torstai 29. toukokuuta 2014

Keuhkot toimivat! (Irtojuoksutusta)

Koska rimpulalle on vallan auktoriteetin (ell) taholta määrätty takapolvivaivojen hoidoksi ja hengityskapasiteetin kasvattamiseksi reipasta liikuntaa, täti yrittää nyt ihan tosissaan. Viikonloppuna oli hyppypäivä, maanantaina kiipeilymaastopäivä ja keskiviikkona sitten irtojuoksupäivä.

Poni taitaa tietää olevansa nätti.
Tavallinen irtojuoksutuksen kulku on seuraavanlainen: Ruusa pääsee irti, juoksentelee niin kauan kuin sitä huvittaa ja ilmoittaa sitten, että nyt on valmista. Täti sanoo okei ja taluttaa ponin syömään ruohoa.

Peruskuvioita: ensin piehtarointi, siitä suoraan pukkilaukannosto.
Tällä kertaa täti piiskasi (toim.huom. kuvainnollisesti) sitten paitsi ponia, myös itseään: pitää jaksaa käskeä ponia liikkumaan vähän enemmän, vielä sittenkin kun sitä ehkä jo vähän väsyttää. Ei kasva muuten kunto.

Ruusan mielipide.
Jos tällaista harrastetaan useamminkin niin saattaa olla, että kunto kasvaa myös juoksuttajalla. Kun ponia käskee tekemään vähän enemmän, saa juoksuttaja itsekin juosta vähän enemmän. Kenttä on iso ja tuntuu vielä isommalta, kun pitää itsekin harrastaa fyysistä aktiivisuutta motivoidakseen ponia.

Ponin hengityselimistö toimi viileän sadepäivän urheiluissa niin mallikkaasti, että täti uskaltautui jopa maltillisesti hihkumaan riemusta. Tokihan tuollainen juoksentelu heikkokuntoisen eläimen hengästyttää, mutta palautuminen oli yllättävän nopeaa.

Juuri tämän isommiksi sieraimet eivät kasvaneet.
Erityisesti hengityksen tila ilahduttaa siksi, että ponin keuhkoja on hiljalleen vieroitettu kortisonista. Poni on saanut inhalaattorista viime viikolla vain pari kertaa ja tällä viikolla ei ollenkaan. Edistys herättää merkittäviä toiveita kesän hengittämisestä ihan luomusti. Vaikka ei kai pitäisi mennä vielä asioiden edelle.

Ruusa treenaa kouluponin uraa varten.
Inhalaattorista luopuminen on aina henkisesti iso askel. Tähän asti kaikki lääkkeet on joka kerta kaivettu pikaisesti takaisin käyttöön. Pettymykset pelottavat melkein yhtä paljon kuin ponin terveyden taantumat.

Tällä kertaa hyvänä ĺisämotivaattorina lääkityksen lopettamiseen toimi Ponit esiin -irtohypytystilaisuus 1.6., onhan kilpailuissa tapana esiintyä ilman dopingia. Tilaisuutta on ruudun tällä puolen odotettu innosta kihisten.

Mutta sitten kun tädillä kerrankin on käyttökuntoinen poni ja treenaamaankin on päästy, tilaisuus perutaan. Harmittaahan se, mutta loppujen lopuksi tällainen on kuitenkin murheistamme pienimpiä. Ehkä sitten syksyllä pääsemme Laatuponikisaan. Mutta ei nyt mennä asioiden edelle.

Ruusan keuhkotilannetta on varmasti parantanut sekin, että sain ponille puhuttua oman pienen harjoittelulaitumen. Siellä se tyytyväisenä nyhtää pihanurmea 8 tuntia päivässä. Naama nurmessa on se asento, jossa hevosen kuuluu syödä. Luonnollinen syömisasento auttaa pitämään ponin terveenä niin hengitysrööreistä kuin lihaksistostaankin.

"En mä tonne voi juosta, siellä on kuvaaja tiellä!"

tiistai 27. toukokuuta 2014

Ruusan pomppupäiväkirja

Ruusa tässä terve. Tulin kertomaan teille viikonlopusta, kun oltiin taas pomppupuuhissa. Hypeltiin kyl jo lauantaina, mut en päässy aiemmin kertoo mitä me tehtiin. 


Täs kuvas oon jo päässy hoitaa tän jutun itte.
Heti ku mami talutti mut tonne kujaan, mä niin tiesin, mitä siel kuuluu tehä. 

Mä sanoin mamille, et kyl mä osaan, päästä irti. Mut mami sano, et ekaks mun pitää kävellä sen kaa niitten tikkujen yli. Siis oikeesti, KÄVELLÄ. Mä yritin sanoo, et nää on hei esteitä, niitten yli kuuluu hypätä ja hyppyihin tarvii vähä vauhtii. Mami väitti, et ei niitten yli tartte hyppii jos ne puut on viel maassa, mut yritin kummiski.

Onneks sit mami tajus et sen pitää päästää mut ite menee. Tosin ku yritin ottaa kunnolla vauhtia jo hyvissä ajoin, mami vaan roikku mun suussa ja sano, et kujaan pitää muka mennä hiljaa. Eiks se tajuu, et esteet hypätään vauhdissa? 

