sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Kohti ratsun uraa?

Kun aloitellaan ratsun hommia, on ensisijaisen tärkeää olla tyylikäs. (Pitäisiköhän se opettaa seisomaan satula selässä ratsun eikä näyttelyponin tapaan?) Arvaako kukaan tädin lempiväriä...
Sairas ponirukka oli lauantaina vähän vähemmän puuskuttava, joten se joutui satuloiduksi - ensimmäistä kertaa pitempään kuin vain vyön kiristyksen ajaksi. Niin kauan kuin ponissa henki pihisee, täti pitää kiinni suunnitelmastaan tehdä siitä ratsu.

Tässä vaiheessa ei ole vielä varsinaisia ratsautumissuunnitelmia, sillä rimpula tuntuu sellaiseen liian heikolta. Ja, jos ihan rehellisiä ollaan, tässä vaiheessa tädilläkin on vielä vähän pupuja pöksyissä.

Poni on nimittäin osoittanut varsin lupaavia lahjoja rodeopuolelle. (Pitäisiköhän se lähettää Atlantin yli, saisivat siellä lapset harjoitella bronco-luokkiin ponilla lampaiden sijaan?)

Rodeolahjojaan poni on innostunut esittelemään harjoituksessa, jossa täti panee käden ponin selän päälle. Harjoituksen idea on totuttaa ponia ajatukseen, että sen selässä ja kyljissä tuntuu ihmisen osia. Toistaiseksi ponilla on ollut tällaisesta ajatuksesta aika paljon omia, eriäviä mielipiteitä.

Satulan kanssa poni ei reagoi tällaiseen niinkään ylöspäin kuin eteen. Jonkinlainen ajatus tämän harjoituksen takana olisi se, että poni hyväksyisi tämän rauhallisesti paikallaan seisten, kunnes pyydetään eteenpäin. Poni ei ihan ole henkisesti läsnä... 
Olemme myös harjoitelleet hyppelyä, jonka olisi tarkoitus simuloida ratsastajan selkäännousua. Idea on siis se, että täti pomppii kuin olisi hyppäämässä ponin selkään, ja poni seisoo tyynesti paikoillaan. Kun näin tapahtuu, pomppiminen lakkaa. (Idean tähän harjoitukseen sain itse asiassa Hevosen koulutusta oppimassa -blogista, kiitos siitä.) Samalla lailla etenee myös halailutreeni.

"Me harjoittelemme ihan samoja juttuja", naurahti tallikaveri nähdessään jumppamme. Tallikaverin hevonen on kylläkin ihan aikuinen ja jo varsin pätevä ratsu, mutta selkäännousu on sille jostain syystä traumaattista. 

Juuri traumatisoitumista yritämme näiden ehkä vähän hölmöiltä tuntuvien harjoitusten kanssa välttää - sekä ponin että tädin. Jo valmiiksi hiukan selkävaivainen täti kestänee kehnosti äkillisiä maahansyöksyjä.

"Kaikkea se keksiikin"...
Mutta, se hengitys. Jos hengitys eilen tuntuikin siltä, että klinikkareissu voisi olla vältettävissä, tänään ponin kyljet taas pumppasivat selvästi levossakin.

Puuskutus ei kylläkään estänyt ponia riekkumasta kentällä narun päässä. Tähän sitä innosti naapuritallin poni, joka ei Ruusan mielestä todellakaan kuulunut sen kotikentälle. Kun vieras poni laukkasi, Ruusankin piti näyttää, että kyllä lähtee. Vauhdilla eteen, ylös ja sivulle.

Olen antanut ponille nyt mahdollisuuden liikkua, jos se haluaa. Toistaiseksi haluja on ollut.

Siinä, missä monen ponin askel hidastuu kentälle tultaessa, Ruusalle käy vähän päinvastoin. Aina, kun kaviot saadaan kentän puolelle, poni alkaa muistuttaa purkautuvaa tulivuorta. Ehkä se ei ihan vielä tee kuolemaa? Ainahan sitä saa toivoa...

Ruusalla on mielipiteitä. Lauantaina se halusi liikkua muutaman raviympyrän verran.
Lainasatulan voisi laittaa vähän taaemmaskin.  

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Herne nenässä ja poni kipeänä

Vähän pitää aina poukkoilla, kun pääsee kentälle vapaaksi, vaikkei henkikään kulkisi.
Vielä joku päivä sitten mietin, että voisi melkeinpä kirjoittaa kerrankin siitä, miten ihanan kirkkaasti aurinko on paistellut niin ulkona kuin poninomistajan elämässäkin. Ruusa on nimittäin ollut terveysasteeltaan likipitäen normaalin 3-vuotiaan tasolla: maha ei ole vaivannut ja hengityskin on toiminut kivasti, kun lääkettä on pumpattu rööreihin joka toinen päivä.

Olisi pitänyt toimia nopeammin sen hehkutuksen kanssa, sillä nyt on tällä erää myöhäistä.

Ruusa ei nimittäin enää hengitä hyvin, vaan hyperventiloi ihan levossakin. Hengitys on lyhyttä ja pinnallista.

Ensimmäisenä ajattelin, että astmaatikkoponia vaivaa siitepöly. Mutta sitten muistin tallinpitäjän kokeilun, josta olin sattumalta kuullut viime viikolla. Kokeilussa tallinpitäjä yritti selvittää, paranisivatko lauman monien jäsenten kurapyllyt, jos tarhan toiseen heinäpisteeseen pantaisiin kuivaheinää.

Pölyherkkiksen omistajana vetäisin asiasta nenääni välittömästi sen verran massiivisen hernekeräymän, ettei Ruusa enää ole talouden ainoa happirajoittunut.

Koska kokeilu ei saanut kurapyllyjä siistiytymään, tiedustelin, voisiko loput kuivaheinät ottaa pois hetinyt, ennen kuin Ruusa tukehtuu. "Se on kyllä aika hankalaa", oli vastaus. Enpä olisi tullut ajatelleeksi, että vajaan heinäverkon ottaminen pois telineestä olisi sen hankalampaa kuin täyden asentaminen paikoilleen.

Sierainten ei pitäisi levossa näyttää ihan tältä.
Eilen tallinpitäjä oli kuitenkin jo sitä mieltä, että kuivaheinän voisi ehkä sittenkin ottaa pois. Ilmoitus sai päätäni puristaneen raivon vanteen hiukan hellittämään. (Vaikka olenkin edelleen suivaantunut siitä, että heinän vaihdoksesta ei tiedotettu ainakaan minua.)

Perjantaina en ollut myöskään enää satavarma, ovatko ponin hengitysvaikeudet sittenkään yksinomaan tallinpitäjän tempausten syytä. Eräs hengitystiediagnoositon laumatoveri nimittäin puuskutti tismalleen samaan tahtiin rimpulan kanssa. Sillä oli lämpöäkin (Ruusalla ei). Pari muutakin saman tallin hevosta on kuulemma kärsinyt samansuuntaisista oireista.

Näin energisesti poni jaksoi ravata perjantaina. Kuvasta näkyy, että mahan kipristely on loppunut.
(Huomautan, että en pyytänyt ponia liikkumaan vaan se sai tehdä mitä huvitti.)

Jospa Ruusa onkin "vain" vilustunut?

Heti tuntuu pahalta, että olen hylännyt sokeriponin pihattoon 24/7 ilman loimea, vaikka lämpötila on öisin painunut negatiivisiin lukemiin ja välillä on ollut kova tuulikin. Varmuuden vuoksi pyysin heittämään ponille pakkasyöksi takin niskaan.

