Mikä siellä mahassa sitten mättää, vaikea sanoa. Onko muuttostressi näivertänyt vai onko poni taas mutustellut ylenpalttisesti maata? Vai onko syy omenoissa tai kenties kylmien öiden ruohoon nostattamassa sokerissa? Yöpakkasia ei tietääkseni vielä ole ollut, mutta alkuviikoksi on luvattu.

Pitää neuvotella tallinpitäjän kanssa, mitä tehdään. Yöpakkaset, laidun ja poni kuulostavat noin yleisestikin ottaen vähän riskaabelilta yhdistelmältä. Ei tässä kaivattaisi enää yhtään lisäongelmia.

Positiivisessa hengessä tähän voisi kuitenkin laittaa loppukevennykseksi kuvan Ruusasta, joka ravistelee piehtaroinnin jälkeen (ei tänään).

Päivä 3: lähestymistä

Kun tänään puolenpäivän jälkeen ajoin laitumelle, siellä oli kuusi kaviokasta sulassa sovussa, kolme peräti kanveesissa. Yksi makuulla torkkujista oli Ruusa. Tärkeä askel kohti kotiutumista!

Siinä tallustavat tyynen rauhallisina.
(Ruusalla on kylmäyspatjat pintelöitynä kinttuihinsa.)
Toistaiseksi en uskalla laumatovereista julkaista pyllykuvia kummempia,
kun en tiedä niiden omistajien suhtautumista hevostensa blogijulkisuuteen.

Ja kun otin Ruusan aitauksesta, kaksi hevosta alkoi kiihkeästi hirnua sen perään. Toinen hirnujista oli johtajatamma, jonka on tarkoitus olla Ruusan kämppäkaveri kahden hevosen pihatossa.

Lienee turvallista sanoa, että pahin on ohi ja laumautuminen alkanut. Ei siihen loppujen lopuksi kauan mene, vaikka tulokas saattaa alkuun saada aika hurjannäköistäkin kyytiä.

Kyllä siellä edelleen tammamaisen teatraalisesti kiljutaan, mutta kaviot viuhuvat vähemmän ja takaa-ajot ovat vaihtuneet astetta hillitympiin siirtymiskehotuksiin.

Itse asiassa toinen lauman 1-vuotiaista on varsin sinnikkäästi päättänyt ryhtyä Ruusan ystäväksi. Ruusa katsoo kuitenkin parhaaksi toistella varsalle omaa ylempiarvoisuuttaan. Tämä näyttää vähän liioitellulta, koska molemmat varsat ovat alusta asti tehneet ponille mahdollisimman selväksi, etteivät ole sille minkäänlainen uhka.

Mielenkiintoista on myös se, että kiima näyttää leviävän tammalaumassa kuin tarttuva tauti. Onko tässä nyt oikeasti joku juttu?

Jo melkein osa laumaa. Oikeassa reunassa näkyy vuotiaan tamman turpa, kun se yrittää lähestyä Ruusaa ystävystymismielessä.

P.S. Luin hiljattain tosi hyviä artikkeleita hevosen laumakäyttäytymisestä blogista, jonka kirjoittajaksi ymmärsin Johanna Viitasen. Mutta en pannut osoitetta ylös enkä löydä blogia millään, kun blogia ei löydy Viitasen nimellä. Onko kellään osoitetta?

Uusi koti ja ulkopuolisuus

Siellä se nyt on, rimpula uudessa kodissaan. 

Koko lauma pantiin samantien samalle laitumelle, jossa kyllä riittää niin ruokaa kuin tilaakin. Nämä seikat yleensä merkittävästi vähentävät laumanmuodostuksessa syntyvien vammojen määrää. Ruusan loukkaantumisalttiuteen tilan määrällä ei kuitenkaan aina ole ollut vaikutusta, sillä ponin väistämishalukkuudessa on tiettyjä puutteita. Tämä taipumus ja kengällinen lauma ovat aika pelottava yhdistelmä.