Yritin sanoo, et älä mami häslää, kyl mä hoidan. Mut aina se kummiski häslää. 


Ihan turha nostaa jalkoi jos yli pääsee muutenki. Tää on vissiin silt 80-senttiselt esteelt.
Vika este oli kuulemma niin iso et mami pelkäs et mä hannaan. Mut hei, ku mä hoidan ni mä hoidan. Ei se ollu ees kauheen iso, mä näin heti et kyl tää menee. Lopuks ne ihmiset viel mittas sen esteen, oli kuulemma 80 senttii. Mun mielestä se oli ihan piis of keik.

Ekan pomppukerran jälkeen muuten hokasin, et mami oli unohtanu maahan tommosen ruokakupin, missä oli mun omaa herkkumysliä. Ja kerranki ilman mitään ällöi puuroi! Nam. Juoksin aina heti syömään. Syöminen on kummiskin paljon kivempaa ku hyppiminen, joten oli aika tylsää et mami aina haki mut takas.


Hitto, melkein menin ohi ruokakiposta.

Sit mä melkein kaaduin, mut en kuiteskaan. Ja pääsin kipolle.
Hyppiminenki oli ihan kivaa kyl, melkein unohdin et mullahan on toi kiima. Kyl mä sit taas muistin. Mamin mielestä on ihan hölmöö pissii ja vilkutella toisille tytöille, mut mä tiiän et ei kande olla liian valikoiva. Pääasia, et sais vähä rakkautta ees joltain. En oo kyl viel saanu.

P.S. Nää kuvat on sit tosiaan ottanu toi Reetta Järvenpää joka on aiemminki mamille lähetelly kuvii. Et älkää pliis kopsailko ilman lupaa.

torstai 22. toukokuuta 2014

Lapsuuden loppu

Jokunen viikko sitten asetin tavoitteeksi, että ennen kesälaitumia rimpula on vetänyt kärryjä ja kantanut selässään ihmistä.

Valitettavasti näyttää uhkaavasti siltä, että kärryjä ei ehditä poniin tässä 1,5 viikon aikana enää kiinnittää. Tallikaveri pohti eilen ääneen, että taitaa se selkäännousukin jäädä.

Mutta pitäähän sitä edes joskus joku tavoite saavuttaa. Karvaformulan neitsytratsastus tuntui mahdolliselta tavoitteelta sikälikin, että kaikki tarkoitukseen kaavaillut osaset olivat paikalla yhtä aikaa. Niinpä suunnitelmat vaihtuivat lennosta: jo puoliksi puettu sila korvattiin satulalla, ohjastaja ratsastajalla.

Ruusan lapsuuden loppuun varustauduttiin runsain porkkanoin ja kädet melkein jännityksestä täristen. Tai siis täti varustautui, ponihan ei osannut odottaa mitään erityistä. Ihmiset ja varusteet olivat sille ennalta tuttuja.

Testipilotti suoritti selkäännousun kaiken taiteen sääntöjen mukaan ja tätien ohjeistusta millintarkasti noudattaen. Ensin mahalleen satulaan, sitten jalka selän yli ja vasta lopuksi nousu pystyasentoon.
Ruusan henkistä (ja fyysistä) tasapainoa ratsastajan selkäännousu horjutti huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin samana päivänä tapahtunut leukakarvojen saksiminen. (Ja karvojen leikkaaminen kyllä horjuttikin molempia tasapainoja sen verran, että sakset saattoivat kiilata kauhujen top kakkosessa jopa suihkupullon ohi.)

Vaikka kukaan ei tosissaan odottanut Ruusalta rodeoesitystä, ratsaillenousussa noudatettiin varmuuden vuoksi kaikkea mahdollista varovaisuutta ja lahjontaa.

Kun testipilotti oli saatu kammettua selkään oikeinpäin, Ruusa ei vieläkään edes ajatellut poistuvansa tilanteesta. Siinä se vaan tönötti ihan tyytyväisen näköisenä, jatko-ohjeita odotellen. Totesimme, että samalla vaivallahan sitä sitten voi vaikka vähän liikkuakin.

Viisas teini hommissa. Harmittaa kyllä vietävästi tuo ponin totaalinen lihaksettomuus, ei olisi pitänyt luottaa heinäanalyysiin vaan syöttää kunnolla lisäproteiinia. Ja liikuttaa kunnolla, kun ei tuo oikein nykyisessä tarhassa liiku.
Marssimme pienen kunniakierroksen käynnissä. Ruusalla ei edelleenkään ollut asiasta omia mielipiteitä - korkeintaan sellainen, että kerrankin porkkana-automaatti toimii kunnolla.

Ottaisin mielelläni kunnian ponini hienosta käytöksestä kokonaan itselleni, olenhan sentään nähnyt vähän vaivaa ratsautumisen esivalmisteluihin. Toisaalta voi olla, että ponilla nyt vaan sattuu olemaan täydellinen luonne.

Ja ajatelkaas, mikä onni, että samalla tallilla sattuu olemaan päteviä apuvoimia - jopa tismalleen sopivankokoinen ratsastaja, jonka taidot riittävät tällaiseen tehtävään. Näen jo sieluni silmin, kuinka kuvissa näkyvä ratsukko niittää mainetta ja kunniaa kisakentillä. Eikä nyt takerruta mihinkään sellaisiin pikkuseikkoihin kuin rimpulan terveydentilan horjuvuuteen. Antakaa tädin hetki haaveilla.