Mutta, eläinlääkärin suosituksesta Ruusa joutuu nyt hengittelemään inhalaattorin läpi kahdesti päivässä. Jos tilanne ei viikossa käänny paremmaksi, on suunnattava auton nokka jälleen kohti hevossairaalaa.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Karvaformulan anatomia for dummies



Esimerkkiformula on merkiltään welsh B, vuosimallia 2011. Tässä vaiheessa formula on käyttöikänsä alussa. 

Karvaformulan käytössä ja huollossa huomioitavaa:

Karvaformulaa ohjataan etupäässä painonsiirroilla. Ohjaustehostimena voi käyttää kaasupoljinta ja/tai käsiohjaimia.

Ilmanottoaukkojen peittäminen heikentää merkittävästi formulan tehoa ja voi aiheuttaa vakaviakin vaurioita.

Käsijarruja/ohjaimia asennettaessa on myös huomioitava ilmanottoaukot: väärinasennus voi aiheuttaa häiriön ilmanotossa ja siten koko järjestelmän toiminnassa.

Äänikomentojen vastaanottimet: Jokainen äänikomento on erikseen ohjelmoitava järjestelmään. Äänikomentojen vastaanottimet ovat herkkiä ympäröiville häiriöille. Jos ulkoiset häiriöt vaikeuttavat karvaformulan kuljettamista liiaksi, voi olla tarpeen väliaikaisesti peittää vastaanottimet.

Polttoaine: Vääränlaisen polttoaineen tankkaaminen voi johtaa vakavaan toimintahäiriöön! Yleisesti ottaen melko turvallisena polttoaineena voidaan pitää heinää. Muun polttoaineen sopivuus on syytä tarkistaa mallikohtaisesti.

Esimerkiksi tuore ruoho on yleisesti ottaen soveltuva polttoaine, mutta joissakin malleissa on tyyppivikana huono ruohonsietokyky. Tällöin ruohon tankkaaminen voi aiheuttaa toimintahäiriöitä voimansiirtoon. Toisaalta joissakin toisissa malleissa kuiva heinä voi aiheuttaa toimintahäiriöitä ilmanotossa. Osa lisäpolttoaineista on turvotettava vedessä ennen tankkaamista, jotta vältetään polttoaineen kuljetusputkiston tukkeutuminen.

Huomioi myös, että tankissa on hyvä aina pitää hiukan polttoainetta. Juuri ennen karvaformulan käyttöä on parasta tankata vain heinä- tai ruohopolttoainetta. Näin vältytään polttoainetankin eroosiolta, joka voi aiheuttaa vakaviakin toimintahäiriöitä.

Osa malleista myös kerää järjestelmään hiekkaa, missä tapauksessa on aiheellista ajoittain sekoittaa polttoaineeseen hiekanpoistoainetta.

Kuljettajan istuin: Usein on suositeltavaa käyttää lisävarusteena erillistä istuinta, joka asennetaan vyöllä.

Huomioi, että karvaformulan kantavuus vaihtelee malleittain, joten tarkista käyttämäsi mallin kantokyky ennen matkantekoa. Jos kyseisen mallin kantavuudesta ei ole tarkkaa tietoa, likimääräisen kantavuuden voi laskea formulan omapainosta. Keskimääräinen kantavuus on noin 15 - 20 prosenttia omapainosta. Pääasiallisesti formula on tarkoitettu yhden henkilön kuljetukseen.

Lisävarusteena karvaformulaan voi hankkia myös perävaunun. Tällöin kuljettajan istuin sijaitsee vaunun etuosassa. Suurin mahdollinen kytkentämassa ylittää formulan kantavuuden moninkertaisesti.

Kaasupoljin: Eri mallien välillä on suuria eroja kaasupolkimen toimivuudessa. Jäykkä kaasupoljin on kuitenkin mahdollista herkistää. On suositeltavaa käyttää kaasua etupäässä tilanteissa, joissa moottori käy huonosti. Kaasupolkimessa on vakiovarusteena myös ohjaustehostin.

Moottori: Moottorin toiminnan optimointi on suositeltavaa, sillä alitehoisena käyttäminen voi lyhentää karvaformulan käyttöikää. Huomioi myös, että pitkien käyttökatkosten aikana moottorin teho heikkenee. Säännöllisellä käytöllä moottorin tehoa on sen sijaan mahdollista kasvattaa. 

Voimansiirtimet ovat erittäin alttiita vaurioille. Niiden kunto onkin syytä tarkistaa säännöllisesti paitsi silmämääräisesti, myös sormin tunnustelemalla. Tavallisuudesta poikkeava lämpeäminen, ylimääräinen pehmeys tai kovat patit voivat olla merkkejä vaurioista. Kaikkien voimansiirtimien tulisi toimia samalla teholla. Jos voimansiirtimet toimivat epäsymmetrisesti, karvaformulan käyttö on syytä keskeyttää kunnes häiriö on korjattu. Näin vältytään lisävaurioiden syntymiseltä.

Mallista ja käytöstä riippuen voimansiirtimet saattavat kaivata suojaamista käytön aikana (kuvassa) ja/tai viilentämistä käytön jälkeen. Huolellinen ja säännöllinen huolto ehkäisee vaurioiden syntymistä.

Mallia valitessa on syytä kiinnittää huomiota voimansiirtimien muotoon. Suoralinjaiset voimansiirtimet ovat pääsääntöisesti kestävämmät kuin vinot.

Pakoputkesta tulevan jätteen määrää ja laatua on hyvä tarkkailla säännöllisesti. Poikkeamat voivat kieliä häiriöistä polttoaineensyöttöjärjestelmässä.

Varoitus: Karvaformulan kuljettaminen aiheuttaa vakavaa riippuvuutta.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Sisäänratsastuksen tärkeys eli kurssiantia

Sisäänratsastus on hevosen koulutuksessa kaikkein tärkein vaihe. Tätä korosti Anna Kärkkäinen kurssilla, jolle osallistuimme Ruusan kanssa viime sunnuntaina (osa 1 täällä) (Tämä kieltämättä sai miettimään, onko omistajatäti sittenkään oikea henkilö sisäänratsastamaan rimpulan.)

Sisäänratsastuksen tärkeys johtuu siitä, että silloin poni oppii asenteen ratsastukseen. Ja se asenne vaikuttaa koko tulevaan ratsu-uraan. Niinpä sisäänratsastus on Annan mukaan onnistunut, jos hevonen tulee varusteet nähdessään iloisesti vastaan. Mutta jos nuori kääntää varusteet nähdessään takapuolen, jotain on mennyt pieleen.

Tässä vaiheessa onkin Annan mukaan tärkeintä, että ponilla/hevosella on satulan alla aina hauskaa.

Viime vuonna 5-vuotiaiden askellajikokeen voittanut welsh mountain -ruuna esitteli kurssilaisille Laatuponikisan kouluohjelmaa.

Hommien hauskuutta voi edistää pitämällä treenin mahdollisimman vaihtelevana. Ja jos ponilla on yhtään taipumusta velttoiluun tai motivaation puutteeseen, sitä ratsastetaan alkuun vain maastossa.

Toisaalta jos ponia ei saa innostumaan millään konstilla, on parasta viheltää peli poikki ja miettiä, missä vika. Annan kokemuksen mukaan tällaisilla mikään-ei-kiinnosta-tapauksilla on aina joku fyysinen syy haluttomuuteensa.

