tiistai 29. heinäkuuta 2014

Terveisiä alkuperämaasta

Yli 8-vuotiaita cob-oreja järjestäytyneinä alustavaan paremmuusjärjestykseen (kärki kauimpana kamerasta).

Terkkuja Walesista ja The Royal Welsh Agricultural Show'sta!

Royal Welsh Show eli RWAS on tietenkin jokaisen welsh-ihmisen koettava vähintään kerran elämässä. Tai meikäläisen vähintään kaksi. Niinpä otin viime viikolla revanssin viimevuotisesta kahden päivän pikavierailusta.

Näyttelyn parhaaksi in-hand-hevoseksi valittiin vasta 2-vuotias welsh C -ori Rhoswen Guardsman. Kyllä se aika söpöläinen olikin.

Waleshan on matkakohteena muutenkin maagisen ihana ja siellä kannattaa vierailla muulloinkin kuin show-aikaan.

Mutta jos on edes vähän kiinnostunut welsheistä, hevosista yleensä, ratsastuksesta, kärryillä ajamisesta, lehmistä, lampaista, maataloustuotteista, mistä tahansa maatalouteen liittyvästä tai ylipäätään markkinahumusta, vierailuun kannattaa ympätä myös RWAS.

Mounted games.
Tapahtuma kestää neljä päivää ja täyttää tienoot sen verran tehokkaasti, että majoitus kannattaa varmistaa viimeistään joulun tienoilla, mieluiten jo edellisenä kesänä.

Riding championiksi ja sitten vielä koko näyttelyn parhaaksi hevoseksi valittiin yli 148-senttisten working hunter -luokan voittanut ori Brechfa Brynach, jonka isä on KWPN ja emä englantilainen täysverinen.

Royal Welsh Show'ssa on welsh-rotuisten ponien ja cobien lisäksi näyttelyluokkia mm. shetlanninponeille, palominoille, kirjaville hevosille, huntereille ja shireille. Ratsastuskisaa on pienten lasten talutusluokista vauhdikkaaseen hunter-ratsukoiden esteviestiin.

Ajoponeista ehdoton suosikkini oli tämä C-sektion ori, Gwenllan Gwilym. Se kuitenkin hävisi luokassaan viime vuoden ajochampionille.
Ei tämä viime vuoden ja myös tämän vuoden ajochampion, C-sektion ori Cargarsar Silver Shadowkaan nyt pöllömpi ollut.
Samalla kun hevoset kisaavat kauneimman titteleistä, samassa puuhassa ovat myös kotieläimet. Ihmiset kisailevat muun muassa lampaan kerinnässä, juustonvalmistuksessa ja tolppaan kipuamisessa. Markkinoilta voi ostaa kaikenlaista lasten pikkukrääsästä kotitalouskoneisiin ja eläinten rehusta rehusiiloihin.

Jos väkijoukot ahdistavat, kannattaa ajoittaa show-vierailu johonkin muuhun päivään kuin keskiviikkoon. Keskiviikkona esiintyvät nimittäin aikuiset welsh cobit. Welsh cobien päivään saapui tänäkin vuonna noin
71 000 katsojaa.

Walesilaiset todellakin rakastavat cobejaan ja aivan erityisesti he rakastavat yli 8-vuotiaiden oriiden show'ta. Cob-oriiden vauhdikkaasta näytöksestä nauttiakseen ei tarvitse olla cob-ihminen eikä edes hevosihminen. Paikat katsomossa kannattaakin varata viimeistään noin 3 tuntia ennen h-hetkeä, jos ei halua jäädä ulkopuolelle ihmettelemään.

Yksi yleisön tämänvuotisista suosikeista oli tämä 24-vuotias megaliikkuja, Glanvyrnwy Temptation, joka sijoittui luokassa kahdeksanneksi. Joillakin cob-oreilla käytetään näyttelyssä tällaista perinteistä vyötä.
Vain Royal Welsh Show'ssa voi nähdä kymmenien cobioriiden lentävän nurmen yllä, yleisön kannustaessa suosikkejaan huumaavalla volyymillä.