Masentavaa tässä muuten kivassa kuvassa on se, että kuvan ratsastaja käyttää 7 - 8 reikää lyhyempiä jalustinhihnoja kuin allekirjoittanut. En tahdo tässä vaiheessa edes kuvitella, miltä itse tuolla näyttäisin. 

P.S. Tänään ratsastin taas väliaikaisella vuokraponillani. Olen ehkä vähän rakastunut siihen. Tai paljon. Lopputunnista tuntui melkein kuin osaisin oikeasti ratsastaa. Poni oli niin kevyt ja ihana. Sitäpaitsi kuinka monella ponilla puskatason wannabe-tuuppari pääsee tekemään laukanvaihtoja askeleessa? (En nyt sentään uskaltanut yrittääkään mitään sarjavaihtoja. Ehkä ensi kerralla sitten.)

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Nuorin ja kokemattomin kärkeen

Talliporukka teki eilen lähtöä yhteiselle maastolenkille.

Kun kuulin, että shettiksen perään kiinnitettäisiin kärryt, ilmoitin kokoonpanon jatkeeksi myös Ruusan. Ajatuksena oli, että kun poni kuulisi kärryjen ääntä, se samalla siedättyisi sille. Näin ottaisimme jälleen miniaskeleen kohti Ruusan ajoponin uraa.

Tilanteen autentisoimiseksi lähdimme matkaan ohjasajaen.

Neliponisen porukan järjestäytyessä jonoon löysimme Ruusan kanssa itsemme letkan kärjestä. Onhan kärkeen tapana laittaa joukon nuorin ja kokemattomin maastoilija. Vai?

Koska Ruusan tähänastinen kokemus ohjasajomaastoista rajoittui noin 15 minuutin lenkkeihin ja koska tämänkertainen kohde oli sille täysin vieras, jännitysmomentteja oli kasassa ihan mukavasti. Alkuun Ruusaakin vähän jännitti, sillä talojen pihoissa vaani varsin epäilyttäviä roska-astioita ja sähkökaappeja.

Sitä en kyllä tiedä, kuinka paljon Ruusa siedättyi kärryjen ääniin, sillä jo ensimmäisten 200 metrin matkalla se vetäisi muuhun porukkaan noin 20 metrin kaulan. Muita ääniä kuultiin sitten senkin edestä, muun muassa veden solinaa sillan alla (vähän jännitti) ja motocross-radalta kantautuvaa pärinää (melkein säikytti).

Jossain vaiheessa lenkkiä yritimme myös vaihtaa ponijärjestystä, mutta Ruusa pyrki aina päättäväisesti takaisin johtoasemiin.

Puolitoistatuntiseksi venähtäneen lenkkimme kiersi asuinalueiden ja hiekkakuoppien läpi. Kärkiponi Ruusa tepsutteli eteenpäin reippaasti korvat tötteröllä.

Mäkipitoinen lenkki oli juuri sitä, mitä rimpula nyt tarvitsee. Sen takapolvet ovat nimittäin viime aikoina olleet siinä määrin lonksuvaiset, että ne kaipaisivat tuekseen huomattavasti nykyistä vahvempia lihaksia.

lauantai 17. toukokuuta 2014

Tikkua ristiin

Ruusa ilmeisesti tykkäsi, että ristikko oli turhan helppo este, kun piti omatoimisesti vaikeuttaa tehtävää hyppäämällä sivusta.
Tänään oli pitkästä aikaa aika panna vähän tikkuja ristiin ja käskeä poni niistä yli. Olin netistä kopioinut Laatuponikisan askelmerkit. Jotain saattoi mennä vähän pieleen, sillä välit eivät olleet yhdellekään ponille sopivat.

Pikkuisen ehkä suitset vinossa. Ja tuossa tekstissä pitäisi lukea "kopiointi kielletty", mutten jaksanut tehdä uusiksi.
Henkilöresurssit olivat tavalliseen tapaan rajalliset. Kun yhdistää rajallisuuden siihen tosiasiaan, että Ruusa on aina imenyt estekujaan riemukkaasti, katsoimme että portsarin pesti voitiin jättää täyttämättä. Virhe.

Poni oli hypännyt jo muutaman kerran ihan kiltisti - joskin sen lähtö kujaan muistutti erehdyttävästi tykinkuulan ampumista - kun se sitten tapahtui. Poni veti kujan suulla u-käännöksen ja laukkasi hippulat vinkuen kentän toiseen päähän.

"Screw you guys, I'm going home!"
Seuraavalla yrityksellä poni yllätti jo aikaisemmin ja pääsi taluttajalta (allekirjoittaneelta) irti. Muutama lähestyminen meni taisteluksi, kunnes muistin Annan kurssilla saamani vinkin: naru kuolainrenkaasta, joka on taluttajaan nähden ponin pään vastakkaisella puolella.

Okseri saattaa näyttää huteralta, mutta voin vakuuttaa, että tolpat olivat melko tukevasti pystyssä.
Ruusa taisi vähän ottaa nokkiinsa touhun amatöörimäisyydestä (tallin hyppyekspertti katseli touhua vain puolella silmällä omien touhujensa lomassa). "Jos ette edes osaa säätää välejä, en ala."