3-vuotiskaudella on myös Annan mielestä tärkeää tarkistuttaa ponin suu hampaisiin erikoistuneella eläinlääkärillä, sillä tässä vaiheessa esimerkiksi purentavikoja voidaan vielä korjata.

Työskentelytiheyteen hyvä nyrkkisääntö on tuttu hokema: 3-vuotiaan kanssa työskennellään kolmesti viikossa, 4-vuotiaan kanssa neljästi ja 5-vuotiaan kanssa viidesti viikossa. 3-vuotiasta kannattaa Annan mukaan ratsastaa kerrallaan sellaiset 10 minuuttia. Työskentelyaika voi olla myös 30 minuuttia, mutta ei koskaan tuntia.

4-vuotias welsh cob -ori oli Annan mukaan ikäistensä tasolla. Ratsastaja kysyi, mitä tehdä, kun poni tuppaa välillä jäämään kovin tyhjäksi edestä. Anna kehotti ratsastamaan ponia reilummin eteen ja matalammalle kaulalle.
(Kuvan "salaratsastaja" kuuluu takana ravaavalle nf-tammalle.)

Sisäänratsastus kannattaa Annan mukaan ajoittaa ajanjaksolle 2,5 - 3,5 vuotta. Sopiva ajankohta riippuu täysin hevosen kehitysvaiheesta. Jos hevonen on selvästi keskenkasvuinen, esimerkiksi kovin takakorkea, ratsastus on sille varmasti epämiellyttävää.

Toisaalta hevosen ei pidä päästä liian vanhaksi ennen töiden aloittamista: Nuorena aloitetut asiat tuntuvat hevosesta elämään luonnollisesti kuuluvilta, mutta jo 5-vuotiaana hevosella alkaa olla aiheesta jo omia mielipiteitä. Jos hevonen on 5-vuotiaaksi saanut vaellella laitumella oman pään mukaan, sitä voi olla varsin vaikea motivoida kanniskelemaan ihmistä selässään.

Cob-orin laukassa oli se nuorelle erikoinen piirre, että poni ei ollut lainkaan etupainoinen. Sen sijaan poni jäi laukannostossa helposti "pomppimaan" melkein paikoilleen, joten Anna neuvoi ratsastajaa nostamaan laukan reippaasta ravista ja ratsastamaan laukkaa eteen.

Tärkeää sisäänratsastuksessa

  • Älä tee asioita vain tekemisen vuoksi, vaan kaikella on oltava tarkoitus. Turhia toistoja pitäisi välttää, sillä turhat harjoitukset vain puuduttavat ponin päätä ja rasittavat kroppaa.
  • Ponin ja ratsastajan välillä pitää vallita molemminpuolinen luottamus ja kunnioitus. Jos jompikumpi pelkää toista tai kunnioitus puuttuu, homma menee puihin. 
  • Selkään mennään vasta, kun poni on juoksutuksessa täysin rento. Muutenkin rentous on avainsana. Jos poni jännittyy, koulutuksessa ei pidä edetä ennen kuin poni kykenee suorittamaan edelliseen vaiheen rentona. 
  • Jännityksen ilmetessä pitää joko ottaa askel taaksepäin tai pysyä lievää jännitystä aiheuttaneessa asiassa, kunnes poni on jälleen rento. Eli jos jalan laittaminen jalustimeen saa ponin piukeaksi, selkään asti ei mennä ennen kuin ratsastajan jalka jalustimessa on ponille täysin ok. Ja kun poni rentoutuu, harjoitus lopetetaan sillä kertaa siihen. Näin poni oppii, että jännittävää tilannetta pääsee "pakoon" rentoutumalla.
  • Suunnitelmallisuus on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä on toimia ponin mukaan. Eli vaikka olisi suunnitellut viikko-ohjelman huolellisesti, on voitava jättää poni vaikka kokonaan tauolle, jos se siltä tuntuu. Erilaisia poneja tietysti myös ratsastetaan eri tavalla, mistä oli kurssilla hyviä esimerkkejä: yhden kanssa tärkeää oli ratsastaa eteen, toisen kanssa piti vähän himmailla.
  • Koulutuksen eteneminen riippuu täysin yksilöstä. Anna korosti moneen otteeseen, että pitää kuunnella ponia. Toiset tarvitsevat paljon toistoja tunteakseen olonsa turvalliseksi, toiset kyllästyvät jos homma ei koko ajan etene. (Miten minulla onkaan sellainen tunne, että Ruusa kuuluu jälkimmäiseen ryhmään...)
  • Nuorta kannattaa opettaa mieluiten jaksoissa, joiden välillä pidetään taukoa. Tauko on tarpeen, jos hommat alkavat takkuilla. Toisaalta tauko on usein hyvä ajoittaa sellaiseen hetkeen, kun menee tosi hyvin. 
  • Myös ensimmäisen kengityksen jälkeen voi olla hyvä pitää vähän taukoa, että poni saa ensin vähän tutustua uudenlaiseen tunteeseen kintuissa. Annan tallissa pyritään kengittämään nuoret niin, että ensin niille pannaan kesäkengät vain etusiin. Seuraavassa kengityksessä kengitetään ympäri kesäkenkään ja vasta seuraavalla kerralla hokit.  
Kurssilla ollut 5-vuotias new forest -tamma oli myös ikäistensä tasolla ja hyvinratsastetun oloinen. Se tuli laukannostossa helposti kiireiseksi, joten Anna neuvoi ratsastajaa tekemään nostot hyvin kontrolloidusta ravista.

Varusteet

Sisäänratsastuksessa Anna Kärkkäinen käyttää "tarkoituksenmukaisia ja sopivia varusteita". Mitä vähemmän varusteita, sitä parempi. Esimerkiksi sivuohjia Anna ei käytä kuin siinä tapauksessa, että poni ei lainkaan hyväksy ohjastuntumaa.

Kuolaimissa on Annan mielestä hyvä olla joko "viikset" (esim. fullcheeck) tai tutit. Kun poni on koko lapsuutensa tottunut kääntymään poispäin poskella tuntuvasta paineesta (riimulla kääntäminen), viikset tai tutit auttavat sitä ymmärtämään ohjasotteet. Mitä kuolaimen suuosaan tulee, Anna on poneilla havainnut hyväksi ohuen muovisen nova-kuolaimen.

Tutteja Anna suositteli myös yhdelle esimerkkiponille, persoonalliselle nf-tammalle, jolla oli suussaan happy mouth -muovikuolain. Sellaiset ovat Annan mukaan usein aika teräviä kuolainrenkaan kohdalta, joten ilman tuttia kuolain voi ikävästi raapia ponin suupieltä.

Lisäksi esimerkkiponilla oli turpahihna liian alhaalla, jolloin iho helposti jää nipistyksiin kuolaimen ja turpahihnan väliin. Jos käyttää aachen-turpahihnaa, se kannattaakin Annan mukaan laittaa niin lähelle poskiluuta kuin mahdollista (ilman, että hihna osuu luuhun).

Anna Kärkkäinen opastaa aachen-turpahihnan oikeasta paikasta.
Satula on tietysti tärkeä varuste. Sen pitää olla sopiva, mutta on huomioitava, että ensimmäinen sopiva satula tuskin on sopiva enää puolen vuoden päästä. Vaikka satulan yleensä pitäisi istua ilman ylimääräisiä fyllinkejä, nuoren kanssa lampaankarva on Annan mielestä ok.

Kurssista yleensä

Odotin Anna Kärkkäisen kurssilta paljon, sillä olen jo pitkään ihaillut hänen aikaansaannoksiaan ponien (ja hevosten) kanssa. Vaikka siellä nyt ei mitään pyörää keksitty uudelleen, on aina innostavaa ja ajatuksia herättävää saada asiantuntevaa opastusta.

