keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Ruusan tuhmuuspäiväkirja

Mamin koulutus on edennyt viime aikoina vähän huonosti. 

Vaikka poni on varsin selkeästi ilmaissut, etten halua hengittää outoja käryjä oudosta pötköstä, mami silti edelleen joka päivä pakottaa siihen. Etenkin se ensimmäinen käry on niin ällö, että yritän pidättää hengitystä mahdollisimman pitkään ja sitten hengittää oikein vähän.

Luulen kumminkin, että olen saanu mamille nyt opetettua, ettei mun mahaan kosketa. Ainakaan se ei eilen hiplannu sitä.

Isona musta tulee ravuri.
Sunnuntaina mami vei mut laitumelle, mutta ei antanu syödä vaikka mä löysin ruohoa. Tylsää. Toinen ihminen juoksi mun perässä ja mä näytin, miten hienosti osaan liidellä. Katsokaa vaikka näistä kuvista, jotka mami otti. Ei ois huvittanu antaa mamin ottaa mua kiinni, mutta mami pakotti.
Mutta palatakseni mamin koulutukseen. Se ei vaan tajua. 

Eilenkin mami laittoi mulle taas sen raudan suuhun. Mentiin yhden mun alamaisen kanssa taluttamaan ihmisiä maastoon eikä mami totellut siis ollenkaan. Aina, kun yritin vähän juosta sen ohi, se heilutti narua niin että mun oli pakko peruuttaa. 

Yritin kyllä näyttää, kuka on pomo. Hyppäsin pystyyn ja pukitin. Mutta mami ei tajunnut vieläkään. Lopulta oli pakko vetää ihan kunnolla ranttaliksi.

Mami ei tajunnu, kuinka paljon mua ketutti kun oli kauhea tuuli ja mulla oli saappaat huonosti jalassa ja heijastinloimi meni vinoon ja kaikki oli huonosti. Niissä raudoissakin oli kauhee heinätuppo kiinni. Mami ei tajunnu sitäkään, miten ponilla voi olla iso tuppo heinää suussa, vaikka jouduin olla syömättä ainaskin puoli tuntia ennen lenkkiä.
 
Mutta just siksi ponin pitää varautua, kun ihmiset joskus nälkiinnyttää tällein. Joskus oon joutunu olemaan koko yönkin ilman, kun ihmiset ei kai oo muistanu ruokkia. Ja sit aamulla mami on tullu ja pannu mut ällöön heiluvaan koppiin ja vielä ällömpään paikkaan, jossa mulle aina tungetaan letku nenään.

Mami on kyllä tosi tylsä. Eilisellä lenkillä en lopulta vaan enää jaksanu yrittää. Kävelin vaan mamin takana, että sain olla edes vähän rauhassa. 

T: Ruusa

Ketuttaa kun ihmiset yrittää määräillä.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Ennakkoluulot romukoppaan, remonttisuitset ostoskoriin

Minusta remonttiturpahihna eli hannoverilainen turpahihna on aina ollut kamalan ruma. Lisäksi sellainen nenällä varsin alas sijoittuva remmi näyttää kamalan epämukavalta.

Kuitenkin sustainable dressage -sivuston kattava suitsiopas sai minut vakuutettua siitä, että kun multibridle ei kerran istu ja meksikolainenkin roikkuu väärässä paikassa nenällä, on katsottava nimenomaan hannoverin suuntaan.

Ja ta-daa, Hööksistä löydetyt pony-kokoiset remonttisuitset nyt sitten saatiin venkslattua Ruusan päähän sopiviksi. Sopivuudella tarkoitan nyt istuvuutta, sillä ulkonäöllisesti suitset kyllä todella korostavat Ruusan pään kolmionmuotoisuutta.
Ruskea on niin Ruusan väri. Mutta mistä löydän sille samansävyisen satulan?
Ruusan pään welshmäisestä mallista johtuen otsahihna on nippanappa sopiva ja turparemmiin sai tehdä ehkä 20 uutta reikää sekä pituus- että leveyssuunnassa.

Mutta ainakaan nyt ei tarvitse miettiä, johtuuko Ruusan suitsikielteisyys vermeiden epäsopivuudesta. Poni tuntuu uuteen päävehkeeseensä tyytyväisemmältä kuin mihinkään muuhun kokeiltuun. Niin uskomattomana kuin tätä ennen pidin, sieraimet jäävät tässä turpismallissa täysin vapaiksi.

Ehkä eniten kuitenkin yllätyin suitsien laadusta. Kun merkki on Claridge House, ei odota saavansa kovin kummoista nahkaa. Mutta nämä suitset ovat ihanan pehmeät. 

Tallikaveri halusi nähdä suitset ponin päässä. Hän oli kovin vaikuttunut tavasta, jolla teiniponi pukeutuu suitsiin.

Niin että ehkä tässä kumminkin ollaan menossa oikeaan suuntaan ainakin jollain koulutuksen osa-alueella.