10-vuotias cob-ori Avonvalley Great Briton oli yksi omista suosikeistani. Ori oli luokan viides.

Cobien (ja C-sektion, vähän mountienkin) show'hun verrattuna B-welshien esiintyminen areenalla on, pakko myöntää, vähän sellaista pikkusievää sipsutusta. Niiden kanssa ei juosta lujaa, vaan hipsutellaan hallitusti.

Hissuttelusta huolimatta tällainen wannabe-kasvattaja tietysti nauttii valtavasti saadessaan nähdä runsaan joukon poneja puleerattuna ja asianmukaisesti esitettynä.

Tämä oli ehdottomasti suosikkitammani, Thistledown Eye Candy. 6-vuotias kimo voittikin 4 - 7-vuotiaiden varsallisten tammojen luokan, mutta parhaan tamman valinnassa se ei pärjännyt.
B-sektio on yksi vähiten suosituista, joten yhdessä luokassa voi olla "jopa" selvästi alle 20 ponia. Suositumpien sektioiden luokissa on usein 30 - 50 eläintä.

Suosikkini nuorista B-welsheistä, 3-vuotias ori Stougjeshoeve Escudo. Hollantilaisori oli luokassaan toinen.
On hauska katsoa poneja ja arvailla, kenet tuomari poimii porukasta ensimmäisenä, kuka jää peräpäähän. Tätä harrastimme toisen suomalaisen B-welsh-ihmisen kanssa vähän kilpaa.

Aika usein olimme samaa mieltä keskenämme ja tuomarin kanssa. Aika usein olimme myös ihan eri mieltä sekä tuomarin kanssa että keskenämme.

Ihastuin täysin tähän Linksbury-siittolan kasvattamaan tammavarsaan, jolla ei katalogissa ollut vielä nimeä. Emme voineet käsittää, miksi tuomari jätti varsan luokkansa kolmanneksi. (Sama varsa pääsi emänsä luokan aikana irti päävehkeistään ja juoksenteli karkuun minkä kerkesi.)
Oriluokassa olin kyllä tuomarin kanssa samaa mieltä. Upea Heniarth Wood-Wind erottui kyllä joukosta selvästi, monessa mielessä.

7-vuotias Heniarth Wood-Wind oli suosikkini oriluokassa. Siitä tulikin B-sektion champion. Valitettavasti en saanut siitä tämän parempaa kuvaa. Ponin esitti toinen sen omistajista ja kasvattajista, Richard Miller, joka vain paria viikkoa aikaisemmin tuomaroi suomalaisessa Welsh Show'ssa Orivedellä.

Se oli paitsi kaunis, myös vähän tuhma.
P.S. Omaa poniani kävin katsomassa viimeksi eilen. Se oli ihan saman näköinen kuin ennenkin, tolkuttoman likainen. Seuraava tapaamiskertamme onkin ensi viikon perjantaina, kun on aika pestä poni Vermon poninäyttelyä varten. Pesemistä siinä tosiaan riittää, katsotaan riittääkö myös asianosaisilla kärsivällisyyttä...

Loppuun vielä kuva näyttelyn parhaasta ratsastetusta welshistä, cobitamma Abergavenny Valmaista, joka oli ratsastettujen hevosten reserve champion. Ratsastetut cobit olivat kyllä älyttömän upeita, vaikka kieltämättä aika paljon näkyi tyytymättömiä suita.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Aitoja hoitajia, onko heitä - oodi tallitytöille

Aidohko hoitaja ja hoitohevonen vuonna 1996.
Hoitosuhde jäi noin vuoden mittaiseksi,
kun löytyi hoitsu, jolla sai myös ratsastaa.
Nettikeskustelujen vakiokauraa on "perinteisten hoitajien" perään huhuilu.

Usein sellainen perinteinen hoitaja (jatkossa Aito Hoitaja) tarkoittaa nettikeskustelijan mielestä nuorehkoa henkilöä, joka tulee tallille joka päivä vaikka läpi mustimman talven ja märimmän räntäsateenkin. Tai vähintään aina, kun omistaja (jatkossa the Omistaja) ei itse jaksa, ehdi tai muuten vaan viitsi.