Aivan loistava kurssi aivan loistavaan hintaan (30 e, ponin kanssa tai ilman, yhdistyksen jäsen tai ei-jäsen). Kurssi oli myös juuri sitä, mitä Laatuponikisan osallistujat ovat kuulemma aina palautelomakkeissa toivoneet. Siksi oli vähän yllätys ja pettymyskin, että paikalla ei ollut kuin ehkä parikymmentä ihmistä.

Toivottavasti yhdistysaktiivit kuitenkin jaksavat järjestää tällaisia kursseja iloksemme myös tulevaisuudessa.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Aina ei näytä siltä, miltä tuntuu

Kun ratsastan, istun mielestäni melko suorassa kulmassa suhteessa ponin selkään. Mielestäni myös pidän ohjat suunnilleen kädessä.

No, eilen sain Valkoisen Ponin ylläpitäjän paitsi vähän ruoskimaan minua poninsa selässä, myös ottamaan muutaman valokuvan. Ei liene tarpeellista mainita, että kuvien näkeminen oli jossain määrin järkyttävä kokemus.

Joko valonsäteet tekevät mystisiä mutkia matkalla kameran kennolle (ja maassa seisovan verkkokalvoille) tai sitten tädin yhteys omaan vartaloonsa hiukkasen pätkii. Nimittäin vaikka opettajamme yritti saada tätiä kuvia varten ryhdikkääksi huutelemalla "älä könötä" -tyyppisiä ohjeita, kuvissa ei näkynyt ryhdikästä ratsastajaa - vaan könöttävä täti.

Täti "suorassa".Poni on kyllä minusta varsin kivan näköinen, ottaen huomioon ratsastajan tason.
Pikadiagnoosina heittäisin, että könötys on oire lihaskorsetin puutteesta. Näin ollen ensisijaiseksi lääkkeeksi määrätään jumppaa ilman ponia. Lisäksi toki tarvitaan myös rutkasti lisää ratsastusta valvovan silmän alla.

Niin, ja ne ohjat. Kun mielestäni pidän ohjat jo aika lyhyinä, komentaja maassa kiljuu "ota ne ohjat käteen". Hmm, miksiköhän.

Tässä täti kuvittelee pitävänsä ohjat superlyhyinä ja istuu niin ryhdikkäänä kuin suinkin pystyy. Näissä kuvissa mennään ratsukolle vaikeampaan suuntaan. Toisesta suunnasta ei ole kuvia, koska hoksasin pyytää kuvausta vasta ihan lopussa.

Ilmeisesti tädin tuntemus ohjien pituudesta heittää noin 20 sentillä. Eli kun tuntuu, että ohjat ovat hyvin kädessä, niitä pitää lyhentää vielä 10 cm. Onhan se ihan totta, että jos ohjat muistuttavat pyykkinaruja, tuntuma ei ole tasainen. Lisäksi ohjasotteet pitää tehdä valtavan suurina siinä, missä sopivanmittaisilla ohjilla riittää sormien liikautus.

Tässä kohtaa ongelmaksi muodostuu se, että kun ohjat ovat kädessä oikeanpituisina, täti ei enää kykene hölläämään lihaksia vaan niitä naruja sitten puristetaan niin, että käsi on sormista hartioihin asti suunnilleen yhtä pehmeä ja joustava kuin betoni.

Ohjaajamme käski myös koko ajan käyttämään enemmän pohjetta. "Aina ensin pohje, sitten puolipidäte."  Kun poni on perusluonteeltaan reipas, tämä helposti unohtuu. Nyt kuitenkin aion pitää ohjeen tiiviisti mielessäni.

Kaiken huipuksi näytin kuvissa kamalan isolta, mikä ei tietysti ole suuri ihme ottaen huomioon, että poni on ehkä nippa nappa 130-senttinen B-welsh ja ratsastaja melkein 160-senttinen, 50-kiloinen tädinalku. 

"Seuraavalla kerralla otetaan videota", sanoi ponin ylläpitäjä. Apua.

Valkoinen Poni muuten esiintynee tässä blogissa jatkossa vähän enemmänkin. Nimittäin juuri, kun olin ajatellut tarvitsevani säännöllistä ratsastusta, tämän ponin aikatauluissa avautui vuokraajankokoinen kolo. Pääsin sitten siihen täytteeksi ja vuokraussuhde alkoi tällä viikolla.

Valkoisella Ponilla ratsastus valmistanee tätiä mainiosti oman rimpulan selkään, sillä nämä kaksi ponia ovat suunnilleen samankokoisia. Ruusa on hiukan korkeampi, mutta sirompi. 

Katsokaa, täti uskaltaa laukata ilman satulaa!
Ja kun mennään näin reippaasti, ohjatkin pysyvät kädessä - käden sijainti nyt sitten on mitä on.

Ruusa muuten pääsi eilen yllättämään.

Valkoinen Poni oli naruissa odottamassa jumppatuntiaan, kun talutin Ruusaa sen ohi kohti toista narupaikkaa. Mitä tekee teini? Kiljaisee sotahuudon ja ryhtyy latomaan Valkoista Ponia takakavioillaan minkä ehtii. Valkoinen Poni toki pani kampoihin minkä naruiltaan kykeni.

Hetken aikaa ilma oli täynnä tammojen taistelukiljahduksia, kunnes sain Ruusan kiskottua pois tilanteesta.

Onneksi tappelupukarit kuitenkin ylsivät etupäässä vartalokontaktiin, sillä Valkoinen Poni olisi kyllä hokkikengillään voinut rei'ittää teinin pahastikin. Tammat ovat kyllä kyräilleet toisiaan jo pitkään, mutta aikaisemmin tällaiset ohitustilanteet ovat onnistuneet ihan normaalisti.

Ratsastuksen jälkeen vielä harjasin oman ponini. Se oli kummallisen kiltti ja hellyydenkipeä. Metkoja otuksia nuo poniinit.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Mahakipuinen neulatyynynä

On ollut yhä vaikeampi sulkea silmiä siltä tosiasialta, että ponilla on maha kipeä. Epäiltyjen penkille on ensimmäisenä istutettu psyllium-kuuri, joka päättyi eilen. Kipristelyyn taipuvainen takamaha on tavallistakin tiukemmassa erityistarkkailussa.

Onneksi ponilla sattui olemaan tänään toiset treffit ihmemiehen alias akupunktiohoitajan kanssa. (Ensimmäisestä käynnistä täällä.)

Mahakipu ei ole hidastanut ponin menoa.
Tässä tyylinäyte eiliseltä, kun Ruusan ohjelmassa oli vapaavalintainen verryttely pellolla.
Ei voi sanoa, että Ruusa olisi liiemmin ilahtunut jälleennäkemisestä. Poni ei halunnut asettua, vaan vispasi joka suuntaan, nuoli vimmaisesti tädin kättä ja yritti purra akupunktiohoitajaa.

Mutta yhtäkkiä vispaaminen loppui ja ponin silmäluomet putosivat puolitankoon. Sehän sammui, virnisti piikkimies käsi ponin leukaperissä. No niinpä teki.

Mitä oikein tapahtui? 

Täti ei ollut ehtinyt edes huomata, että ponin toisen takajalan sisäsyrjälle oli jo ilmestynyt neula. Piikki oli kuulemma jossain mahakipupisteessä.