"Mitä amatööritouhua."
Asiat olivat sikälikin pielessä, että poni joutui harjoituksen vuoksi jumppaamaan suitset päässä ja kaiken huipuksi kuja oli kentällä ihan väärinpäin. Lisäksi Ruusan vielä varsin talvinen asuvalinta yhdistettynä 20 asteen lämpötilaan ja auringonpaisteeseen teki jumpasta aika väsyttävää. (Hyppelöiden jälkeen poni suhtautui kokovartalosuihkuun melko suopeasti.)

Tähtien asentokin oli epäilemättä väärä.

Mutta pääsimme kuitenkin sopuun ja tapaamme kujan kanssa ensi viikolla -  samaan aikaan samassa paikassa. Tarkoituksena olisi osallistua 1. kesäkuuta järjestettävään Ponit esiin -tapahtumaan. Sen jälkeen hyppelöt todennäköisesti jäävät laidunkauden ajaksi.

Tässä olisi ollut todellinen loisto-otos, jos poni olisi mahtunut siihen kokonaan.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Melkein oikea kärryponi

Nyt sillä on sitten ollut kärryt perässä. Ruusalla siis. Kärryissä oli vielä pieni ihminenkin. Kovin lähellä ponia kärryt eivät tosin vielä ole olleet, mutta eipäs ruveta nyt saivartelemaan.

Tämä ei ollut parasta ravia, mitä Ruusa tänään esitti.
Pääasia oli kuitenkin se, että kärryt eivät pelottaneet ja ponista löytyivät toimivat kaasu, jarrut ja ratti.

Tämä oli itse asiassa jo toinen kerta, kun Ruusa koki kärryjen läsnäolon lähellään. Ensimmäisellä kerralla kärryt olivat ensin ehkä vähän hui, sitten jo ihan sama. Koska pikkuaskelia on otettava paljon, että päästään päämäärään, lisäämme askelten vaikeusastetta kerta kerralta.

Tällä kertaa testattiin ensin ponin päänsisäisten tähtien asento turvallisesti aitojen sisäpuolella ja sitten lähdettiin suureen maailmaan.

Alkuperäinen aikomus oli laajentaa melkein-kärryponin ajomaailmaa vain pieni lenkki parkkipaikan tienoilla, mutta poni esitti vienon toiveen matkan jatkumisesta eteenpäin. Tällaiset toiveet on tässä taloudessa tapana toteuttaa.

Ponin valitsema jatkoreitti nosti vaikeusastetta ainakin pari pykälää lisää, sillä vastaan tuli heti perhe lastenvaunuineen. Lisäksi piti ohittaa kutsuvasti kuiskaileva syöttelyruohikko. 

Tädillä loksahti suu auki, kun poni ohitti kaiken kokeneen kärryponin varmuudella. Jos se vilkaisikin ruohon suuntaan, se teki sen niin vaivihkaa, että täti ei juuri huomannutkaan. Ihan kuin sillä olisi ollut jopa vähän kivaa!

On kiva kun tallilla on auttamistahtoista väkeä. Kiitokset niin avustajille kuin kuvaajallekin.
P.S. Menoamme kentän laidalla katsellutta tallikaveria nauratti asetelma sen verran, että hän meni möläyttämään "tästä pitäisi melkein ottaa kuva". Ennen kuin hän huomasikaan, hänellä oli todellakin kädessään pokkarikamera. Meikäläisen lähellä kannattaa vähän varoa sanojaan!

tiistai 13. toukokuuta 2014

Hassu poni

Koska Ruusalla on meneillään psyllium-kuuri ja koska sen maha viime kuurilla tuli kovin kipeäksi, olen nyt ottanut asiaan tarmokkaamman lähestymistavan. Joka psyllium-annoksen kyytipojaksi tulee astiallinen limpparia (melassivettä, josta nirsoilija on oppinut kovastikin tykkäämään) ja joka päivä liikutaan, jotta massa etenisi suolessa toivotusti.

Toistaiseksi menetelmä on tuntunut toimivalta, joskaan poni ei vieläkään varsinaisesti ahmi psylliuminsekaista mössöään.

Eilen laiska täti ei jaksanut ratsastustunnin jälkeen enää lähteä oman ponin kanssa mihinkään, vaan sen oli tarkoitus verrytellä sirosääriään eri askellajien tahtiin ihan kotikentällä.

Poni ilmaisi mielipiteensä melko selvästi. Tämän eleen voisi suomentaa suunnilleen "Voi v mitä p-aa".

Poni ravaili laiskasti tädin ympärillä ja "kiroili" niin, että niskat meinasivat mennä nurin. Aina tilaisuuden tullen se siirtyi napostelemaan kentän laidalla kasvavaa ruohoa. Siis niinq evvk joku irtojuoksutus ja siis niinq evvk joku mami.

No, eipä tässä mitään, tuumi täti ja lähti hakemaan autosta rahaa ratsastustunnin maksuun.