Aito Hoitaja on ensinnäkin osaava ja ahkera. Aina käydessään (eli keskimäärin 7 päivänä viikossa) hän siivoaa tallin lattiasta kattoon, kiillottaa varusteet, puhdistaa mudassa kierineen hevosen ja varustaa sen valmiiksi the Omistajalle. The Omistajan ratsastaessa Aito Hoitaja valokuvaa (ammattitasoisesti, totta kai) ja varustaa seuraavan hevosen the Omistajalle.

Liikutuksen jälkeen Aito Hoitaja taluttaa hevosta vähintään 15 minuuttia, kylmää jalat ja käärii ne huolellisesti joko villapinteleihin tai BOT-suojiin. (Tällä välin the Omistajalla on aikaa juoruiluun tai kylmällä säällä kotiinpaluuseen.)
Hoitaja ja 1-vuotiaaksi kääntynyt hoitoponi helmikuussa 1995.
Kuvan oripojan pikkusisko seikkailee tämän blogin päätähtenä.

Jos the Omistaja ei ehdi tallille, Aito Hoitaja taluttelee jokaista hoidokkiaan vähintään tunnin. Suhteellisen kokenut hoitaja voi vaihtoehtoisesti juoksuttaa hevosta tarkkojen ohjeiden mukaisesti. Kesäviikonloput Aito Hoitaja on jo hyvissä ajoin varannut kisahoitajan tehtäville, sehän nyt on sanomattakin selvää.

Kaiken tämän Aito Hoitaja tekee tietenkin pyyteettömästi ja silkasta rakkaudesta hevosiin.

Kiitosta ei tarvita eikä herrajumala sentään mitään palkkaa. Jos Hoitaja kehtaa odottaa the Omistajalta jonkinlaista vastapalvelusta, kuten ratsastusta missään muodossa koskaan, hän menettää välittömästi Aito-tittelinsä ja muuttuu pelkäksi ilmaisen ratsastuksen kinuajaksi.

Ratsastuksen toivomisen sijaan hoitajan tulisi olla syvästi kiitollinen siitä, että hänellä on mahdollisuus olla lähellä hevosia ja imeä oppia the Omistajalta, joka on epäilemättä hevosalalla melkoinen guru.

Joku tuleva täti ensimmäisen hoitohevosensa kanssa vuonna 1991.
Paljon ei osattu, mutta tekemällä oppi.
Tallilla oltiin keskimäärin 8 tuntia päivässä.
Kyseinen hoitohevonen oli 22-vuotias.
Jos Hoitaja jonakin päivänä unohtaa kiillottaa the Omistajan kannukset tai hänellä onkin jotain muuta tekemistä kuin hevosenhoitoa, the Omistajalla on oikeus läksyttää hänet. Läksytys tapahtuu mieluiten muiden tallilaisten edessä ja varmuuden vuoksi vielä jälkikäteen ht.netissä otsikolla "Laiska hoitaja, annanko potkut".

Sillä välin, kun the Omistaja kiroaa Aitojen Hoitajien sukupuuttoa ja nykynuorten löysyyttä, häneltä jää huomaamatta, että naapurin tavallisella maalaistallilla tallityttökulttuuri elää edelleen ja voi hyvin.

Siellä tallin kasvattamat teinit ja vielä hennot hevostytön taimet nousevat yhdessä aamutalliin ja palkinnoksi karauttavat hoitohepalla ratsastustunnille. Kun taidot karttuvat, vastuun kanssa yhtä matkaa kasvaa vapaus.

Tällaisia maalaistallin tallityttöjä käytännössä parveili Ruusan tähän asti lyhytaikaisimmaksi jääneessä kodissa.