Ponin rauhoittuminen ei jäänyt pysyväksi tilaksi, mutta toivottavasti olo helpottui edes vähän.

Maha oli ihmemiehen mukaan selvästi kipeämpi kuin edellisellä kerralla, mutta toisaalta keuhkot vaikuttivat paremmilta. Poninomistajan maallikkohavainnot kieltämättä tukevat piikkimiehen analyysiä.

Tässähän alkaa kohta skeptikko kääntyä akupunktiouskovaiseksi. Tai no, niin kutsutuista vaihtoehtohoidoista akupunktio herättää kyynikkotädissä kenties vähiten epäluuloa, onhan hoitomuotoa aika paljon tutkittu ja monet eläinlääkäritkin ovat sen huolineet työkalupakkiinsa. (Lisätietoa aiheesta esim. YES:n pieneläinklinikan sivuilla.)

Kyllä sinusta vielä hevonen tehdään, jutteli hoitaja ponille. Hyvä siitä vielä tulee, hän lohdutti omistajaa. Toivotaan näin. Seuraavan kerran poni päätyy neulatyynyksi neljän viikon päästä.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Kuuliainen kurssilla

"Näinkö oikein, että teidän trailerinne oli eilen poissa", kysyi tallikaveri tänään varovaisesti. Varovaisesti siksi, että hän oli heti pelästynyt Ruusan joutuneen taas sairaalaan. Tällä kertaa Ruusan ja trailerin yhteispoissaololle oli kuitenkin huomattavasti iloisempi selitys.

Olimme siis Hämeenlinnassa Anna Kärkkäisen kurssilla "Nuoren ponin valmistelu ikäluokkakilpailuihin". (Järjestäjänä welsh-yhdistys.) Kuten jo aiemmin olen mainostanut, Ruusa oli kurssin irtohypytysosiossa demoponina.

Aika jännä tilanne, tuumi Ruusa, kun saapui elämänsä ensimmäisen kerran maneesiin.

Poni bongasi välittömästi vastakkaisesta päädystä ihan itsensä näköisen kaverin. Kaveri vaan oli pantu pleksin taakse. Tätä piti jokusen kerran käydä ihmettelemässä nenä kiinni lasissa. Muutaman ylimääräisen sydämentykytyksen aiheutti myös pressumaneesin katolta alas rymissyt lumi.

Rimpula meinasi lähtölupaa odotellessaan nukahtaa. Ponin vinttikoiramaisesta olemuksesta näkee, että se on taas alkanut vetää takamahaa sisään. Oireet voi selittää psyllium-kuuri, jonka viimeiset siemenet poni mussutti tänään. Poni on kuitenkin mielellään liikkunut, joten uskalsin lähteä kurssille. 
Siinä vaiheessa, kun Ruusa sai lähtöluvan, se oli jo rauhoittunut nukahtamispisteeseen. Ensimmäinen kierros kujassa meni hölkkäilyksi.

Rimpula keskittyy tehtävään.
Ponin tehtävää ei saa vaikeuttaa ennen kuin se selviytyy edellisestä rauhallisessa mielentilassa. Tätä Anna korosti moneen otteeseen. Koska esimerkkiponimme kierrokset olivat kuitenkin ehtineet laskea jo turhankin mataliksi, tehtävää vaikeutettiin välittömästi.

Toisella kierroksella poni oli jo hoksannut, mitä varten tänne ihmisten keskelle oli tultu, ja estekujan imu kävi vastustamattomaksi.

Ruusa hyppäsi kujan ehkä kolme kertaa.

Tämän jälkeen Anna antoi arvionsa ponin hyppylahjoista. En muista kaikkea tarkasti, mutta ainakin Ruusa on kuulemma fiksu, harkitseva ja varovainen. Se myös luottaa ihmisiin.

Jos nyt en ihan muista höpöjä niin taisipa näiden laatuadjektiivien joukossa vilahtaa sellainenkin sana kuin kuuliainen. Tälläinen muistikuva, todellisuuspohjan vahvuudesta riippumatta, kantaa kuulkaas vielä monen vastoinkäymisen yli.

Kukaan ei tietysti ole täydellinen, ja rimpulankin hyppytekniikka jättää toivomisen varaa. Poni kuulemma hyppää vähän selättömästi eli pää pystyssä ja siten selkä notkolla.

Ruusaa kannattaisi kuulemma nyt hypyttää niin usein kuin mahdollista. Joko Laatuponikisan väleillä (1 askel, 2 askelta) tai sitten ihan askelmerkein 1 - 1.

Rimpula lennossa. Tässä kuvassa näkyy kaiketi vähän tuota mainittua selättömyyttä. Tällä kertaa kuvissa näkyi enemmän puomeja kuin ponia, mutta kyllä kai näistäkin ihan hyvin selvää saa.
Tässä vielä tiivistelmä irtohypytysohjeista sellaisena kuin minä ne muistan (kurssin sisällöstä ajattelin kirjoittaa erillisen tekstin):

  • Kuja kannattaa rakentaa niin, että viimeisen esteen jälkeen jää hyvin tilaa, ettei poni ala jarruttaa jo viimeistä estettä lähestyessään.
  • Ponin ei kannata antaa kaahailla kujan jälkeen, vaan namitädin/-sedän kannattaa olla jo heti kujan päässä pysäyttämässä poni ja palkitsemassa sitä. Näin poni oppii rauhallista etenemistä.
  • Piiskaihmisiä tarvitaan kokemattoman hyppääjän kanssa yhtä monta kuin on esteitäkin. Ponia kujaan tuova ihminen ei estä ponia kääntymästä takaisin, vaan ensimmäinen piiskaihminen. Piiskaihminen toimii kujassa kuin ratsastaja: auttaa ponia eteenpäin, kun se epäröi. Piiskaa käytetään aina takaapäin, kohti takajalkoja. Koskaan piiskalla ei pidä osua ponia esim. pepulle, koska silloin se vain vetää persiin alas eikä hypystä tule hyvää. Ihannetilanne on, että poni etenee kujassa ilman piiskojen apua.
  • Poni tuodaan kujaan mahdollisimman suoraan eli ei kaarreta lyhyeltä sivulta suoraan kujan alkuun, vaan edetään niin pitkään suoraan kohti seinää, kunnes ponin voi kääntää suoraan kujaa kohti. (Tämä oli melko haasteellista, kun ponilla oli kova imu kujaan.)
  • Poni tuodaan kujan alkuun aina rauhallisesti, mieluiten käynnissä.

"Tylsääää", tuumii Ruusa, joka on vangittu traileriin melkein koko päiväksi. Ruusan traileri toimii melko hyvin myös päiväkarsinana, sillä etupuomin alla on levy ja poni mahtuu kopissa myös kääntymään varsin sujuvasti.
Kaiken kaikkiaan oli kiva vaihteeksi reissata ponin kanssa klinikan sijaan jonnekin sellaiseen paikkaan, jollaisissa nuoren ponin kanssa ns. kuuluu käydä.

Ruusa tosin oli siitä reissaamisosuudesta vähän eri mieltä. Kun se pitkän päivän päätteeksi pantiin taas trailerissa naruihin, ponilta meni kuppi nurin sen verran suurieleisesti, että ponin mielipide asiasta ei varmasti jäänyt kuulematta keneltäkään pihassa olleelta.

Poni oli jo kotona trailerin nähdessään vähän sitä mieltä, että ei taas tätä. Kurssipaikalla sen saaminen kulkupeliin vaati jo pienen tahtojen taistelun - tähän astihan poni on kävellyt koppiin aina muitta mutkitta.