Kirjoitushetkeen mennessä vammat ovat onneksi jääneet yhteen pintanaarmuun rimpulan reidessä.

Ihan alkuun Ruusa oli hetken samalla lohkolla vain varsojen kanssa. Silloin saattoi vielä juosta näinkin itsevarmana.

Kun poni on kahdessa aikaisemmassa laumassaan otettu melko avosylin vastaan, sille taisi olla aikamoinen järkytys tulla jätetyksi kylmästi ulkopuolelle.

Suurin osa lauman hevosista olisi kyllä - pienin varauksin - valmiita päästämään Ruusan osalliseksi laumahengestä, mutta yksi suomenhevostamma on päättänyt ottaa tulokkaalta välittömästi ja suurieleisesti luulot pois.

Alkuun ilkimys juoksutti Ruusaa näytösluontoisesti yhtenään, mutta aamuun mennessä siltä oli onneksi jo pahin puhti loppunut ja rimpula sai ainakin ajoittain laiduntaa ihan muiden lähellä.

Tiedän, että tämä on täysin normaalia laumakäytöstä. Kyllä silti vähän surettaa, kun on vienyt ponin harmonisesta laumasta paikkaan, jossa se joutuu päähänpotkituksi.

Edellisellä laitumellahan laumanmuodostus kävi kuin sadussa ja heti löytynyt sielujen sympatia vain syveni kesän edetessä. Mutta koska laitumelle ei Suomen oloissa voi jäädä talveksi, muutto oli väistämätön.

"Uskaltaiskohan tonne mennä?"

Kaihoisa katse potentiaalisiin laumatovereihin.

Tässä uudessa paikassa koetulla tavalla ei Ruusaa ole pompoteltu sen jälkeen, kun se puolivuotiaana muutti pois emänsä helmoista.

Tuolloin opetus laumahierarkiasta ja väistämissäännöistä oli kova ja tarpeellinen, mutta ei valitettavasti johtanut pysyvään ymmärrykseen keskenkasvuiselle ponille kannattavista käyttäytymismalleista.

Toivotaan, että nyt saatava tiukkasävyinen ohjeistus tuottaa vähän pysyvämpää tulosta. Tavallaan on hyvä, että joku pakottaa Ruusan alkuun väistämään vähän isommin. Toivottavasti pienet osumat opettavat sille, että kengällisille matameille ei ihan oikeasti kannata ryttyillä.

Hiukan hirvitti, millaista jälkeä ylimääräinen kirmailu tekisi ilmeisesti edelleen hiukan tulehtuneissa jännetupissa. Vaikuttaisi siltä, että vaikutusta ei ole.

Nesteen määrä tällä hetkellä on, kylmäyksessä auttavan tallinpitäjän sanoin, todella vähäinen.

Unelmaa Laatuponikisasta ei ole vielä täysin kuopattu...

Tyyppi on kiimassa, havaitsee Ruusa. (Värit näköjään menivät turhan sinerviksi, sorry.)

Hauska yksityiskohta muuten, että lauman johtajatamma kehitti Ruusan nähtyään välittömästi kiiman. Seuraavaan aamuun mennessä myös rimpula oli aloittanut kiimailun.

Liekö kyseessä jokin luonnon kehittämä konsti laumanmuodostuksen helpottamiseksi? Kiimahan tunnetusti saattaa pehmentää vähän kipakammankin tamman pään.

Olenko koskaan sanonut, että rakastan syksyn valoa? Ruusan alakaulaa en sanottavammin rakasta. Olen muuten aina ajatellut, että Ruusalla on suora selkä, mutta nyt on alkanut näyttää siltä, että on siinä kumminkin vähän kaarta. Satulan hankintaa varmaan pitäisi ruveta miettimään myöhemmin syksyllä.