Ja millaisia tallityttöjä siellä onkaan! Sellaisia, jotka tekevät suvereenisti aamu- tai iltatallin, taluttavat toipilaita, perehdyttävät uudet tallilaiset. Sellaisia, joiden sanaan saattaa luottaa. Sellaisia, jotka pelastavat kiperässä paikassa tarjoutumalla auttamaan ponin sairaudenhoidossa. Sellaisia, jotka käytännössä pyörittävät koko paikkaa ja joita näkee enemmän kuin tallin yhteydessä asuvaa tallinpitäjää.

Sellaisia, jollaisista the Omistajat voivat vain haaveilla.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Täydellistä rakennekuvaa metsästämässä

Ruusa ei mennyt tänä vuonna Welsh Show'hun. Ratkaisu syntyi katsomalla vuorotellen säätiedotusta ja laitumella läähättävää ponia. En kyennyt altistamaan hengitysvammaista noin kolmen tunnin yhdensuuntaiselle matkalle tunkkaisessa trailerissa.

Sitten kyllä harmitti, kun lämpötila pysyttelikin lauantaina pääosin ihan maltillisissa lukemissa. Tuskinpa rimppakinttu olisi kuitenkaan championaattia napannut, voittajat olivat kaikin puolin upeita.

Paras nuori B-welsh ja koko sektion reserve champion, 1-vuotias tammavarsa. Se on jo tässä iässä suunnilleen yhtä korkea kuin Ruusa nyt - ja jaloissa sillä on selvästi parempi luusto kuin rimppakintussamme... Tästä tulee hieno!
Tulipahan sitten kuitenkin yhden viikonlopun aikana tehtyä kyykkyjä enemmän kuin koko alkuvuonna yhteensä. (Jos etureisiltäni kysytään, ponivalokuvaus on vahvasti urheilua.)

Eniten liikuntaa tulee kehässä, kun ponitkin liikkuvat. Mutta kaikkein kauneimmista on otettava myös täydelliset poseerauskuvat. Helppoa kuin heinänteko!

Ei tarvitse kuin saada omilla aivoillaan ajatteleva eläin asettelemaan kaikki liikkuvat osansa juuri tietynlaiseen tönötykseen. Ja pysymään paikoillaan mieluiten usean ruudun ajan, että tätikin saa kokeiltua, mihin kohtaan tarkentamalla kamera tänään suostuisi ottamaan terävän kuvan.

Tässä kohtaa pikku vinkki lukijalle: jos rakennekuvat welsh-poneista eivät kiinnosta tai perfektionismi ottaa päähän, kannattaa suosiolla lopettaa lukeminen viimeistään nyt.

Ruusasta olen saanut käsiini toistaiseksi yhden oikeasti hyvän rakennekuvan. Se on alla näkyvä otos viime vuoden Welsh Show'sta. Tietäisinpä, mitä tein saadakseni ponin seisomaan noin.

Welsh Show 2013, Orivesi. Tämä on ns. Hippos-poseeraus eli se, miten ponin pitäisi Hippoksen kehässä seistä. Etummainen jalkapari "auki" ja takimmaiset jalat näkyvissä. Rotukehässä etujalat saisivat mieluummin olla tasan. Kun poseeraus on hyvä, ponin alakaulakaan ei pistä silmään. Ruusukkeet tietysti olisi pitänyt vielä oikaista.
Vertailun vuoksi tämä jo kertaalleen julkaistu poseeraus tältä vuodelta. See what I mean?

Jalat ovat tässä ihan ok, mutta katsokaa tuota kaulaa. Alakaulaista ponia ei kannata seisottaa tällaisessa asennossa ainakaan tuomarin edessä.... Muutenkaan tällainen "kynttiläasento" ei imartele oikein ketään hevosta. Lavan pystyys korostuu, kaulan ja rungon liittymä näyttää muodottomalta ja kaula lyhyemmältä kuin onkaan.  Myöskään tausta ei ole hyvä, poni ei erotu kunnolla.
On olemassa sellaisia show-poneja, että kun ne talutetaan poseerauspaikkaan, ne samantien parkkeeraavat itsensä täydelliseen asentoon ja seisovat siinä ryhdikkäinä vaikka seuraavaan aamuun. Ruusa ei ole tällainen, vaikka se seisahtuukin automaattisesti aina näyttelyasentoon (mikä on epäilemättä käyttöponille tosi kätevä ominaisuus).