En tosin tiedä, olisiko lh-opemme suoritukseen kovinkaan tyytyväinen. Voisi sanoa, että ponille ei ole suitsienpukemishetkessä tarjolla tarpeeksi vaihtoehtoja. Minä kun olen edelleen sikäli vajavainen kukkahattutäti, että minusta vaihtoehdoiksi riittää "puet suitset vapaaehtoisesti". (Motivaatiota on toki kaiveltu ponista namien voimin.)

Jatkamme edelleen harjoituksia, sillä poni saisi suhtautua kuolaimeen vähän positiivisemmin. Nyt suun avaamista edeltää sellainen "hyi hitto" -tyyppinen nenän nyrpistys. Isoista negatiivisista reaktioista kuten pään nostamisesta on kuitenkin pääosin päästy.

Pään alhaalla pitäminen on minusta tärkeää kahdesta syystä: a) se kertoo rentoudesta b) ponini näyttää jäävän sen verran rimppanaksi, että sille passeli ratsastaja on noin vaahtosammuttimen kokoinen.


lauantai 25. tammikuuta 2014

Muistoissa G: elämä

Kun aloin kirjoittaa G-muistojen ensimmäistä osaa, tekstistä piti tulla kunnianosoitus hienon ponin elämälle. Siitä tulikin ponini kuoleman muistelu. Kuoleman ajattelu saa kyyneleet silmiini, mutta eläessään poni sai monet hymyilemään.

G oli poni, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Se oli monelle elämän hevonen tai ainakaan sitä ei voinut unohtaa, jos oli sen kerran kohdannut. Musta kaunotar tiesi oman arvonsa eikä nuorena ihan taisteluitta antautunut ihmisen määräiltäväksi.

Kolmen peräkkäisen tiineyden jäljiltä 23-vuotiaalla G:llä oli aikamoinen maha.

G:n pitkäaikaisin omistaja osti sen lähes kouluttamattomana raakileena ja kovalla työllä hioi esiin timantin, josta ratsastajalle jäi muistoksi monet ruusukkeet ja mitalit jopa kansainväliseltä tasolta.

G:llä oli rautainen työmotivaatio. Kun fysioterapeutti kävi G:n viimeisten viikkojen aikana näyttämässä meille jumppaliikkeitä rikkinäisen selän kuntouttamiseksi, G ontui selvästi. Se ontui sitä takajalkaa, joka polven löysyyden vuoksi oli aina ollut sen heikko lenkki. Mutta poni suoritti kaikki puomiharjoitukset valittamatta ja vastustelematta. Sellainen poni G oli.

Minulle G oli teini-iän ihastus, jota en yli 15 vuoden aikana saanut karistettua mielestäni.

Kun olin kesällä 2009 saanut tietää G:n olevan myynnissä, eräs kaverini kysyi, aioinko ostaa sen. "No en kyllä ikinä ostaisi noin vanhaa ponia", tuhahdin. Mutta kun pääsin ponia katsomaan, järki pakeni päästäni ja olisin ollut valmis tekemään kaupat heti. Poni oli kylläkin jo myyty ja jouduin odottamaan vielä melkein vuoden ennen kuin se oli minun. Onneksi sain sinäkin aikana käydä G:llä ratsastamassa.

15 erossa vietettynä vuotena nuoresta G:stä tuli "mummo" ja rohkeasta teinistä arka täti.

Unohdin tämän kuvan ensimmäisestä versiosta.

Mummoponin kanssa tätikin vähitellen rohkaistui kokemaan taas monia kivoja asioita, joita ei ollut vuosiin uskaltanut.

Uskalsin taas ruveta laukkaamaan maastossa niin lujaa, että vauhti sai vedet valumaan silmistä. Lakkasin pelkäämästä, että putoaisin. Tämä ei johtunut siitä, että G olisi ollut jotenkin tasainen tädinkuljetin, vaan siitä, että se nimenomaan ei ollut.

G oli edelleen kuuma, mutta ei ilkeä. Kun poni ei laukkapätkän jälkeen olisi halunnut maastossa kävellä, oli vain tohdittava antaa pitkät ohjat ja rentouduttava.

G rakasti maastoilua ja aivan erityisesti se rakasti kiitolaukkoja maastossa. Viimeiseksi jääneellä kunnon maastoreissulla minun ei tarvinnut laukkasuoran alussa kuin maiskauttaa, ja poni singahti eteenpäin kuin tykin suusta. Juuri kun ajattelin, että nyt mentiin niin kovaa kuin kavioista lähti, poni kiihdytti vielä vähän lisää.

Maastoon G lähti yhtä mielellään yksin kuin kaverin kanssa. Se marssi eteenpäin sellaisilla askelilla, että isommat hevoset jäivät jälkeen. Eikä G pelännyt melkein mitään. Ei edes aura-autoa talvella. Tämän selväpäisyytensä G myös jätti verenperintönä Ruusalle.

Täti uskalsi taas laukata ilman satulaa. Tämä kuva on yhdeltä viimeisistä "kunnon" ratsastuksista. Poni oli 24.