Yhtäkkiä kaikki ei ollutkaan ponille enää evvk ja ihan sama. Ruohonkorret putosivat suusta ja teini kimposi hysteeriseen laukkaan ympäri kenttää. Juoksua säesti kimakka kiljunta tyyliin "apua mami sä unohdit mut tänne IHAN YKSIN". (Huomautan, etten missään vaiheessa kadonnut näköpiiristä.)

Kun palasin kentälle, kaikki muu paitsi ruoho lakkasi taas olemasta. Hassu poni.

Tänään mua ei huvittais oikein juosta joten sovittaisko, että vaan antaisit porkkanaa?
Mitä alussa mainittuun ratsastustuntiin tulee, siitä ei taaskaan ole kuvia. Tämä on harmi, sillä olisin halunnut nähdä, oliko menomme niin superia kuin opettaja hehkutti. Oli kuulemma selvästi paremman näköistä kuin vielä viime viikonkin tunnilla.

Mikä siis on muuttunut? Kysyn ja vastaan itse: ne vatsalihakset, ne vatsalihakset. Kun ratsastaja on nyt löytänyt sellaiset, myös poni ottaa omansa käyttöön.

Ponin liikkumista parantaa huomattavasti myös se, jos vapauttaa sen kyljet jalkojen puristukselta. Tässäkin avainasemassa ovat korsettilihakset. Pakko kai siellä selässä nääs on jotain lihaksia jännittää, ettei putoa kyydistä. Vatsalihaksilla puristaminen on jossain määrin poniystävällisempi valinta kuin jaloilla takertuminen.

Vatsalihasten löytyminen kyllä on myös lisännyt ratsastustunnin fyysistä rasittavuutta melkoisesti. Keskivartalo löysänä lötkytellen tunnit tuntuivat aina loppuvan kesken. Tällä kertaa kesken loppui ratsastajan kunto - jo puolivälissä tuntia.

Jännä nähdä, miten tilanne kehittyy, kun yhtälöstä napataan pois päältäkatsoja (=ope) ja vaihdetaan muuttuja nimeltä ratsu. Huomenna tai ylihuomenna olisi tarkoitus nousta taas ihan uuden tuttavuuden selkään.

Tuntiratsu jäi hämmentyneenä käytävälle:
Anteeks, mutta luulen, että unohditte antaa mulle ton ämpärin, jossa on mun ruoat.

Taustalla karsinassa tekemistä odottaa Ruusa.



lauantai 10. toukokuuta 2014

Laitumen odotus ja pelko puserossa

Viime laidunkesän alkua. Ruusalla oli tiukkoja, mutta kengättömiä kavereita - ja aika pitkä letti.

Ruusa lähtee viimeistään ensi kuun alussa nykyisestä paikasta pois ja laitumelle.

Näin paljon on melko varmaa. Mitään varmuutta ei kuitenkaan vielä ole siitä, mihin Ruusa menee. Yksi hyvä paikka meni jo ohisuun, kun odottelin lähempänä sijaitsevan paikan omistajalta tietoa siitä, koska voisin tulla käymään paikan päällä.

Vaikka laidunkausi on epäilemättä hengitystiesairaalle rimpulalle mitä parasta hoitoa, samalla ahdistaa. Ei pelkästään epätietoisuus ponin tulevasta sijainnista, vaan myös tulevista laumatovereista.

Näyttää nimittäin melko väistämättömästi siltä, että ainoat laidunmahdollisuudet tuovat mukanaan kengällisiä tovereita. Ruusa ei ole vielä koskaan ollut kengällisessä laumassa, jos ei omaa emää lasketa - eikä sitä lasketa, koska se ei koskaan komentanut lastaan.

Olen melko varma, että tällainen laumavalinta johtaa vähintään ponini loukkaantumiseen ja potentiaalisesti myös ennenaikaiseen kuolemaan.

Hysteeristä, ajattelee varmaan lukija tässä kohtaa. Laitumellahan on tilaa väistää eikä kukaan normaali hevonen jahtaa varsaa, kun saman ajan ja energian voisi käyttää ruohon nyppimiseen.

Mutta muistellaanpa vähän viime kesää laitumella (ks. kuva alla):

Juu, poni sai kaviosta takapolveen. Jos tämän aikaansaaneella tammalla olisi ollut kengät, rimpula ei ehkä olisi selvinnyt osumasta pelkällä nahanpalan menetyksellä.

Ongelmana laitumella ei ollut tilan vaan Ruusan itsesuojeluvaiston puute. Tässä henkiinjäämisen kannalta melko tarpeellisessa vaistossa on sen verran isoja aukkoja, että ponin käytöstä voisi joissakin tilanteissa kutsua jopa itsetuhoiseksi.

Muuta syytä en äkkiseltään keksi sille, että ponin on väen vängällä tungettava lauman vahvimman johtajatamman omaan tilaan. Ja jäätävä tähän tilaan vielä senkin jälkeen, kun toinen on ilmaissut närkästyksensä sivistyneesti - tai vähemmän sivistyneesti.

Muistellaanpa vielä äkkiä toista tapausta, viime keväältä ennen laitumellelaskua.

Tallinpitäjä oli sattunut näkemään tilanteen, jossa Ruusa oli tunkenut johtajatamman ja seinän väliin heinille.