Jotkut ponit on aseteltava edustavaan asentoon ruumiinosa kerrallaan. Koska esittäjä ei edestä kovin hyvin näe, miltä asento sivusta näyttää, on kuvaajan tehtävä neuvoa. (Toki hyvät esittäjät osaavat seisottaa ponia ilman ohjeitakin, koska heidän pitää pystyä tekemään se myös kehässä. Mutta nyt puhutaan todellisesta pilkunviilauksesta.)

Hyvässä rakennekuvassa poni seisoo ryhdikkäänä, paino jakautuneena tasaisesti kaikille jaloille ja takajalat hiukan auki. Pääkin pääsee oikeuksiinsa, kun otsatukan sipaisee pois ponin silmiltä.

Ei näin. Takajalat harottaen ja etujalat liikaa rungon alla poni näyttää lyhytrunkoiselta ja epätasapainoiselta. Takajalkojen haara-asento myös korostaa tiettyjä rakennevirheitä kuten kiverää/käyrää kinnertä ja jyrkkää lautasta (jota kuvan ponilla ei kylläkään ole). Asento on myös turhan pysty, kuten Ruusan kuvista alemmassa. Korjaus: askel tai kaksi taaksepäin, siitä mahdollisesti vielä yksi eteenpäin.
Rakennekuvan ottaminen on vähän kuin kouluratsastusta: pitää olla kärsivällisyyttä hinkata pikkujuttuja, mutta lopputulos palkitsee. Ainakin joskus.

Parempi näin, vaikkakin poni voisi olla kuvassa vähän suoremmassa kulmassa suhteessa kuvaajaan. Nyt takapuoli on vähän kauempana kamerasta kuin etuosa, jolloin ponin runko näyttää lyhyemmältä ja mittasuhteet hiukan vääristyvät. Kaulan asento on vielä ihan ok, mutta kaula ja pää yhtään alempana poni alkaisi näyttää löysältä.
Molemmissa ponin kuvissa tausta on liian terävä, mikä tässä tapauksessa johtunee tarkennuksen osumisesta hiukan väärään paikkaan. Tällaisen lopputuloksen voi saada myös esim. käyttämällä liian pientä aukkoa. 
Morgan-poni? Tämä poni nyt tietysti näyttää upealta näinkin,  mutta takajalkojen vieminen näin taakse saa selän näyttämään hurjan notkolta ja lyhyeltä. Tässä vaikutelma vielä korostuu, koska ponin takaosa on hiukan kauempana kuvaajasta kuin etuosa.

Edellisen kuvan vastakohta takaosan suhteen: Kun takajalat ovat näin suoraan rungon alla, poni näyttää lyhyemmältä kuin onkaan ja lautasten jyrkkyys korostuu. Koska takajalat ovat "väärinpäin", asento korjautuisi jo siirtämällä kuvaajan puoleista takajalkaa puoli askelta taaksepäin. Muuten ponilla on kuitenkin kuvassa aivan erinomainen ryhti,. Pään ja kaulan asento on oikeastaan juuri sellainen kuin rakennekuvassa minusta kuuluukin. Etujalat ovat tasapainoisesti rungon alla.  
Tässä kuvassa takaosa näyttää paremmalta, mutta ryhti on vähän löysempi kuin ylemmässä kuvassa. Etujalat ovat turhan harallaan ja asento uhkaa valua etupainoiseksi. Esittäjää voi pyytää korjaamaan etunojan joko tuuppaamalla ponia varovasti päästä/ryntäistä. Vaihtoehtoisesti esittäjä voi huiskuttaa ponin nenän edessä piiskaa tai hypätä vaikka ilmaan. Etujalat voisi saada enemmän tasan, jos ponin päätä kääntäisi kohti kuvaajaa. Poni saattaisi silloin korjata taaemman etusen lähemmäs toista.   