G:n kanssa uskalsin myös ratsastaa pitkästä aikaa ilman satulaa. Vaikeinta oli laukka. Kun ensimmäisen kerran vuosiin nostin laukan ilman satulaa, ihan tärisin jännityksestä ja vähän pelostakin: mitä jos poni räjähtäisi käsiin? Mutta viisas G kokosi itsensä tiukkaan pakettiin ja laukkasi kävelyvauhtia. Sillä oli niin ihana laukka.

G oli todellinen opetusmestari. Se osasi paljon ja oli herkkä, mutta ei hermostunut ratsastajan virheistä. Se yksinkertaisesti jätti virheelliset pyynnöt huomiotta. Mutta kun ratsastaja teki oikein, ponikin reagoi oikein. Tosin sillä oli ovela tapa hivuttaa ohjat kädestäni ihan huomaamatta. Jostain syystä en silti koskaan oppinut pitämään ohjia kädessä. G:n työ jäi tässä kohtaa kesken.

En koskaan oppinut pitämään ohjia kädessä G:n kanssa.
Emänä G oli täydellisen lempeä. Tämä toimi hyvin kolmen ensimmäisen varsan kanssa, mutta Ruusa kyllä höykytti vanhaa äitirukkaansa aika rajusti.

Ensimmäinen ulkoilu Ruusan kanssa. G ei päästänyt lastaan silmistään.
Viimeiseksi jäänyt tiineys oli G:lle jo aika rankka, joten en raaskinut sitä samana kesänä astuttaa uudelleen. Seuraavana keväänä aloin taas haaveilla uudesta varsasta, mutta menetin G:nkin.

Minä en ollut G:lle yhtä tärkeä kuin se oli minulle. Mutta joskus, pienissä asioissa, huomasi, että se oli tottunut minuun. Kuten jos se piti saada traileriin varsan kanssa. Se oli rauhallisempi, jos minä olin narun päässä.

Jos nyt saisin uuden mahdollisuuden, tekisin G:n terveydenhoidossa monta asiaa toisin. Mutta vaikka yhteinen taipaleemme oli lyhyt ja vaikeuksien täplittämä, ainakin kaksi asiaa jättäisin muuttamatta. En jättäisi ponia ostamatta enkä astuttamatta.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Muistoissa G: aika lähteä

On kulunut jo runsaat 1,5 vuotta siitä, kun Ruusan emä laukkasi vihreämmille laitumille.

Tämän tajuaminen herättää ihmetyksen siitä, että olen elänyt jo niin kauan ilman vanhaa mammaa. Ja toisaalta aika G:n kanssa tuntuu kaukaiselta, melkein kuin unelta.

Muistan hyvin päivän, jona G lähti. Se oli ollut jo pari päivää kovin kipeä. Kun yritin mennä G:n karsinaan, se hyökkäsi minua kohti etukaviot ilmassa, silmät oudosti vilkkuen. Minua pelotti. Tuo villieläin ei ollut minun ponini. Sinä sunnuntaina G oli arvaamaton jopa, kun syöttelin sitä ruoholla.

Tämän kuvan otti siskoni muistaakseni G:n toiseksi viimeisenä päivänä. Lähdön tunnelmaa oli jo ilmassa.

Ponin silmistä heijastui pelkkää ahdistusta. Tallinpitäjäkin sanoi huomanneensa, että G:n silmistä oli jotain sammunut. Oli aika.

Olen kuullut sanottavan, että moni sairas hevonen on ennen lopetusta jotenkin aavistanut kuoleman olevan lähellä ja ollut siksi erityisen rauhallinen. Minusta tuntui, että G:kin aavisti jotain. Mutta rauhallinen se ei ollut, vaan pörhisteli ja huuteli pihalla kuin näyttääkseen, että kyllä vanhassa mammassakin vielä kuuma veri kiertää.

Olin varannut klinikkareissulle mukaan kassillisen leipää. G rakasti leipää. Nyt se saisi syödä niin paljon kuin haluaisi. Mutta ensimmäinen rauhoite alkoi vaikuttaa niin nopeasti, että leivänmurut putoilivat ponin suupielistä lattialle.  

Olin odottanut vähän pidempiä jäähyväisiä, mutta rauhoite veti ponin päätä jo kohti lattiaa. Ja kun turpa oli melkein lattiassa, G huomasi pudottamansa leivänmurut ja ilahtui elämänsä viimeisen kerran. Muistan varmaankin ikuisesti, kuinka G imuroi leivänmurut klinikan lattialta, vaikkei meinannut enää pysyä pystyssä.

G pantiin leikkaussaliin yksin. Olin pelännyt, että G taistelisi hengestään raivokkaasti ja sinkoilisi kauhuissaan pitkin seiniä. Mutta ainoa oven takaa kuulunut ääni tuli siitä, kun G parin minuutin päästä romahti lattialle pitkin pituuttaan. Eikä se enää koskaan liikahtanut, vaikka sen sydän löi vielä pitkään tappavan aineen annostelun jälkeen.