Nytkin lastaus onnistui tehtävään varatuin henkilöresurssein (1 täti), mutta olisi varmaankin fiksua tarttua tähän orastavaan traileriangstiin tässä vaiheessa eikä vasta sitten, kun poni joudutaan kantamaan sisään.


keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Joko tarkenee?

Täti on koko talven kieltäytynyt lukemasta nettiartikkeleita, jotka todistavat hevosen erinomaisesta lämmönsäätelyjärjestelmästä ja tuomitsevat tädit, jotka sotkevat näin ylivertaista luonnonluomaa systeemiä erilaisin ihmisenluomin peittein.

Juu juu, tiedetään, hevosen karva eristää ja sitä rataa. Muttakun sokeriponi. Sokeriponilla on ehkä pitkä karva, mutta alusvilla puuttuu. Jos sataa, ei mene kauankaan, kun sokeriponi on nahkaa myöten märkä. Tuulitakkiakaan ei ole luonto reppanalle suonut.

Pihattoponia ei kuulemma kuulu loimittaa. Karaistuvat siellä. Voihan se toki olla, että sokeriponikin karaistuisi, jos sen vain antaisi palella. Mutta kun kerran voin tehdä ponin olon vähän mukavammaksi, miksi en saisi niin tehdä?

Ja sokeriponi, se tosiaan palelee helposti. Paleleva sokeriponi tärisee ja on niin *tähän joku naseva kirosana* vihainen. Jo pikkuvarsana se sadepäivinä kirjaimellisesti hyppi seinille, kun pääsi sisään. Hinkkasi itseään pyhän raivon vallassa kaikkeen ja kaikkiin, joihin yletti.

Niinpä sokeriponi on pihattoasukkinakin viettänyt koko niin sanotun talven takkiin käärittynä, mistä valitettavasti kyllä todistavat myös hiljattain molempiin lapoihin ilmaantuneet kaljut läikät.

Täti ja pikku rimpula lauantaisissa tunnelmissa. Alennusmyynnistä ostettu uusi takki on aika kiva.
Mutta siinä vaiheessa, kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja elohopea kohoaa päivällä lähelle 10 asteen viivaa, ei tätikään enää kestä ajatusta poninsa ihon hautumisesta sadetakin alla.

Tänään kävinkin aamupäivällä nappaamassa - aurinkoa ottavalta - Ruusalta takin pois, kun työkeikka sattui suuntautumaan lähelle ponin asumusta.  (Pihattovuokraan ei sisälly loimituspalveluita, joten en aina kehtaa olla pyytämässä sellaisia henkilökunnalta.)

Yöksi oli luvattu suunnilleen plussakeliä ja säätiedotus väitti sateen mahdollisuudeksi 0 prosenttia. Niinpä uskaltauduin, melkein ensimmäistä kertaa tänä vuonna, hylkäämään ponin myös yöksi pihattoon ilman ylimääräistä lämmitystä.

Mitenköhän se pärjää?

Aina välillä kuulee puhuttavan curling-vanhemmista. Mahtaakohan tämä nyt olla sitten curling-poninomistajuutta?

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Esteet verissä

Toka kerta toden sanoo, ainakin toivottavasti. Sen verran kivasti Ruusa nimittäin hyppelehti tänään, kun koitti sen elämän toinen irtohypytys. (Sivumennen sanoen maisemat ovat nyt pikkuisen erinäköiset kuin Ruusan ensimmäisellä irtohypytyskerralla runsas kuukausi sitten...)

"Tää on niin iisii", tuumii Ruusa. 
Tällä kertaa päästiin esittelemään ponille jo sellainenkin tikkukokoelma kuin okseri (siitä ei valitettavasti ole kuvia). Esteet myös nostettiin huimimmillaan sellaiseen ehkä jopa 60 senttiin (huippukorkeudesta ei myöskään ole kuvia).

Ruusalle oli ihan sama, mitä eteen pantiin. Poni eteni kujassa ja ylitti jokaisen esteen epäröimättä hetkeäkään.

Kyllä se kuulkaa taitaa olla niin, että tällä ponilla on esteet verissä. Kuten mielelläni jaksan aina muistuttaa, sen emähän oli maajoukkuetason hyppääjä. Vaikka G oli pikkuponi, se hyppäsi pitkäaikaisimman omistajansa kanssa myös jonkin verran 120-luokkia (estekentiltähän entisen huippuponin omistajuus on tädin suurin meriitti tähän asti - ja myös jäänee uran huipuksi).

Ruusan oman esteuran hidasteena on toki huomattava vinkurakinttuisuus. Mutta jos poni tykkää hyppäämisestä näin paljon, täytyyhän sen päästä edes vähän edes joskus.

Ponilla on vähän imua esteelle.
Ruusan mielestä oli ihan tyhmää, että hyppääminen piti muutaman kierroksen jälkeen lopettaa.

Mutta tämä nyt oli vain lämmittelyä ensi viikonloppua varten. Ruusan on nimittäin tarkoitus toimia sunnuntaina irtohypytyksen demoponina, kun Anna Kärkkäinen pitää Hämeenlinnassa kurssin nuorten ponien valmistelusta ikäluokkakisoja varten. Kurssin järjestää welsh-yhdistys.

Laatuponikisa, here we come! (Ehkä.)

Loppuun vielä kuva Ruusan lauantaisesta verryttelystä.



P.S. Irtohypytyskuvista iso kiitos tallikaverille, joka pohjusti kuvaustehtäväänsä vähättelemällä kuvaustaitojaan. Hän otti kameralaukustani järjestelmäkameran sijaan pokkarin, mutta täytyy sanoa että ällistyttävän hyviä liikekuvia pokkarilaaduksi. (Viimeinen kuva on toki otettu järkkärillä.)

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Erilaisia asioita eli haaste

Likipitäen ummikkona tähän blogimaailmaan lähteneenä en ole ennen törmännyt tällaiseen tehtävään. Eli olen saanut bloggaajahistoriani ensimmäisen haasteen Johna K:lta.

Ja juuri kun olin lähes valmis julkaisemaan tämän vastauksen, tuli samanmoinen Maria Tammiselta. Lintsasin vähän ja yhdistin nämä kaksi, joten koettakaa kestää, tämä tarina on pitkä kuin nälkävuosi.

Vaikein tehtävä tässä haasteessa oli ehkä keksiä, keitä haastaa mukaan. Yritin miettiä sellaisia blogeja, jotka olisivat aika kaukana 200 lukijan rajasta ja jotka olisivat sen tyyppisiä, että niihin tällainen voisi sopia. Pitääkö kaikkea aina miettiä niin tarkkaan?

Herra S:n kanssa noin vuosi sitten. Vähän on ikävä tämän tyypin selkään.
No, siihen haasteeseen:

Haasteen tarkoituksena on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Sitten tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista. 

11 asiaa

1. Jos minulta kysyy, mitä kuuluu, kerron, mitä ponilleni kuuluu. Samalle linjalle pysyn uskollisena täällä blogissa: mikä ei hevosiin liity, pysyköön poissa blogista. (Linja toki rakoilee heti tässä tekstissä.)

2. Pelkään olevani aika hankala tallipaikka-asiakas. Silti suurin osa entisistä tallinpitäjistäni on kavereitani ainakin Facebook-tasolla.