Viimeisiä viedään - kuvatulva

Tällaisten poseerausten saaminen on harvinaista, nyt sattui kissa kävelemään
laitumelle. Kuva on otettu aamulla 12.9.

Viimeisiä viedään, nimittäin rimpulan laidunhetkiä kesäparatiisissa. Tästä hyvästä täti on kuvannut ponia ja sen kavereita kuin viimeistä päivää. Aamulla, päivällä ja illalla (ei sentään kaikkia saman vuorokauden aikana).

Laidunkauden lopussa on hyvä hetki todeta, että kesälle asetetuista tavoitteista täyttyi ainakin kolme: a) Ruusa selvisi kesästä hengissä ilman hengityslääkitystä b) jatkuva liikkuminen rakensi takaosaan sen verran uutta lihasta, että polvien epävakaus on vähentynyt dramaattisesti c) mikä tärkeintä, Ruusalla tuntui olevan kivaa.

Toteutumattahan jäi tavoite siitä, että rimpula pysyisi koko kesän terveenä.

Kesäparatiisi on täyttänyt nimensä asettamat odotukset sen verran mainiosti, että rimpula nyhtänee saman maan ruohoa myös laidunkaudella 2015. Tämä siis olettaen, että monivammainen selviytyy talven koettelemuksista.

Ainakin toisen tämänvuotisen kaverin on tarkoitus kuulua Ruusan posseen myös ensi kesänä, mahdollisesti molempien.

Kesäkavereista on tullut rakkaita.

Syksyssä parasta on kertakaikkisen upea valo.

Ruusan paluuta odottanevat myös laidunnaapurit.

"Sinä olet suosikkini", jutteli naapurinmies Ruusalle silittäessään sen päätä, kun satuimme tielle yhtä aikaa. Myös ponin omistajan sitoutuneisuus hevosenhoitoon sai hämmentävän vuolaita kehuja.

En tiedä, onko sitoutuneisuuteni sen korkeammalla tasolla kuin muidenkaan hevosenomistajien, mutta ainahan sitä on kiva saada myönteistä palautetta.

Totta puhuen itsehoitolaidun on ollut jonkin sortin paratiisi myös tarkanpuoleiselle ja ajoittain epäsosiaalisuuteen taipuvaiselle poninomistajalle. Kerrankin saa hoitaa oman eläimensä rauhassa juuri niin kuin tykkää - vaikka keskellä yötä! (Ei sillä että olisi ennenkään ollut talliseurassa valittamista.)

Ja jos jotain valittamista ponin hoidosta löytyy niin valitusasiat hoituvat kätevästi ihan kotipeilin edessä.

Paras panna lottokuponkia vetämään, muuten ei taida omasta tallista tulla totta vielä tässä elämässä.

Ruusa on omatoimisesti treenannut Laatuponikisaan maastoesteillä (ojahan on maastoeste, vai?). Molemmissa takajaloissa on edelleen nestettä, joten kisailu jäänee haaveeksi. Koska ihmeparantumisia sattuu joillekin (tuskin meille), poni on kuitenkin ilmoitettu lähtölistoille,  

Jokapäiväisiä ilta-aktiviteetteja.

Yhtäkkiä pieni varsanrimpula on alkanut muistuttaa enemmän ja enemmän aikuista ponia. 

Iltamarssilla.

Lisää iltajumppia.

Niin, se Ruusan muutto. Se on edessä tänään, siis lauantaina. On myönnettävä, että jännittää. Rimpula ryhtyy kengällisten aikuisten hevosten laumatoveriksi ja omistajan on sopeuduttava päivittäisen autoilun merkittävään lisääntymiseen.

Peukut pystyyn, ettei komplikaatioita ilmenisi sen enempää laumakemioissa kuin muissakaan asioissa.

"Et kai sä nyt vielä lähde? Kai me sentään saadaan vielä omppuja?"