Sain käteeni sakset, koska olin miettinyt jouhien leikkaamista muistoksi. Mutta kun hoitohevoseni F lopetettiin, leikkasin sen harjasta tukon jouhia muistoksi enkä koskaan saanut mielestäni sitä hirveää koloa paksussa harjassa. G:n harja sai jäädä luonnontilaan.

G ja minä ponin toiseksi viimeisenä päivänä. Kuvan otti siskoni. 
G on nyt enkeli, sanoi tallinpitäjän muutaman vuoden ikäinen poika. Kun ajoimme takaisin tallille, G:n siirtyminen täysipäiväiseksi enkeliksi tuntui yhtä aikaa surulliselta ja helpottavalta.

Itse asiassa olin pitkään niin helpottunut, että minulla oli siitä huono omatunto. Rakas ponini oli menettänyt henkensä ja minä olin vain helpottunut. Mutta viimeiset yhteiset ajat olivat tuskallisia. Kiltti ponini oli korvattu lohikäärmeellä, rentouttavat tallikäynnit hampaiden väistelyllä.

Olin helpottunut, koska tiesin, että poniini ei sattuisi enää koskaan.


keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Maha, maha ja maha

Vaikka tässä on nyt parina päivänä ehditty vähän jotain ponin kanssa tekemäänkin (toisena päivänä ohjasajo jo sujui melkolailla konfliktitta), pääasiassa tallikäynnit menevät ponin mahan tarkkailuun, lääppimiseen ja miettimiseen.

Poni on myös tehnyt emännälleen harvinaisen selväksi sen, että tämä mahan lääppiminen alkaisi riittää.

Tietynlainen kosketus saa Ruusan todella raivoihinsa, vaikkei käsi olisi ehtinyt vielä edes mahalle asti. Korvat luimuun ja takapuoli tätiä kohti -reaktion riittää herättämään kosketus lautasille. Poni on jo oppinut, että sieltä takaosalta - tai kyljestä - käsi liukuu ennemmin tai myöhemmin kipeään kohtaan.

Tänään maha oli taas takaosastaan aavistuksen mykkyrässä. Ja silmissä umpinainen ilme, ei sellainen kirkkaan iloinen kuin hyvinvoivalla Ruusalla.

Yritän vielä keskittyä miettimään eläinlääkärin sanoja: suolen tilanteen normalisoitumiseen voi rankan hiekanpoistokuurin jälkeen mennä pari viikkoa. Viime letkutuksesta on kulunut nyt viisi päivää.

Mutta kuka jaksaa katsella ponia kipeänä pari viikkoa tekemättä mitään?

En sentään heti ryhtynyt järjestelemään seuraavaa klinikkareissua. Mutta ruoansulatuselimistölle päätin suoda nyt pienen lepotauon. Pannaan poni vähäksi aikaa heinä ja vesi -linjalle ja katsotaan, mitä tapahtuu.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Villiponin ohjaksissa

Poniini on osoittanut viime päivinä huomattavaa kyvykkyyttä tuhmuuteen. Tästä täti on vetänyt johtopäätöksen, että poni alkaa olla taas kunnossa. Se kykenee hengästymättä jo melko näyttävään rodeointiin narun päässä ja ohjasajo-ohjien käärimiseen piruetin avulla kaulansa ympäri.

Jälkimmäinen tapaus tuli todistettua tänään. Alkuun poni ei tättäröinyt mitään, mutta koska tädin mielestä paikallaan seisominen ei käynyt ohjasajotreenistä, oli hiukan käskettävä.

Käskeminen hermostutti ponin siinä määrin, että se ensin pyrki vauhdilla taaksepäin. Kun julma täti - myönnetään, kohtalaisen kovaotteisesti - edelleen piti kiinni liikkeen suunnasta, poni pyörähti seuraavaksi pari kertaa akselinsa ympäri sellaista vauhtia, että ohjanjatke heräsi tilanteeseen vasta kun poni oli naruineen jo tiukasti solmussa.

Tässä kohtaa täti alias ohjastaja alias minä katsoin parhaaksi siirtää ohjat juoksutusvyön ylärenkuloista sivurenkuloihin, joissa ne olivat viimeksi ensimmäisellä kuolainajokerralla. Niinkus näin:

Kuva syksyltä, koska tuoreita kuvia ei ole.
Ylläoleva kuva on Ruusan ensimmäiseltä tai toiselta kuolainajokerralta. Tältä tuoreimmalta kerralta ei ole kuvia. Ja ehkä ihan hyvä niin.

Onneksi katsojiakaan ei ollut. Esityksemme perusteella olisi voinut luulla, ettei ponillani ole koskaan ohjasajettu tai ainakaan ollut kuolaimia suussa. Ehkä joku olisi voinut arvella, että ajurillakin olivat pitkät ohjat ensimmäistä kertaa kätösissään.

Pitkä sairausloma on ilmeisesti palauttanut ponin villiponitilaan, jossa ainoa myönnytys ihmisen suuntaan on alistuminen hoitotoimenpiteisiin.