Kun hillityt huomautukset eivät olleet saaneet rääpälettä poistumaan auktoriteetin henkilökohtaiselta reviiriltä, johtajatamma oli kalauttanut mojovan potkun suoraan teinin otsaluuhun. Tästä oli seurannut sen verran näyttävä verenvuoto, että tallinpitäjä oli katsonut parhaaksi tarkastella haavan mahdollista ompelutarvetta sisätiloissa. Kun haava oli todettu pinnalliseksi ja poni palautettu tarhaan, se oli tehnyt saman tempun uudelleen. 

Kuvassa näkyvä ihottumainen kohta on polttiaisten aikaansaamaa, mutta toisella kulmalla vielä näkyy johtajatamman kavion aiheuttama karvanlähtö.
Ruusaa on siis sattunut aika usein ja aika moneen herkkäänkin paikkaan myös kengättömien kavereiden kanssa. Eikä Ruusa vammat saadessaan edes ole elänyt mitenkään erityisen ilkeiden hevosten kanssa, vaan nämä ovat kyllä teiniä ojentaessaan aina ensin yrittäneet väkivallatonta lähestymistapaa. Ruusan päähän viesti kuitenkin pitää takoa väkivalloin - eikä sekään näemmä aina riitä.

Ehkäpä toivoa kuitenkin vielä on, sillä nykyisessä paikassa poni on *kop kop* tilanahtaudesta huolimatta onnistunut välttymään vakavaluonteisilta potkuilta.

Hampaanjälkiä sen karvassa sen sijaan on siinä määrin, että hävettää viedä sitä mihinkään näytille. Potkuttomuus lienee siis seurausta enemmäkin ruunavaltaisen lauman jäsenten kuritustyylistä (pureminen, ei potkiminen) kuin siitä, että Ruusa olisi omaksunut ikäiselleen ponille sopivan väistämistyylin.

Niin että kyllä laidunkausi pelottaa ihan yhtä paljon kuin houkutteleekin. Jokohan nyt oppisin olemaan jahkaamatta päätösten kanssa niin pitkään, että valinnanvaraa ei enää ole? (Tuskin.)

P.S. Otan erittäin mielelläni vastaan ehdotuksia laidunpaikasta, jossa olisi vain kengättömiä kavereita ja jonkinlainen säänsuoja. Toivottava sijainti on Länsi-Uusimaa.  


perjantai 9. toukokuuta 2014

Aina ei näytä siltä, miltä tuntuu osa 2

Sain kuvia vappuaaton kenttähumpsuttelustani Valkoisen Ponin kanssa. Kuvat on ottanut Reetta Järvenpää, suuri kiitos hänelle!

On myönnettävä, että kuvien näkymä oli pieni pettymys. Ihan totta luulin, että kohennukset istunnassani olisivat saattaneet jo tallentua kameran muistikortillekin. Mutta ei se könötys kai ihan hetkessä muutu oikeaoppiseksi ratsastusasennoksi... (Edelliset kuvat vastaavasta tilanteesta eli otsikon mukainen osa 1 täällä.)

Täti on kuvia varten muistanut vähän nostaa katsetta ponin niskasta.

Koska kuvista ei juurikaan näy eroa entiseen, lienee syytä selostaa, mitä tässä viimeksi kuluneen kuukauden aikana on mielestäni tapahtunut.

Ennen tunteja tiedostin tuskallisen hyvin, että käteni pehmeystaso on kaukana ideaalista. Heti ensimmäisellä tunnilla kävi kuitenkin kiusallisen selväksi, ettei käsi ollut ainoa tädinosa, joka kaipasi noin 100 prosenttia lisää rentoutta.

Massiiivinen rentoutusurakka aloitettiin jaloista.

Nyt jalat on saatu jonkin sortin ruotuun (eli ne eivät enää purista hevosta krampissa eivätkä polvet jatkuvasti pyri kohti ratsastajan korvia).

Jos tätä rentouden lisäystä ei kuvista näekään niin poni sen kyllä huomasi: Siinä, missä edellinen kenttävääntö oli todellakin vääntöä, vappuaattona alla oli rento ja kevyt ratsu. Maastakatsojankin spontaani kommentti oli "se ravaa tosi elastisesti". (Edit: voi olla, että asiaan vaikutti myös se, että poni oli ollut rennommalla liikutuksella kuukauden.)

Tässä on jo vähän yritystä - ainakin ponilla.
Menimme kyllä (vähän) muitakin askellajeja kuin ravia, vaikka kuvista voisi muuta päätellä. Mutta ravi on lempiaskellajini, koska käynti on tylsän hidasta ja laukassa en osaa istua.

Ja kun ei kerran ole ketään komentelemassa, mieluusti pysyttelen ihan vaan omalla mukavuusalueellani. Ei kai se nyt haittaa, jos ratsastaa etupäässä ravia? Ravi on niin kiva ja kuvauksellinenkin askellaji.


Yksi kuva myös vaikeammasta suunnasta.
Tuo 15-tuumainen satula on kyllä kieltämättä hiukan nafti aikuisen mitoille... (Ja toki ponikin.)
Vappuaaton hölkkäilyt olivat minun ja Valkoisen Ponin toistaiseksi viimeiset yhteistreenit. 