Hengitysvammaisen hoito-ohjelma

Kesä ja laidunkausi on siitä kivaa aikaa, että laitumella pölyn määrä on lähellä minimiä. Ja kun poni tekee sitä, mitä tekemään se on tänne palloa tallaamaan luotu, sen pitäisi pysyä niin terveenä kuin monivammaisen nyt ylipäänsä on mahdollista pysyä.

Nyt kun hengitysvaivojen kanssa ollaan jonkinlaisessa suvantovaiheessa - tai ainakin toistaiseksi lääkkeettömässä olotilassa - on hyvä hetki tehdä pientä yhteenvetoa tähänastisista ponnisteluista rimpulan hengen pelastamiseksi (tämä on luettava monessa mielessä kirjaimellisesti).

Toivon, että tällaisesta avautumisesta olisi hyötyä niille, jotka ovat vastikään pudonneet samaan helvettiin.

Jos voisin palata alkuun, tekisin niin paljon toisin. Tai ainakin aikaisemmin. En tiedä, olisiko ponini sittenkään terve. mutta jos voisin matkata aikakoneella, se olisi nyt melko varmasti vähemmän hengityssairas.

1-vuotias vielä terveen kirjoissa, mutta ei terve.

Pohja hengitystieongelmille epäilemättä luotiin Ruusan ollessa alle vuoden ikäinen. Vieroituksen jälkeen koko talli oli kuukausia flunssassa. Mutta kun muut ponit alkoivat jo hengittää normaalisti, rimpula köhäisi edelleen silloin tällöin.

Tein ison, kohtalokkaan virheen: en vienyt heti klinikalle. (Luulen, etten voi koskaan antaa tätä itselleni anteeksi.) Varsoilla nyt on noita köhiä, annoin kertoa itselleni monesta suusta. Eläinlääkärienkin.

Verikokeissa ei näkynyt mitään, mutta ponissa näkyi. Se näytti runsaskätisestä ruokinnasta huolimatta kulmikkaalta ja karvaiselta. Muita sairauden merkkejä ponissa ei näkynyt, vaan se oli hyvin vilkas ja pirteä. Eläinlääkäri käski vain madottaa.

Kun viimein vein ponin tähystykseen, skoopin ruudulla näkyi keuhkoputkien täydeltä vihreää, liisterimäistä räkää. Satunnainen köhä oli ollut kuivaa, koska varsa ei yskimällä saanut rööreihin liimautunutta räkää liikkumaan mihinkään.

Opetus nro 1: ota hevosen köhä vakavasti äläkä viivyttele klinikalle viemisen kanssa (tähystykseen viimeistään siinä vaiheessa, kun verikokeet eivät kerro mitään merkittävää)!  

Edit: Ja kun sinne tähystykseen mennään, vaadi, että siinä otetaan myös räkänäytteet. Jos näytettä ei ole otettu, ei tiedetä, mikä pöpö siellä jyllää eikä voida räätälöidä antibioottihoitoa sen mukaan. Räkänäyte pitäisi ottaa ennen kuin tähystinletku on käynyt näytteenottokohdassa, jotta näyte ei kontaminoituisi. (Ruusalta ei ensikerralla otettu näytettä, mikä oli iso virhe.)

Keuhkoputkentulehdus oli yhtä sitkeä kuin lima Ruusan rööreissä. Poni söi antibioottia, toista ja kolmattakin, mutta aina vaan tähystyskamera bongasi keuhkoista räkää - ja poni köhi.

Kiersimme klinikalta toiselle etsimässä pelastusta. Hyvinkäällä eläinlääkäri epäili vierasesinettä keuhkoissa, mutta skooppi oli liian iso tunkeutumaan koloon, jossa esine ehkä saattaisi olla. Niinpä eläinlääkäri ehdotti, että varaisin ajan Viikkiin, jossa varsan hengitysteitä voitaisiin tutkailla pieneläinklinikan skoopilla.