Tarkkarajaisten vaatimusten asettaminen sille on tällä hetkellä aikamoista tervanjuontia, eikä emäntäkään ole tauon jälkeen ihan täydessä terässä.

Mutta, kun ohjat olivat ponin kylkiä pitkin, ohjaaminen sujui jollain tapaa ja ponikin alistui nostelemaan tassujaan. Mitä nyt jonkun kerran portilla piti kysellä, että onko nyt kerpeles ihan pakko tosiaan.

Kaikkeen sitä pieni poni joutuukin.

P.S. Olen tallikaverin luvalla kokeillut hänen ylläpitoponinsa satuloita Ruusalle. Jo aiemmin on ollut pakko hyväksyä se, että toisin kuin G, Ruusa ei kasva 16-tuumaiseen satulaan sopivaksi. Nyt kuitenkin kauhistuttavasti näyttää siltä, että myös 15-tuumainen saattaa olla liian pitkä. 15-tuumaiseen yleissatulaan tädin prsus mahtuu vielä ihan survomatta, mutta 14-tuumaisen kanssa tilanne voi olla himpun eri. Auts.

torstai 16. tammikuuta 2014

Ratsastajan mieli

Kyllä se vaan niin on, että ei ole ratsastajaa - edes puskasellaista - luotu pysymään vain omilla jaloillaan. Toisin kuin moni muu riippuvuus, ratsastusaddiktio ei parane ajan kanssa. Mitä pitempään ratsastaja on poissa hevosen selästä, sitä pahemmiksi käyvät vieroitusoireet.

Kun on viimeksi ratsastanut (pientä pilates-jumppailua lukuunottamatta) viimeksi syyskuun alussa, vieroitusoireet alkavat tammikuun puoliväliin ehtiessä olla jo fyysisellä tasolla. On jokseenkin tuskallista katsella muiden ratsastusta ihanannäköisillä hevosilla ja mennä sitten itse paapomaan alati sairasta varsaa.

Ankeaan olotilaan paras lääke on ihana tallikaveri, joka antaa kokeilla poniaan. Kuinkas sattuikaan, että minua pyydettiin testaamaan saman tallin toista welshiä.

Tämä welhiponi on lastenratsu ja kaipaa ylläpitäjänsä mukaan ajoittaista aikuisen kosketusta. Ja minä nyt satun olemaan tallin pienin aikuisikään ehtinyt ratsastajantapainen. Läpiratsastajaksi en itseäni mainostaisi, mutta toki tartuin tarjoukseen mitä suurimmalla kiitollisuudella.

Testiratsastuksen hetki koitti eilen. Alussa täti sai taas kokea samantapaisen fiiliksen kuin alkeiskurssilla. Mutta kun ponin haltija rynnisti kentän keskelle karjumaan komentoja armeijatyyliin, alkoi raksuttaa sekä kuskin että ponin päässä.

Ulko-ohja tuntumalle! Pohje hommiin! Kulmissa ja ympyröillä alkuun vähän ylitaivutusta pohkeen ympäri, niin että poni notkistuu. Ja kun poni lopulta päätti luottaa vieraaseen ratsastajaansa, täti oli myyty. Alkutunnin aloittelijafiilis vaihtui lopputunnin pilvilinnoihin.

Tunnin jälkeen tuntui paremmalta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Juiliva selkäkipu oli poissa ja askel kevyt. Mieli oli puhdistunut.

Alla oleva poni ei ole eilen ratsastamani, vaan toivottavasti tulevaisuuden tädinkuljetin. Silläkin oli tänään vähän äksöniä elämässään.

Kuvaa lainaponista ei ole, joten tässäpä vähän vanhempi kuva toivottavasti tulevasta ratsusta.


Ruusan jatkunut mahaoireilu johti tänään siihen, että se joutui jälleen nielemään letkun. Klinikkaeläinlääkärin mielestä tässä tilanteessa on viisasta hiekkaletkuttaa poni parina päivänä kotona niin että hiekka varmasti lähtee kokonaan.

Jos tämäkään ei riitä tervehdyttämään ponia niin ongelmien syytä joudutaan etsimään vähän laajemmalla skaalalla.



sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Mahapäivitys ja Micklem Multibridle -pettymys

Sanotaan, että päiväkirjan kirjoittaminen on terapeuttista. Kyllä tuollainen julkinen itsesäälivuodatuskin näemmä toimii samassa tarkoituksessa. Jo heti samana iltana edellisen tekstin jälkeen pahin masennus väistyi ja täti pääsi jokseenkin normaalille pessimismin tasolle.

Masennuksen väistymistä on avittanut se, että poni on myöntynyt nielemään pienen määrän psylliumia, kun se on höystetty parilla desillä mysliä (juuri enempää ei ole uskaltanut laittaa, kun poni ei ole syönyt väkirehua puoleen vuoteen). Niin pitkälle ei ole päästy, että poni suostuisi syömään koko hiekanpoistoaineen yhdellä aterialla.