Rakennekuvaajan muistilista

  • Valitse poseerauspaikka huolella: seisota poni tasaisessa paikassa, vältä etenkin alamäkeen seisottamista. Taustan pitäisi olla mahdollisimman rauhallinen eikä liian tumma. Esimerkiksi keskellä peltoa tulee hyviä rakennekuvia, koska kaukana olevat yksityiskohdat muuttuvat epäteräviksi ja poni erottuu hyvin. 
  • Suurella polttovälillä ja isolla aukolla saat ponin erottumaan parhaiten taustasta. Mitä kauempaa pystyt zoomaamaan poniin, sitä epäterävämpi ja siten siistimpi taustasta tulee. Kannattaa kuitenkin pysyä ponista sellaisella etäisyydellä, että sen esittäjä vielä kuulee huutelemasi ohjeet.
  • Varsinkin aurinkoisella säällä huolehdi siitä, että aurinko on suoraan selkäsi takana. Mitä matalammalla aurinko on, sitä pitemmät varjot kuvaan tulee. Eikä ole kivaa, jos ponin pään varjo peittää puolet ponin etuosasta. Saati sitten, jos esittäjän varjo peittää ponin pään.
  • Pyydä esittäjää asettamaan poni kylki kuvaajaa kohti kohtisuoraan. Jos poni seisoo vinossa, sen mittasuhteet vääristyvät ja se näyttää kuvassa hassulta. Pääkuvat kannattaa toki ottaa etuviistosta.
  • Mene kyykkyyn tai istumaan. Mitä pienempi poni, sitä tärkeämpää kuvakulman valinta on. Esimerkiksi shettiksen kuvaaminen suorilta jaloilta saa ponin jalat katoamaan kuvassa rungon alle. Myös isosta hevosesta saa usein kivemman kuvan, jos laskeutuu alemmas. Kyykyssä kuvatessa mittasuhteet näyttävät jotenkin paremmilta ja lisäbonuksena tausta on vähemmän hallitseva. 
  • Pyydä esittäjää seisottamaan poni niin, että sen etujalat ovat suunnilleen tasan ja ainakin kuvaajan puoleinen etujalka pystysuorassa. Takajalkojen pitäisi olla hiukan auki niin, että ulompi takajalka on hieman enemmän rungon alla kuin kuvaajan puoleinen. (Kaksijalkainen hevonen näyttää kuvassa huvittavalta.)
  • Huolehdi siitä, että poni seisoo ryhdikkäänä ja paino tasan joka jalalla. Pyydä esittäjää kuitenkin korjaamaan asentoa, jos poni menee yliryhtiin ja pullistaa alakaulan.
  • Hyvässä kuvassa ponilla on terävä ja iloinen ilme eli tee mitä vaan, että saat ponin molemmat korvat höröön. Jos mahdollista, mukana olisi hyvä olla avustaja, joka kuvan ulkopuolella hyppii, rapistelee pussia tai mikä nyt kunkin hevosen mielenkiinnon herättää.
  • Jos poni seisoo hyvin, pyydä esittäjää pakittamaan niin, että hän ei näy kuvassa tai siinä näkyy korkeintaan käsivarsi.

Yllä sanotusta huolimatta aina ei voi saada täydellistä kuvaa. Jos nuori ori löytää näyttelyssä äkkiä miehuutensa, asennon hinkkausyritykset saavat sen vain - kirjaimellisesti - takajaloilleen. Silloin on oltava iloinen, jos saa napattua kuvan, jossa ponilla on kaikki jalat maassa.

Huomautan myös, että nämä ovat minun mielipiteitäni ja jonkun muun mielestä ohjeet voivat olla ihan typerät.

Ruusan kuvia lukuunottamatta olen ottanut kaikki tässä tekstissä näkyvät kuvat menneen viikonlopun welsh-näyttelyssä. Kaikista kuvista olen blurrannut ihmisten kasvot, koska en ole kysynyt, mitä mieltä olisivat esiintymisestään blogissa.