Neuvo Viikkiin suuntaamisesta olikin hyvä, vaikka vierasesineestä ei siellä nähty vihjettäkään. Sen sijaan eläinlääkäri bongasi välittömästi Ruusan henkitorvesta valuvian. Olo oli jokseenkin epätodellinen. Ponin oli ennen tätä tähystänyt viisi eri hevoseläinlääkäriä kolmella eri klinikalla eikä kukaan ollut huomannut, että ponin henkitorvi oli tavallista lituskaisempi.

Opetus nro 2: Valitse oikea klinikka. Kokemuksesta suosittelen Viikin hevossairaalaa ja siellä erityisesti eläinlääkäri Michael Hewetsonia tiimeineen. Kati Niinistö on myös ollut suureksi avuksi.

Ensimmäinen inhalaattorisatsi.

Keuhkoista löytyi Viikissä merkkejä (allergisesta) tulehduksesta. Köhä lähti suun kautta otettavalla kortisonilla, muttei pysynyt poissa kauan.

Loppukeväästä 2013 syötettiin taas kortisonia. Lisäksi lääkevalikoimaan tuli ihmisten avaava astmalääke Atrovent comp. ja täti opetteli käyttämään hevosinhalaattoria (myös apteekissa myytävä vauvojen inhalaattori toimisi, kuulemma). Astmalääkkeestä ei ollut mainittavaa hyötyä, joten inhalaattori jäi pian hyllylle.

Ruusalle tehtiin myös allergiatestit, mutta poni oli niiden mukaan vain hitusen allerginen suolaheinälle sekä jollekin ulkoloiselle, josta en ollut koskaan kuullutkaan.

Ensimmäisiä inhalaattoriharjoituksia ilman lääkettä.
Lääkityshetkellä toinen sierain pitää pitää kädellä kiinni,
että poni hengittää kunnolla lääkettä.
Eikä lääkitys todellakaan onnistu ilman, että poni on köytetty kiinni...

Vaikka keuhkotulehdus saatiin kuriin, köhäily jatkui. Silloin, kaverin suosituksesta, otin yhteyttä Better Choicen Päiviin. Ruusa sai yksilöllisen yrttisekoituksen, jossa on anista, eukalyptusta, hurtanminttua, kamomillaa, lakritsijuurta, punalatvaa, rohtoimikkää, raunioyrttiä, rohtotädykettä, timjamia, valkopeippiä ja tulikukkaa.

Sattumaa tai ei, mutta yskä lähti. Keuhkot alkoivat muutenkin toimia varsin kivasti. Tämä ei ollut vain
omaa kuvitelmaani, vaan tallinpitäjän havainnot olivat yhtenevät.

Opetus nro. 3: Yrttejä kannattaa kokeilla. Ehkä muitakin tukihoitoja.

Asiat olivat kivasti, kunnes sitten tein virheen tallipaikan valinnassa ja ponin hengitys alkoi olla levossakin puuskuttavaa. Keuhkonäytteissä alkoi näkyä mast-soluja. Ponin diagnoosien listaan lisättiin IAD eli tulehduksellinen hengitystiesairaus.

Inhalaattori otettiin hyllystä tiiviseen käyttöön. Aamuin illoin kortisonipitoista Flixotide Evohaleria, kerran päivässä toinen inhalaattorilääke Tilade. Lisäksi aamuin illoin toista kymmentä Histec-tablettia ruoan sekaan.

Koska vaikutus ei ollut toivotunlainen, cocktailista jäi käyttöön vain Flixotide. Myöhemmin mukaan palautettiin vielä Atrovent.

Suoraan rööreihin suihkuteltavat lääkkeet ovat olleet Ruusan hengitystieongelmien hoidossa tehokkaimmat. Etenkin kortisoni. Talvella, kun poni sai inhaloitavaa kortisonia joka toinen päivä, sen hengityksestä ei mitenkään olisi voinut arvata sen olevan jotain muuta kuin normaali nuori poni.