Pakkosyöttökin alkoi sujua miellyttävämmin, kun täti ymmärsi ryhtyä kehumaan ponia. Jälleen kerran poni opettaa, että hyvällä saa enemmän kuin pahalla.

Mutta, kuten otsikosta voi päätellä, psylliumponnistelujen ohessa on päästy sovittamaan semihippiytyneiden tätien suosikkisuitsia.


Jo pari viikkoa ennen joulua tilasin nimittäin Rambo Micklem Multibridle -suitset, joiden pitäisi olla kaikin puolin vähemmän epämiellyttävät kuin perinteisempien (ja nätimpien) suitsien. Lisäksi multibridlen pitäisi olla myös mahdottoman monikäyttöiset.

Olisikin ollut varmaan vähän liikaa toivottu, että nämä ihmesuitset olisivat istuneet rimpulan päähän. Paljosta se ei ollut kiinni, mutta jos suitset maksavat 200 euroa niin niiden soisi sitten ihan tosissaan istuvan.

Kuva on otettu suitsien sovitusoppaasta, mutta punaisen viivan lisäsin kuvaamaan sitä, mihin kohtaan turpahihna rimpulan päässä tuli.  Hihna osui siis eli juuri ja juuri turvan ohuen luun kohtaan.
Jos turpahihnan olisi nostanut oikealle kohdalle (tämä olisi ollut mahdollista), leukahihna ei olisi enää mennyt kiinni ja kuolainhihna olisi venyttänyt suupieltä epämiellyttävästi.

En tiedä, minkämuotoiseen päähän nämä on suunniteltu, mutta ei ainakaan welshin. Eivätkä Ruusan leukaperät edes ole järeimmästä päästä. Sen pääkään ei minusta ole ainakaan lyhyt.

Harmittaa. Toisaalta näyttää siltä, ettei suitsille vähään aikaan tule käyttöä, sillä psylliumin syötöstä ja maan jäätymisestä huolimatta ponin maha on tullut taas kipeämmäksi.

Valitettavan tuttu kipristys on taas havaittavissa ponin kupeilla ja ponin mahan hipaisu tietystä kohtaan laukaisee potkusarjan julman irvistyksen kera. Kakkakin on taas kiinteytynyt turhan paljon ja ponin kokonaisolemus on jotenkin vaisu.

Ruusa on saanut myös tällaisen uuden virikkeen elämäänsä. (Kuva lauantailta.)
Vielä pitäisi kysyä muiden hevosten omistajilta lupa laittaa pallo tarhaan asti.

torstai 9. tammikuuta 2014

Takaisin lähtöruutuun

Ruusan kotiinpaluu pelotti minua etukäteen, mutta kotiinpaluuta seurannut epätoivo tuli vähän puun takaa.

Poni ei suostunut syömään psylliumia millään. Lisäksi sen hengitys kulkee taas yhtä kehnosti kuin ennen kahden kuukauden hoitoponnisteluja.

Tätä blogia nimetessäni en osannut odottaa, että "Takaisin lähtöruutuun" tuntuisi jonakin päivänä ihan näin konkreettiselta.

Tuntuu kuin olisin nappulana pelissä, jossa jokaisen onnistumisen jälkeen on palattava lähtöruutuun. Seuraavalla kierroksella vaikeusastetta lisätään: vanhat ongelmat alkavat alusta ja niiden kaveriksi lisätään joku uusi. "Parhaassa" tapauksessa uusi ongelma on sellainen, jonka hoitaminen pahentaa vanhoja ongelmia.

En tiedä, onko tässä pelissä mahdollisuutta voittaa. Enkä ole enää ollenkaan varma, haluanko ylipäätään enää pelata.

Toivottomassa olotilassa pikkuasiatkin saavat suuret mittasuhteet. Kuten se, että eläinlääkäri kirjoittaa uuden inhalaatiolääkkeen käyttöohjeeksi "entisen ohjeen mukaan". Tai se, että sitä lääkettä ei löydy lähimmästä apteekista, vaan pitää lähteä erikseen kaupunkiin. Tai se, kun hakee auton takaluukusta toisenlaista psylliumia (nirson ponin omistajan on varauduttava useilla vaihtoehdoilla), takaluukun lukko on jumissa.

Siinä vaiheessa, kun herää aamuyöllä ahdistukseen siitä, että on taas mentävä tallille, alkaa väkisinkin miettiä isoja ja surullisia ratkaisuja.

Jos Ruusa tämänhetkisistä odotuksistani poiketen selviää hengissä, ponin ja tädin välejä paikkaillaan vielä pitkään. Hoito ei nimittäin ole sujunut ihan niin kuin oppikirjoissa.

Olen toki yrittänyt maanitella ponia syömään psylliuminsa sekoittamalla siemenet kaikkiin sen suosikkiherkkuihin (se syö mielellään neljää asiaa: porkkanaa, kuivaa leipää, mysliä ja melassisiirappia). Lopputulos on se, että poni ei huoli enää niitä herkkujakaan.