Tätä ponia kyllä tulee ikävä, ehdin lyhyessä ajassa siihen tykästyä. Se on aikamoinen kultakimpale: poni, jossa on riittävästi tulta ja taisteluhenkeä kisakentille, mutta jonka kanssa voi lapsikin rennosti maastoilla - tai vaikka humpsutella kentällä pelkällä kaulanarulla. Perus-B-welsh siis. 

P.S. Jos olisin etukäteen tiennyt, että saan kuvia, olisin ehkä edes yrittänyt puhdistaa nuo pissaläikät ponista.

torstai 8. toukokuuta 2014

Löydetty: vatsalihakset

Tiistaisella ratsastustunnilla tapahtui kummia. Löysin ponin selässä vatsalihakset! En tiedä, kuka ne oli sinne unohtanut, mutta ajattelin kyllä pitää ne.

Yllättäen löytyneiden korsettilihasten voimalla täti ja 29-vuotispäiviään viettänyt ratsureima esittivät kuulkaas ainakin viisi askelta sellaista kouluratsastusta, että opettajakin hihkui innosta. Kuvia tällaisesta ihmeestä ei tietenkään ole.

Kuvia ei ole siitäkään, kuinka täti onnistui pitämään kädessä kaamean kasan naruja.

Eräs harrastusurani kantavista teemoistahan on ollut kykenemättömyys pitää ohjia siedettävän mittaisina. Tätä taustaa vasten oli opettajan mielestä hirveän hyvä idea panna täti pitelemään käsissään tuplamäärää naruja. Siis todellakin jouduin ratsastamaan (kumi)pelhamilla kaksilla ohjilla.

Yllättävää kyllä, ylimääräisten narujen lisääminen yhtälöön tuotti entistä paremman lopputuloksen. Siis jos tulosta mitataan ohjien pituudella. Ohjastuntuman keveydestä en sitten rupeakaan sen kummemmin valehtelemaan - ja ilman valehtelua en kehtaa sanoa aiheesta mitään.

Mutta, harjoitukset jatkuvat.

Totta puhuen olen hämmästynyt siitä, miten nopeasti olemme saaneet aikaan tuloksia. Ratsastukseni on harpponut eteenpäin joka tunnilla sellaista vauhtia, että ehkäpä jo muutaman viikon (tai ehkä sittenkin muutaman kuukauden) päästä saatan olla samalla tasolla kuin 10 vuotta sitten. (Mikä sekään tosin ei ollut vahvaa heB:tä kummempi.)



sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Jalat poissa haudasta - kuvatulva

Juuri, kun pohdiskelin ponin elämän reunaehtoja, poni alkoi vaikuttaa siltä, ettei sillä vielä ole mikään jalka haudassa.

Sadetanssien onnistumista on kiittäminen. Sade huuhteli pölyt ilmasta ja samalla ponin rööreistä. Tuli virtaa ponin tanssahdella lisää. (Virran määrään on saattanut vaikuttaa myös sään äkillinen viileneminen.)

"Katso nyt mami, kyllä mä pystyn juoksemaan."
Torstaina ponin kaviot eivät meinanneet pysyä maan pinnalla edes lyhyellä matkalla kentälle. Irti päästyään rimpula näytti kaikille, että kyllä näissä kintuissa riittää voimaa ja keuhkoissa hapenottokykyä. Happi virtasi Ruusan hengityselimistössä sen verran sujuvasti, että täti alkoi jo haaveilla askeleista kohti astmalääkkeetöntä elämää.

Torstairalleja vähän hidasti se, että kentällä oli kaverina Ruusan tämänhetkinen bestis. 29-vuotiaalla ruunalla  ei ollut kavioissaan ihan niin paljon kipinöitä kuin teini-ikäisellä heilallaan. Mutta ei teiniä silti varsinaisesti käskeä tarvinnut.
 
Minun poninipa osaakin lentää.
Varoitus: alla seuraa pienimuotoinen kuvatulva.

"Moikka, ihailijat!"

Väliin vähän raviliikkeiden esittelyä.

Hanaa!

Tällä Ruusan nykyisellä tallilla on kyllä luksusta, kun täysin vapaaehtoisia kuvaajia roikkuu kentän laidalla harva se päivä. Tämä on huomattava parannus verrattuna aikaisempaan tilanteeseen, jolloin kuvaajamahdollisuudet rajoittuivat tätiin itseensä (itse kuvaaminen on haasteellista silloin, kun pitäisi samalla ohjata ponia) tai "vapaaehtoiseen", jonka paikalle saamiseen on tarvittu likipitäen pakkokeinoja.

Nämä nykyiset, oikeasti vapaaehtoiset, kuvaajat vieläpä lahjoittavat kuvia ponitädille.

Tällä kertaa paikalle osui Tiiti, joka lähetti nämä kuvat minulle käsittelemättöminä. Mahdolliset kuvankäsittelylliset valitukset on siis ohjattava allekirjoittaneen suuntaan. Tiitin blogiin pääset tästä.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Missä menee raja ja mitä sitten, kun se tulee vastaan?

Kuvituskuvassa Valkoinen Poni.
Kun omistaa perussairaan ponin, otsikon kysymys käy mielessä aika usein.