Opetus nro. 4: Keuhkovaivan hoidossa tehokkainta on, kun lääkkeen saa suihkutettua suoraan oikeaan paikkaan. Kaviokuumevaarakin on inhaloitavassa kortisonissa pienempi kuin yleiskortisonissa.

Asiat tuntuivat alkavan taas rullata, kunnes sitten tammikuussa 2014 ponin suolesta paljastui merkittävä hiekkakeräymä. Klinikkahoidossa hengitys palasi syksyiseen malliin. Hoito oli aloitettava alusta. Samoin oli tehtävä, kun tallinpitäjä keväällä vaihtoi yhdestä heinäpisteestä säilöheinän kuivaan.

Rimpula arkistokuvassa äitienpäivän alla 2013.

Juuri ennen kesälaitumille lähtöä uskaltauduin viimein luopumaan lääkityksestä, jonka on koko ajan toivottu olevan väliaikaista. Laitumella ollessa hengitys on pelannut ihan kivasti. Melkein yhtä hyvin kuin diagnoosittomien laumatoverien.

Siis niin kauan, kun sää oli viileä ja sateisen raikas. Kun kesä sitten äkkiä päättikin tulla, alkoi puuskututtaa. Loppukesästä ponin röörit tuntuivat tulleen jo enemmän sinuiksi trooppisen ilmanalan kanssa. Yksi pitkä näyttelyreissu kuitenkin jätettiin lämmön takia väliin, ovathan pitkät trailerimatkat muutenkin vältettävien listalla.

Toivon, että inhalaattori saa olla mahdollisimman pitkään kesälomilla. Ei haittaisi, vaikkei sitä tarvitsisi ottaa hyllystä enää koskaan. Niin optimistiseksi en sentään uskalla heittäytyä, vaikka eläinlääkärien mukaan nuorten ponien allergiavaivat voivat joskus parantua aikuisikään mennessä.

Ensiarvoisen tärkeää on nyt se, että elinolosuhteet olisivat keuhko-oireiselle soveltuvat. Eli asuinmuodoksi pihatto, sisälläolo minimoitava. Vain pölytöntä heinää (=säilöheinää) ja mahdollisimman pölyttömiä kuivikkeita (oma kokemus on, että pölysuodatettu kutteri on paras, mutta tulevassa paikassa on hyvälaatuista olkea), ruokailu luonnollisessa asennossa (pää alhaalla).

Ihan perusjuttuja jokaiselle hevoselle, mutta Ruusalle elintärkeitä.

Huumori koetuksella

Minusta tuntuu, että universumilla on jotain minua vastaan. Ehkä vähän Ruusaakin. Jotenkin nyt kyllä alkaa olla huumori vähissä.

Ruusan piikitetty kinttu oli ainakin kaksi viikkoa ihan hyvä. Ei ole enää. Eikä turvotus ole enää nestemäistä eikä sitä ole pelkästään jännetupen ympärillä. Taikinamainen turvotus on kivunnut vähän matkaa myös koukistajajänteiden väliin. Myös toisen takajalan jännetuppeen on ilmestynyt pieni nestekeräymä.

Olen sivellyt turvotukseen eläinlääkäriltä saamaani jännetuppitulehdusgeeliä aamuin illoin (tällä päivärytmillä aamu tarkoittaa vapaapäivinä alkuiltapäivää, mutta periaate nyt kumminkin on sama). Minkäänlaista tulosta ei ole ollut nähtävissä, joten siirrymme takaisin kylmäämiseen.

Jos poni menisi nyt näyttelyyn, tuomari ei varmaan valittaisi hoikkuudesta. Ilmeisesti ponilla on ollut koko kesän jotain mahaongelmaa, kun ei ole lihonnut - mahahaavalääke Gastro Gard -kuurin jälkeen se onnimittäin paisunut silmissä! Jotenkin se on minusta myös aikuisemman näköinen.