On siis käynyt jokseenkin selväksi, että Ruusa ei vapaaehtoisesti hiekanpoistoainetta niele. Väkisinsyöttö muistuttaa painiottelua, jossa molempien osapuolien riski saada sekä henkisiä että ruumiillisia vammoja on suurehko.

Ensimmäisellä yrityksellä painiottelun voittaja jäi ratkaisematta, sillä ainoa tarkoitukseen sopiva ruisku meni pakkosyötön tuoksinassa rikki.

Huomiseksi on luvattu tällaista säätä. Tulisipa, voisi ehkä hetken ottaa rennommin. Ehkä.

P.S. Ehkä tässä nyt kumminkin vielä hetki sinnitellään. Jos ei muuta syytä keksi niin olisihan se rahan tuhlausta heittää hanskat tiskiin siinä vaiheessa, kun on kuluttanut hiekanpoistoon jo rapiat 1 500 euroa. (Ja vaikka joka ilta olisin valmis ampumaan ponin siihen paikkaan, ehkä kuitenkin tykkään siitä liikaa luovuttaakseni. Ehkä.)



tiistai 7. tammikuuta 2014

Hiekkavuori taakse jää

Eilen kävin toistaiseksi viimeistä kertaa katsomassa poniani klinikkasellissään. sillä yhdistelmä nenä-mahaletku ja psyllium-magnesiumsulfaatti on ottanut ainakin erävoiton. Tänään ponin maha nimittäin kuvattiin ja todettiin, että hiekkavuori on tällä erää nitistetty.

Ihan niin hyvä tilanne ei ole, että myös hiekkaröntgenin "kohinasta" (eli ruokaan sitoutuneesta sannasta) olisi päästy. Tädin seuraava kehitystehtävä onkin keksiä jokin konsti saada poni nielemään psylliuminsiemenet vapaaehtoisesti.

Ponille on annettu kehitystehtäväksi etsiä itselleen tervehenkisempiä harrastuksia kuin maan nuoleminen.

Toivelistan kärjessä on tietenkin myös oikea talvi. Sääennustehan on lupaillut sellaista myös meille etelän eläville. Talvi soisi Ruusan sisuskaluille, kavioille ja tädin päänupille kauan kaivatun hengähdyshetken.

Toivotaan parasta ja syötetään psylliumia, vai miten se sanonta menikään.

Totta puhuen taisimme Ruusan kanssa molemmat jo olla kypsiä siihen klinikan pihassa käyskentelyyn. Eilen Ruusakaan ei enää jaksanut ihan joka kierroksella nuuskia aktiivisesti ihan joka nurkkaa.

Ruusa lienee myös helpottunut päästessään jälleen paikkaan, joissa pääosa sen tapaamista ihmisistä ei pyri työntämään jotain ponin nenästä sisään.

Tänäänkin Ruusa oli ilahtunut klinikan vastaanotossa työskentelevän tuttuni tervehdyksestä niin, että oli laskenut päänsä syvälle hänen syliinsä. Kerrankin joku vieras, joka ei ollut siinä lääkintätarkoituksessa vaan vain antaakseen teiniponille sylillisen hellyyttä.

Taidankin tästä lähteä nyt hakemaan sitä ponia. Ruusaa on aina kiva nähdä, mutta laskun kanssa en välittäisi tehdä kovin läheistä tuttavuutta.


sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Reipas pikku potilas

Ruusa on ollut hevosklinkalla reipas pikku potilas.

Paha vaan, että runsas sisällä seisominen ei oikein ole ollut ponin hengitysteiden mieleen. Juuri, kun hengitys oli saatu hyväksi, se palasi puuskutusmoodiin. Niinpä tädin oli käytävä viemässä Ruusan oma inhalaattori klinikalle heti perjantaina. Tämä olisi ollut varsin monimutkainen operaatio, ellei korjaamo olisi saanut autoa kuntoon samana päivänä.

Inhalaattorinhakureissussa selvisi, että eräs Ruusan laumatovereista oli parhaillaan kipeänä. Täti säikytteli toisen tädin Ruusan hiekkamasulla sen verran valkoiseksi, että toinen poni pakattiin samantien traileriin. Olihan auton nokka jo muutenkin suunnattu kohti päivystävää klinikkaa.

Laumatoveri tervehtyi nopeasti ja viipyi klinikalla vain vajaan vuorokauden. Tänä aikana se ja Ruusa lähentyivät merkittävästi. Kotioloissa nämä kaksi eivät ole juuri toisiaan noteeranneet, mutta vieraassa paikassa ne takertuivat toisiinsa kuin tarrapalat. Varsinkin toinen poni huuteli Ruusan perään sydäntäsärkevästi aina, kun Ruusa liikkui siitä poispäin.

Kävelyllä klinikan pihamaalla.