3. Ratsastuskisaurani on ollut lyhyt, mutta sitäkin menestyksettömämpi. Olen elämässäni osallistunut yhteensä neljiin ratsastuskisoihin, jos leirikisoja ei lasketa. Näistä kolmet olivat estekisat (60 cm) ja yhdet koulukisat (heC).  Ensimmäisissä estekisoissa vahingossa keskeytin, koska en ollut lukenut sääntöjä. Toisissa kisoissa taisi tulla hylky ja kolmansissa sijoituin, mutta sijoitusta en muista. Koulukisoissa olin luokan viimeinen n. 50 prosentin tuloksella. Tähän saattoi vaikuttaa se, että ratsastamani ori luuli tulleensa paikalle astumaan. Se myös lähti ravilisäyksessä pukkilaukkaa. Sain kuitenkin tsempparipalkinnon, koska pysyin koko radan ajan rauhallisena. (Missä oi missä on tämä rauhallisuus tänä päivänä?)

4. Oli lähellä, ettei minusta tullut issikkaratsastajaa. Yhdessä vaiheessa ratsastin käytännössä vain issikoilla. Sitten kuitenkin alkoi tuntua, että askellajiratsastus ei ehkä ole kuitenkaan minun juttuni ja vähitellen welshit veivät mukanaan. Edelleenkin kyllä haaveilen, että voisin joskus hankkia maastomopoksi viisikäyntisen luonnontölttärin, jollainen oli pitkäaikaisin hoitohevoseni F. Sellaisen vanhanmallisen, ei niitä "urheiluhevosia", joilla on luustoa suunnilleen yhtä paljon kuin Ruusalla.

5. Ennen en olisi voinut vähempää pitää suomenhevosista. Ne olivat minusta joko jarruttomia jyriä tai sitten pystyynkuolleita jumittajia. Sellaisilla olin ratsastanut. Sittemmin polut ovat ristenneet yhden jos toisenkin hienon suomenhevosen kanssa ja olen joutunut miettimään kantaani uudelleen. Nykyään olen yllättänyt itseni jopa haaveilemasta itselleni suomenhevosta. Kukapa olisi uskonut! Ei ainakaan parikymppinen minä.

6. Mottoni on never say never (kannatan suomen käyttöä mutta tässä kohtaa englanti on iskevämpi). Mitä vahvemmin olen joskus sanonut "en koskaan", sitä varmemmin olen tehnyt juuri niin.

7. Olen erittäin tiukkapipoinen kielipoliisi. Erityisiä inhokkejani kielioppivirheistä ovat yksinkertaiset yhdys sana virheet, sana omata ja väärinkirjoitukset kuten enään. (Olen myös alla olevista kysymyksistä korjannut yhdyssanavirheet.) Kukaan tuskin kirjoittaa aivan täydellisesti, mutta perusasioiden pitäisi olla kunnossa. Tämän blogin toki pyrin pitämään sellaisena, etteivät kollegat löytäisi täältä sakotuksen aihetta. Pidätän kuitenkin itselleni oikeuden rikkoa sääntöjä tyylikeinona.

8. Kammoan uskontoja ja kaikkea, mikä haiskahtaa uskonnolta. Siksi minun on vaikea omaksua hevostenkin kanssa uusia asioita, jos ne esitetään uskonnollissävytteisesti. (Tätä sävyä näkee pelottavan usein esim. kengättömyyskeskusteluissa.)

9. Pidän itseäni ympäristöhenkisenä ihmisenä. On ollut jokseenkin vaikea tajuta, että todellisuudessa hiilijalanjälkeni on vähintään jalkapallokentän kokoinen jo pelkän eläinpitoisen elämäntapani vuoksi.

10. Kun ostin ensimmäisen ponini eli G:n, minulla oli töitä tiedossa vain kolmeksi seuraavaksi kuukaudeksi. Sen jälkeen en kyllä ole ollutkaan työttömänä, vaikka edelleenkään ei ole vakityötä.

11. Puhun nolostuttavan huonosti mitään muita kieliä kuin suomea ja englantia. Ruotsia puhuin joskus sujuvasti, mutta en todellakaan enää, vaikka minussa virtaa äidinäitini puolelta suomenruotsalainen veri. (Valitettavasti en saanut verenperintönä myöskään suomenruotsalaisten iloisen kuplivaa tapaa olla ja elää.) Olen opiskellut näiden kielien lisäksi saksaa, hollantia ja espanjaa.

Ruusa laitumella viime kesän lopussa.

11 kysymystä 

1. Mikä on suurin unelmasi?
- Eikös jokaisen heppatytön suurin unelma ole ensin oma hevonen (tai tässä tapauksessa poni) ja seuraavaksi oma talli? Lukitsen siis vastaukseksi oma paikka, johon ottaa ponit omaan pihaan. Monikossa, ponit. Täytyyhän niitä olla lauma.

2. Millaisessa elämäntilanteessa luulet olevasti 5 vuoden kuluttua?
 - En tiedä yhtään, en suunnittele elämääni niin pitkälle. Valitettavan todennäköisesti tilanne on tismalleen nykyisen kaltainen. Pahoin tosin pelkään, ettei Ruusaa enää viiden vuoden päästä ole. Jos on, yllätyn iloisesti. Joku poni on varmaan kuitenkin.

3. Syötkö rapuja?
- En.

4. Mistä esineestä et voisi luopua?
 - Meinasin vastata puhelin, mutta sitten muistin, että olin ihan tyytyväinen pari viikkoa, kun olin kadottanut vanhan puhelimen enkä vielä ollut saanut uutta liittymää avattua. G:n silloinen tallinpitäjä sen sijaan meinasi kuolla stressiin, kun mietti, että mitä jos jotain sattuu eikä hän saa minua kiinni. Eli ehkä puhelin kuitenkin on melko välttämätön, vaikka en välttämättä halua siinä puhua.

5. Miltä sinusta tuntuisi olla viikko ilman facebookia?
- Ei varmaan tuottaisi kovin suuria ongelmia. Välillä olenkin viikon ilman. Tosin niin käy hyvin harvoin.

6. Minkälaisen unen näit viimeksi?
 - Näin unta, että olin ratsastustunnilla siinä ratsastuskoulussa, jossa aloitin harrastukseni. Hevonen meni aika mahtavasti ja ajattelin, että tämä ratsastuskoulu on paljon parempi kuin se, missä viimeksi olin tunnilla. (Toim.huom., kirjoitin tämän osuuden jo jokunen aika sitten ja tämän jälkeen olen nähnyt joka yö uuden unen...)

7. Suosikki-tv-ohjelmasi?
- Olen addiktoitunut televisioon hyvin monipuolisesti, joten yhtä suosikkia ei ole. Mutta Fringeä katson DVD:ltä.

8. Päivitätkö blogiasi sen takia että sinulla on asiaa vai koska "anteeksi, edellisestä postauksesta on kulunut kauheesti aikaa. Tässäpä nyt sata kuvaa samasta aiheesta"?
- Ehdottomasti vain asiaa, oli se sitten asiallista tai asiatonta. Väkisin väännetty teksti on yhtä tyhjän kanssa. En ole missään vaiheessa kirjoittanut joka päivä, vaikka joskus saattaa tulla asiaa kahdenkin aiheen verran päivässä. Yritän olla ottamatta paineita, vaikka tulisikin blogiblokki.

9. Lukisitko itse blogiasi?
- Minähän tätä varmaan eniten luenkin. Blogin kirjoittamisen lähtökohta on minulle se, että pitää kirjoittaa sellaista mitä itse tykkäisi lukea. Mutta en nyt sentään ole liittynyt blogiini lukijaksi.