Loppuun vielä kuvasarja yhdestä näyttelyn kauneimmista poneista.

Poseeraus ei ole huono, mutta paranisi jos jalat eivät olisi ihan niin harallaan ja takajalat niin lähellä etujalkoja.

Takajalat ovat tässä paremmin, mutta ponin painopiste on mennyt jo liikaakin eteen. Asento olisi lähes täydellinen, jos etujalat olisivat hiukan edempänä. Nyt ne eivät ole kohtisuorassa maahan tai poniin nähden, vaan hiukan takaviistossa. Pienieleinen peruutus voisi olla paikallaan. Jo pelkkä painopisteen muutos taaemmas voisi auttaa.

Tässä asento hipoo jo täydellisyyttä. Kuvaaja olisi voinut kuitenkin siirtyä hiukan, jotta ponin takapuoli ei olisi lähempänä linssiä kuin etupää. Taustakaan ei sähkötolppineen ole kaunein mahdollinen, mutta ylemmissä kuvissa näkyvä tausta ei enää auringon siirryttyä ollut mahdollinen. Aurinko tuli toisessa kuvauspaikassa suoraan ponin edestä ja esittäjän varjo peitti ponin pään.




tiistai 8. heinäkuuta 2014

Laitumella on ihanaa

Ruusan syksyinen sijoituspaikka on vielä hiukan auki, mikä aiheuttaa muutenkin unettomuuteen taipuvaiselle tädille vakavaa univajausta.

Kun ihminen on hevosenpidossa(kin) perfektionisti ja pilkunviilaaja, sopivan paikan löytäminen tuottaisi vaikeuksia, vaikka ponilla ei olisi mitään erityistarpeita. Kun yhtälöön sitten lisätään poni, joka on varsinainen erityistarpeiden tiivistymä, ahdistuksen määrä voidaan korottaa potenssiin n.

Onneksi sentään rimpulan kesäloma on sujunut mukavissa merkeissä eikä laitumella vieraillessa voi muuta kuin onnitella itseään erinomaisesta kesäkodin valinnasta.

Onni on tiivis lauma.
Laitumella on oikeastaan vähän kaikkea, mitä poni lomallaan tarvitsee. Tai paljonkin, ainakin tilaa ja ruokaa (nimimerkillä ponin kylkiluut kadonneet).

Kolmen hevosvoiman lauma toimii niin kuin vain hevoslauman kuuluukin. Rimpula on ehkä jopa sisäistänyt ajatuksen, että korkea-arvoisempien laumanjäsenten väistämisvelvollisuus koskee myös itsevarmoja teiniponeja.

Sunnuntaina kävin vielä iltavuoron jälkeen katsomassa hevosia. Ah, mikä kesäillan rauha ja tyytyväiset hevoset. Olisinpa voinut jäädä sinne itsekin.

Ponihan on saanut oikean luksusloman!

Ja niin paljon kuin laidunpaikan etsinnät minua keväällä stressasivat. Ehkä pihattopaikan kanssa käy samanlainen tuuri kuin laitumen? Saa nähdä, mutta ainakin olen jo yhden onnen ohi meidät jahkaillut.


Olen jotenkin hulluna kesäillan valoon.
Takaisin laitumelle. Siellä harrastusfasiliteettien puute on laiskistuttanut ponitädin. Ei ole treenattu oikein mitään.

Ja ehkä ihan hyvä niin. Ei varmaan tee ponin ja omistajan väleille ainakaan pahaa, että yhteishetket rajoittuvat rapsutteluun, namien syöttämiseen ja silkkaan yhdessä hengailuun. Jopa harjat ovat saaneet jäädä kassiin, joten rapsutteluhetkistä saa muistoksi tahmaisen mustat sormet.

Rimpula ottaa emäntänsä aina lämpimästi vastaan. Ei tarvitse tädin kävellä punkkiviidakossa toiselle puolen laidunta, missä hevoset ovat takapellon aitaamisen jälkeen pääosin viihtyneet. Kaverit seuraavat ennen pitkää perässä. Siinä sitten kisailevat ihmishuomiosta.