Kun laumatoveria tultiin hakemaan, Ruusa oli varsin vakuuttunut siitä, että tutulta tuoksuva traileri oli tuotu pihaan sitä varten. Teini ei voinut ymmärtää, miksei olisi voinut kävellä sisään.

Mutta poni joutuu nyt vielä ainakin pari päivää tyytymään kävelytyksiin klinikan pihassa. Päivittäinen taluttelu ei ehkä ole ihan niin välttämätöntä kuin aluksi ajattelin, onhan Ruusalle ennakkovaroituksista poiketen järjestynyt oma pikku postimerkkitarha.

Tarhassa poni tarjoaa ihmisille selvästi enemmän katseltavaa kuin klinikan omat möllöttäjähevoset, kertoi vastaanotossa työskentelevä tuttuni. Ruusalla on nimittäin jatkuvasti menossa joku projekti: jokainen nurkka on tutkittava perusteellisesti ja kaikkea pitää maistella.

Sellainen se on, tämä pieni welhilapsi. Keksii itselleen tekemistä vaikka väkisin.

Liekö ponin tylsistyminen myös maan nuolemisen taustalla?

Tallinpitäjä on luvannut lisätä tarhaan aktiviteetteja, jos kukaan hevosenomistaja ei ole ehdottomasti sitä vastaan. Lähinnä nyt on ajateltu havujen sirottelemista ympäriinsä. Lisäksi heinänsyöntiä on helpotettu poistamalla korsirehun ympäriltä yksi verkko.

Jospa Ruusakin tulevaisuudessa malttaisi keskittyä napostelemaan enempi syötäväksi kelpaavia aineksia kuin hiekkaa.

torstai 2. tammikuuta 2014

Uusi vuosi, uudet klinikkareissut

Pitikin mennä kehumaan, että poni on ollut hyvä. Heti seuraavana päivänä maha näytti taas kipeältä. Onneksi olin jo pari viikkoa sitten varannut Ruusalle klinikka-ajan, joka koitti tänään.

Kaikki varmaan palavat innosta kurkistaa Ruusan mahan sisään, joten tässäpä röntgensäteiden paljastama näky:


Viime klinikkareissulla, marraskuussa, hiekkakuvaa ei edes otettu. Ruusa ei nimittäin ennen ole kerännyt merkittäviä määriä hiekkaa eikä sellaisia näkynyt lokakuussa otetussa kuvassakaan. Lisäksi mahahaava tuntui viimeksi riittävältä selitykseltä oireille.

No, nyt ei ollut mahahaavaa, mutta hiekkaa sitten olikin ahmittu mahan täydeltä (heinän mukana hiekkaa ei oikein ole voinut tulla, koska nykyisessä paikassa hevosia ei ruokita maasta). Kuvassa alhaalla näkyvän keräymän lisäksi kaikki tuo ylempänä leijuva epämääräinen "rahina" on kuulemma myös hiekkaa. 

Ruusa se sitten jäi ainakin muutamaksi päiväksi "kaupunkilomalle".

Koska marraskuisella klinikkareissulla ei otettu hiekkakuvaa, ei voi tietää, onko tämä keräymä tullut kokonaan heti silloin aluksi, kun Ruusa ei osannut syödä heinäverkoista, vai onko poni jatkanut sen kartuttamista koko tämän parin kuukauden ajan. 

Ruusan tarhanpohja on sen verran karkeaa hiekkaa, etten oikein osannut odottaa ponin ryhtyvän sitä syömään. Enemmän olin huolissani hiekan vaikutuksesta kavioihin. Mikä sekin on kyllä ollut huono. Eläinlääkäri suositteli ehdottomasti etusten kengittämistä, sillä nyt etukaviot ovat kuluneet kovin vinoon ja alanivelet ovat koetuksella. Kieltämättä hajavarpaisuus on minunkin silmääni pahentunut.

Jos asia olisi vain minusta kiinni, Ruusan kavioihin lyötäisiin kengät ensitilassa. Nykyinen tallipaikka on kuitenkin vain kengättömille hevosille.

Koska olen pääosin tykännyt paikasta, olin toivonut, että voisimme olla siellä ainakin laidunkauden alkuun asti. Mutta jos lumi ei pelasta Ruusan kavioita ja mahaa tarhan hiekalta, voi olla että joudumme muuttamaan taas piankin.

Positiivista tässä päivässä oli kuitenkin se, että auto ei hajonnut vielä matkalla klinikalle. (Vaikka ponini on hyvinkin liikennevarma, sillä olisi voinut olla joku mielipide jos se olisi pitänyt ottaa kopista ulos moottoritiellä.)

Auto hajosi vasta noin puolivälissä matkalla viikonloppukotiin.

Jos olisin tiennyt vieväni auton korjaamolle, olisin ehkä edes yrittänyt siivota sen tai vähintään poistanut sieltä eniten haisevat ponivarusteet. En tiedä, olisiko ensimmäisen juna-aseman rasittava juoppo pysynyt loitommalla, jos minulla olisi ollut kainalossani kurainen ja haiseva loimi (en viitsinyt jättää sitä klinikalle).