10. Kuinka autoit viimeksi tuntematonta ihmistä?
 - Pakko myöntää, etten kovin usein auta tuntemattomia ihmisiä. Yleensä auttaminen rajoittuu omien kokemusten jakamiseen, kun joku tuntematon kysyy apua jossain päin internetiä. En tosin ole myöskään niitä ihmisiä, jotka kävelevät ohi kun joku on loukkaantunut.

11. Oliko hyvä päivä tänään?
- Ihan mukava.

(Miten minusta tuntuu, että kirjoitin joka kohtaan noin kymmenkertaisesti tekstiä verrattuna moneen muuhun, joka haasteen on ottanut vastaan?)

Ruusa irrottelemassa pari vuotta sitten.

Toiset 11 kysymystä

1. Tykkäätkö piirtämisestä?
- Joskus. Ei ole tullut taas vuosiin kunnolla piireltyä, mutta joskus sitä enempikin harrastin. Kohteena tietysti enimmäkseen hevoset.

2. Mikä on lempivärisi?
- Turkoosi. 

3. Lempihevosvärisi?
- Kyllä voikko on yksi hienoimmista. Musta myös. Kimotkin ovat hienoja, etenkin sellaiset valkoiseksi asti ehtineet.

4. Lempihevosrotusi? (Saa olla myös ponirotu)
- Ei varmaan ole vaikea arvata, että welsh. Eniten tykkään B-welsheistä.

5. Montako postausta blogissasi on?
 - Tämä on 161. teksti.

6. Montako vuotta olet ratsastanut?
- Aloitin vuonna 1990 eli syksyllä tulee täyteen 24 vuotta. En tosin ole koko aikaa harrastanut aktiivisesti, mutta missään vaiheessa en ole kokonaan lopettanutkaan.

7. Lempihevoskirjasi?
-  Hmm, paha. Ensimmäisenä tulee mieleen Tuire Kaimion Hevosen kanssa, vaikka en ole koskaan jaksanut lukea sitä kokonaan.

8. Onko sinulla tai haluaisitko oman ponin tai lemmikin?
-  On sekä oma poni että oma lemmikki eli koira. Koti ilman koiraa on yhtä tyhjä kuin talli ilman hevosta.

9. Lempiohjelmasi?
-  Tähän tulikin jo vastattua ylempänä.

10. Montako kertaa käyt ratsastamassa viikossa?
- En käy välttämättä joka viikko. Tavoite olisi pari kertaa viikossa, vaikka sekin on toki kovin vähän.

11. Monesko haasteesi tämä oli?
- Nämä 11 kysymystä olivat blogihistoriani toinen haaste eli tässä viestissä on sekä ensimmäinen että toinen.

Kysymykset seuraaville

1. Mikä on tai mitkä ovat olleet hienoimpia hetkiä hevosten kanssa?
2. Entä mitkä kauheimpia tai ikävimpiä?
3. Millaisen hevosen/ponin ottaisit, jos nyt olisit ostamassa?
4. Mikä sinulle on tärkeintä hevosharrastuksessa?
5. Minkä blogin hevostähden haluaisit itsellesi tai mitä haluaisit "testata"?
6. Ketä ihailet?
7. Miksi kirjoitat blogia?
8. Millaisista blogeista itse pidät?
9. Mitä muuta harrastat kuin hevosia?
10. Mitä harrastusta haluaisit kokeilla? (Hevosten parissa tai muualla.)
11. Kenelle haluaisit lähettää terveisiä? Millaisia?

Haastan

1. Viba - ravurista ratsuksi
2. Kultainen poni
3. Pientä puhetta
4. Hei, tuolta saapuu Charly
5. Putoa ja nouse
6. Taaviterapiaa
7. Turpaterapian tarpeessa
8. Ratsumäen talliblogi
9. Hupin treenipäiväkirja
11. Valtauksen ponit (vaikka en kyllä löytänyt lukijamäärää, joten pahoittelut jos onkin liikaa tähän)
11. Actionia elämään

P.S. Haastetut, en loukkaannu jos ette vastaa.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Piikkejä lihassa

Sellaisia Ruusalla oli eilen. Piikkejä lihassa. Etupäässä selässä, mutta lopuksi jalassakin. Ponia tökki piikeillä akupunktiohoitaja, jota on monesti kutsuttu "ihmemieheksi".

Ihan alkuun ihmemies tunnusteli ponin pulsseja ja totesi, että poni oli ihan tukossa. Pulssit olivat heikot.

Oli tarpeen hoitaa maksaa ja munuaisia. Maksa kuulemma vaikuttaa limakalvoihin ja Ruusalla ne ovat turvoksissa. Ihmemies mietti, että ehkä henkitorvikin vaikuttaa siksi niin ahtaalta, että limakalvot ovat turvonneet. Tiedä häntä sitten.

Ruusan jalkaa on nyt todistettavasti piikitetty. (Tästä kuvasta jotenkin näkyy myös kaviotilanne: kanta on karannut liian eteen.)

Vaikka kyseessä oli Ruusan ensimmäinen kokemus akupunktioneuloista, se ei ajatellut hoidosta sen kummempia. Hoito kuin hoito. Epäilemättä tämä piikitys oli vähemmän epämiellyttävää kuin se neuloilla tökkiminen, johon poni on joutunut tottumaan eläinlääkäreiden hoidossa. Kiltti poni, totesi akupunktionisti.

No niin, nyt ponisi alkaa olla elossa, hihkaisi neulamies session päätteeksi. Minulle tämä oli tietysti iloinen uutinen, koska useimpien poninomistajien tapaan tykkään ponistani eniten elävänä.

Totta puhuen en ole varma, uskonko akupunktion mahdollisuuksiin hoitaa sisäelimiä. Yleensä uskon vain sellaiseen, mikä on tieteellisesti todennettu. Mutta toisaalta jos selkäkipu voi saada varpaan särkemään (kokemusta on), mikseivät sisäelimetkin voisi heijastella kehon muihin osiin ja päinvastoin.

En oikein tiedä sitäkään, mitä odotan näiltä hoidoilta. Toki ihmettä nyt vähintään.

Ruusa ainakin oli hoidon jälkeen iloisen oloinen. Ja koska akupunktio ei kuulemma rajoita ponin liikutusta, teini pääsi purkamaan iloaan aivan vapaana juosten.

Kenttä oli märkä, muttei liukas. Tämän tajuttuaan Ruusa pani kinttunsa liikkeelle eivätkä ne sen jälkeen meinanneet pysähtyä enää millään. Poni veti kenttää ympäri siinä määrin riemukkaassa vauhdissa, että ei voinut kun nauraa.

Ilosta puheen ollen, poni ei taida olla tässä kaksikossa ainoa, jolla on kevättä rinnassa.

Tädin rinnassa kevät kuplii outona tunteena, jota voisi kuvailla vaikkapa positiivisuudeksi tai iloisuudeksi. Viime aikoina en ole juuri ajatellutkaan ponin uudelleensijoittamista koiran ruokakuppiin, vaan olen jopa odottanut innolla tallikäyntejä ja nauttinut kiltiksi äityneen ponin kanssa puuhailusta.

Tätä ei varmaan kauan kestä, mutta yritetään nyt uskaltaa nauttia siitä ilosta, mitä saadaan.

Eilisestä päätellen optimismille on jopa jonkinlaista katetta. Riekkuessaan poni hengästyi toki rutkasti, mutta palautui. Ihan luomuna tämä ei tapahtunut, mutta lääkitystiheyttä on kuitenkin saatu vähennettyä joka toiseen päivään. Eilen oli astmapiiputon päivä.