Laidunoloissa kylmäyksen toteutus vaatii hiukan mielikuvitusta, etenkin jos pakastin sattuu olemaan korjaamolla eikä sen takaisin saamisesta ole mitään merkkejä.

Koska vesi on laitumella rajallinen luonnonvara, kylmäysvaihtoehdoista jää käytettäväksi savi. Ruusa inhoaa savea. Tosin se kyllä inhoaa kaikkia muitakin kylmäyksen muotoja, mutta erityisesti savea. Aivan erityisen suuri antipatia ponilla on takajalkoihin laitettavaa savea kohtaan, koska sen häntä tartuu saveen ja sitä ärsyttää.

Ponilla on taas joku mielipide.

Tästä kaikesta seuraa se, että ponini elää laitumella nyt takajalat suojitettuina. Olisin ehkä laittanut pintelin, mutta ainoa tällaiseen tarkoitukseen soveltuva pintelini meni vastikään hukka-nimiseen paikkaan. Ehkä suojalla on myös pienempi potentiaali aiheuttaa ponin jalkaan lisävaurioita.

Positiivista on toki Ruusan edistys kylmäystapahtuman sietämisessä. Tänään se jo seisoi pääosin paikoillaan. Tämä on ehdoton edellytys kylmäyksen onnistumiselle, etenkin kun laitumella tai sen välittömässä läheisyydessä ei oikein ole mitään, mihin ponin saisi järkevästi köytettyä. (Aitatolppaan ei kannata yrittää.)

Merkittävää edistystä jalan tilanteessa ei ole ollut havaittavissa, joten oli jälleen tarvetta ammattilaisen puhelimitse suorittamalle tilannearviolle.

Hoitavalla klinikalla oli tavoitettavissa vain meille tuntematon eläinlääkäri, joka konsultaatiota varten tutustui Ruusaan paperilla. Hänen mukaansa on ihan tavallista, että jännetuppitulehdus uusii heti, kun palataan normielämään. Kiva. Olisi varmaan hyvä käydä uudelleen näyttämässä, tuumi eläinlääkäri. Tosi kiva. Todennäköisesti piikitys pitää uusia. Aivan huippukiva! 

Miksiköhän sille tulee tuota alakaulaa? Laumanvartijaponi näkee taas jotain.

Kokemuksen pohjalta sanoisin, ettei piikitystä ja muuttoa kannata aikatauluttaa samalle päivälle. Mutta miten edetä? Väkisinkin käy mielessä, pitäisikö sittenkin viedä poni paikkaan, jossa se viettäisi yöt vangittuna ulkokarsinaan. Paranisiko tulehdus sillä tavalla?

Eläinlääkärin mielestä on aivan riittävää, jos jatkohoidon tarve arvioidaan laidunkauden loputtua ja mahdollista tulehdusta sillä välin hoidetaan kylmäyksellä.

Mutta kauden päätavoite, Laatuponikisa, nyt varmaan ainakin saadaan unohtaa. Siihen on enää reilu kuukausi. Kyllähän minä vähän arvasin, että näin käy, uskaltauiduinhan sentään jo etukäteen hankkimaan ponille edustusvermeet.

Sekin on toki ihan validi kysymys, onko mitään järkeä ylipäätään pitää hengissä ponia, jonka jalat eivät kestä edes laiduntamista. Etenkin, kun jalat tässä nyt ovat keskimäärin olleet murheista pienimpiä.

Murheenkryyniltä itseltään, kuten tavallista, puuttuu täysin sairaudentunto. Siellä se vaan viipottaa menemään, omaa etuaan ymmärtämättä.

Siellä se viipottaa, tässä kohtaa ärsyyntyneenä aidasta saamastaan tällistä.

Voisiko joku kertoa, miten maailmankaikkeus lepytetään? Mielellään ennen kuin ponillani on nalli otsassa. On se kaikesta huolimatta kuitenkin kovin rakas, oma pieni rimpulaiseni.

Tämän kuvan otti siskoni, kiitos siitä!