Mutta olisi se hyvä myös perusterveen elikon omistajan mielessään pitää. (Hevos)elämän vuoristorata kun on siitä jännä, että eteensä ei näe ja ihan yhtäkkiä saattaa tulla iso pudotus. Tänään terve hevonen voi huomenna tehdä kuolemaa.

On hyvä olla valmiina mielessä, miten pitkälle on valmis menemään ja missä vaiheessa haluaa vetää hätäjarrusta.

Milloin tulee vastaan se raja, jonka yli ei mennä: se vaiva, jota ei enää hoideta? Kun ollaan elämän ja kuoleman kysymyksissä, kumpi valitaan?

Leikataanko suolisolmu, murtunut jalka? Montako kertaa nivelrikkoa piikitetään? Hoidetaanko keuhkosairasta vielä puhkuridiagnoosin jälkeen?

Ja kun se raja on vastassa, mitä sitten tehdään? Koukkuun vai kuoppaan, vai jotain siltä väliltä? Piikki, pulttipyssy vai kenties tuliase?

Hätätilanteessa lopetustapaa ei välttämättä ehdi valita, mutta on hyvä olla mietittynä plään A.

Omalle ponilleni haluaisin hyvän lopun, nopean ja kivuttoman. Nenä mysliämpärissä, ehkäpä. Tutussa paikassa, tuttujen ihmisten kanssa.

Miten on niin paljon helpompi kysymys kuin milloin.

Toistaiseksi on tallattu samaa polkua.
Epäilemättä minä olen ylittänyt rimpulani kanssa monta rajaa, joiden kohdalla joku toinen olisi jo vetänyt hätäjarrusta. Eikä se olisi ollut väärin. Mutta joskus mietin, olenko itse tehnyt väärin, kun olen jatkanut matkaa.

Jokaisen pitää miettiä omat rajansa.

Mutta toivoisi, että jokainen miettisi rajanvedossaan myös sitä, jonka elämästä on kyse. Hevosta. Että kykenisi katsomaan oman menettämisen pelkonsa ohi. Maailma on puolillaan teurastuomiolta "pelastettuja" hevosia, joista väkisinkin miettii, että pelastus olisi sittenkin löytynyt sieltä teurastamolta.

Jonkinlainen yleispätevä raja kulkee minusta siinä, pystyykö hevonen elämään normaalia elämää kivuitta. Hevosen normaaliin elämään ehdottomasti kuuluu myös liikkuminen kaikissa askellajeissa.

Toki (lähes) jokaisen hevosen elämässä tulee hetkiä, jolloin sattuu ja elämä muuten vaan potkii päähän. Mutta siinä vaiheessa, kun paluu kivuttomaan normaaliin elämään ei enää ole mahdollista, on aika päästää ystävä menemään.

Olen aina ajatellut, että en pitäisi hengissä hevosta, joka tarvitsee päivittäistä lääkitystä pysyäkseen kunnossa. Nyt minulla sitten näyttäisi olevan sellainen poni. Tässä sitä kuitenkin vaan pihistään eteenpäin päivä kerrallaan.

Vanhan ponin kanssa olisin jo luovuttanut. Mutta nuoren kanssa tuntuu, ettei sitä vielä tiedä, tarvitaanko lääkitystä aina ja lopun ikää.  Katsotaan nyt vielä kuukausi, puoli vuotta, vuosi... Kunhan poni pystyy sillä välin elämään poninelämää.

Kun vaivat lisääntyvät hiljaksiin, on koko ajan vaikeampi katsoa tilannetta realistisesti. Sen olen kuitenkin päättänyt, että Ruusalle ei tehdä isoja leikkauksia - tai oikeastaan ei mitään leikkauksia (voisin ehkä harkita, jos lopputulos melko varmasti olisi täysin terve poni).

Ehkä jyrkin rajani menee siinä, kestääkö poni käyttöä. Tästä rajasta pystyin pitämään kiinni G:n kanssa - tosin aikailin päätöksen täytäntöönpanon kanssa liian pitkään. Todellakin toivon, että pystyn pitämään linjani myös elämänponi Ruusan kanssa. Ponista ei tarvitse tulla kisatykkiä, mutta rentoa humpsuttelua sen pitää jaksaa.

Ponin pitäminen on sen verran kallis harrastus, että harrastuksesta pitää olla myös iloa. Ja vaikka pantaisiin raha-asiat sivuun, raja ei siirry. Jos poni ei kestä kevyttäkään käyttöä, sen elämä tuskin on ylipäätään kovin laadukasta.

Nyt, kun rimpula on vielä lapsiponi, tulevaisuuden käyttöominaisuuksia voi vain arvailla. Niinpä rajana on omistajan subjektiivinen arvio ponin elämänlaadusta. Uskon tuntevani omani. Vielä on Ruusassa elämänlanka vahvana, sisäinen liekki kirkas. Uskon, että tiedän sitten, kun tilanne muuttuu.

Kun poni ei enää jaksa olla oma itsensä, kun silmistä sammuu se tietty pilke, on (viimeistään) aika luovuttaa. Itsekäs ajatus, kieltämättä. Olisihan se parempi, ettei ponin tarvitsisi luovuttaa, vaan omistaja pystyisi luovuttamaan ennen sitä.

Mutta ei nyt sentään ihan vielä.

Ruusa ruusana.