Ruusan kuvaaminen on laitumella haasteellista, kun se yrittää koko ajan tulla liki.
Alkukesästä idylli ei ollut ihan näin täydellinen.

Ruusan jätökset nimittäin muistuttivat monta viikkoa enemmänkin lehmänläjää ja poni ahmi mutaa kuin transsissa. Lisäksi yritys koskea takavatsaan irrotti ponista kipakan potkusarjan, jonka se todellakin tähtäsi käpelöijään.

Viikon verran olen nyt syöttänyt ponille mm. maitohappobakteeria ja kalkkia. Laidunbuffetin tarjonta on myös vaihtunut kortisempaan. Jokin näistä muutoksista tuntuisi auttaneen, sillä vatsaa saa taas hipelöidä ilman potkun uhkaa.


keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Lyhyt mutta jännittävä muuttomatka

Kesäkuun viimeisenä päivänä laiduneläimiä kohtasi kesän tähän saakka ehkä jännittävin tapahtuma sitten laitumelle siirtymisen. Nimittäin muutto kokonaan uudelle laidunlohkolle - tien vastakkaiselle puolelle.

Ruusa tutkailee maisemia uudella lohkolla. Takana oleva pelto pitäisi vielä aidata, jolloin hevoset voivat tallustaa sillan yli myös sinne.
Kavioeläimillä oli hyvin aikaa kerätä kierroksia, kun ensin tunnin tai kaksi seurasivat ottelua tädit vs. aitalanka. (Tällä kertaa tädit voittivat helposti, sillä uutuudensileä aitalanka on varsin säyseä vastus.)

Muuttohetken koittaessa nelijalkajengi oli portilla vastassa - melko kiihtyneessä mielentilassa. Maalaismaisemassa ei näin jännittäviä juttuja tapahdukaan ihan joka päivä.

Kun kävelimme noin parinkymmenen metrin matkan laidunlohkojen välillä, rimpula otti kärkihevosen tehtävän vakavissaan. Se varmisteli kyttäämällä ja hörisemällä, ettei kukaan vaan eksyisi porukasta.

Kätsää, kun voi samalla syödä ja kyylätä.
Heinän pituudesta päätellen muutto olisi kannattanut toteuttaa jo pari kolme viikkoa sitten. Ilmeisesti joku ponitäti oli tämänkin homman sössinyt sanomalla laitumenpitäjälle, että edellisellä lohkolla oli vielä hyvin ruokaa. (Niin kuin olikin, kunnes se alkoi loppua.)

No, ainakin Ruusasta tuntui olevan hauskaa, ettei päätä tarvinnut lainkaan laskea syömistä varten. Ajatelkaa mikä energiansäästö siitäkin tulee, kun ei tarvitse päätä yhtenään hiissata ylös alas.

Alkuun Ruusalla ei kylläkään ollut aikaa syödä, sillä mikä olisikaan parempi rallirata kuin tuore laidun?

Ruusa ja lauman 15-vuotias pukkilaukkailivat vielä pitkään sen jälkeen, kun porukan junnu (1 vee) oli jo katsonut paremmaksi keskittyä olennaiseen.

Rokkitähti esittelee vähän muuvseja.

Lonksuvat polvet ja tiukat käännökset ovat melko jännittävä yhdistelmä.
Eilen laitumella käydessäni muuten havaitsin, että kesä on ohi. Mikä muu voisi selittää sen, että Ruusa ja lauman toinen silkkiturkki ovat ryhtyneet pudottamaan kesätakkia? 

En kyllä ihan heti muista, milloin ponit olisivat aloittaneet reippaan karvanlähdön heinäkuun alussa.

Vanha totuushan on, että karvanvaihtoon vaikuttaa vain valon määrä eikä sää. Joko tämä on väärä totuus tai sitten jatkuva pilvisyys on saanut ponin hormonierityksen päättelemään, että keväästä siirrytään tänä vuonna suoraan syksyyn. Johan se kesäkarva melkein kuukauden on ehtinyt ollakin.