Positiivista ajattelua

Kun ajelin tallilta tänään kotiin, tajusin yhtäkkiä olevani positiivisella mielellä. Varmaan sain auringonpistoksen, kun pitkästä aikaa oli ihana ilma. Mielialan miellyttävyys yllätti, sillä olin taas herännyt aamulla aikaisin murehtimaan maailmaa - tai lähinnä Ruusan osuutta siitä.

Miten pikku hengitysvammaiseni mahtaa pärjätä turvekuivitetussa tallissa? Mitä jos jalka ei paranekaan ja Ruusa joutuu sisäruokintaan koko talveksi?

Huoli ei ole aiheeton, sillä tallinpitäjä raportoi Ruusan köhineen aamulla. Ja täällä sillä ei ole allaan turvetta, vaan pölysuodatettua purua. Karsinakin on avoimen oven vieressä. Silti jo yksi yö sisätiloissa riitti palauttamaan yskän.

Iloista oli kuitenkin se, että Ruusa ei ollut riehunut tänään tarhassa, vaikka tarha on aika iso eikä Ruusa ole siellä yksin.

Uudet tarhakamut ovat kuitenkin rauhallista, ravinnonsaannin varmistamiseen keskittyvää sakkia. Rikoskumppaneita rallitteluun ei siis tästä porukasta niin helposti löydy.

Potkujenkin vaara on pienehkö, sillä jopa lauman aikuiset tammat väistyvät mieluummin takavasemmalle kuin rupeavat riitelemään itseriittoisen teinin kanssa. Ja ison lauman nöyrryttämät maitovarsat suhtautuvat isompaansa samalla automaattisella kunnioituksella kuin oikeisiin aikuisiin.

Kuka ei kuulu joukkoon? Ja ilmeestä päätellen ei haluakaan kuulua...

Ruusan ulkoilun järjestymisen lisäksi minua ilahdutti tänään se, että jänteen turvotus tuntui ehkä hiukan pehmenneen.

Saatan kyllä vain kuvitella, sillä tallinpitäjä ei ollut aamun jalkaspa-sessioissa mitään sellaista havainnut. Mutta olihan Ruusa aamun jälkeen ehtinyt jo ulkoilla monta rauhallista tuntia tukipinteli jalkansa ympärille sidottuna.

Olin myös tyytyväinen Ruusan uuden pedikyristin aikaansaannoksiin. En päässyt itse vuoluun paikalle, sillä kengittäjä oli yllättäen ehtinyt paikalle useita tunteja odotettua aiemmin. Ruusa oli kyllä jumpannut vuolussa sen verran hartaasti, että tallinpitäjästä oli alkanut tuntua hyvältä ajatukselta hoitaa ponin vaivoja lasauttamalla sille nappi otsaan.

Mutta jos nyt kumminkin vielä vähän aikaa jaksettaisiin yrittää.

Kävimme pienellä kävelylenkilläkin. Ruusasta pelkkä löntystely oli sen verran tylsää, että "maastolenkin" päätteeksi katsoin parhaaksi muistutella ponia paikastaan muutamilla talutusharjoituksilla tyhjässä tarhassa.

P.S. Tämä viesti on jo sadas julkaisemani blogikirjoitus. Huh.

Hirudoid Fortea hankositeelle

"Tuntuuko joskus siltä että on pakko nostaa jalat ylös? Liikunta auttaa vaivoihin, mutta niiden hoitoon on myös lääke: Hirudoid Forte."

En tiedä, tuntuuko Ruusasta siltä, että pitäisi nostaa jalat ylös. Mutta Hirudoid Fortea sen jalkaan yhtä kaikki nyt kokeillaan.

Kylmäys 2 - 3 kertaa päivässä, sen jälkeen Hirudoid Forte. Yöt karsinassa ja päivät tasaisessa, ei-liukkaassa tarhassa. (Hyvästi, riehakas laumaelämä laitumella.) Tarhaan tukiside. Liikuntana kävelytystä. "Ruusa ei saisi riehua." Tällaisia ohjeita tuli tänään klinikalta.

Valitettavasti eläinlääkäri ei huomannut antaa mukaan rauhoittavia, sillä luulen niiden olevan ainoa keino estää Ruusaa riehumasta tarhassa - tai karsinassakaan, jos poni sille päälle sattuu. Myös laitumen nurkassa näkyvät jarrutusjäljet ovat kuulemma kokonaan Ruusan kavioiden muovaamat. (Ponissa olisi selvästi ainesta myös länkkäriratsuksi, hallitseehan se jo sliding stopit.)

Ulkoisten hoitojen lisäksi poni sai tulehduskipulääkekuurin kahdeksi viikoksi.

Nämä ostokset tulevat nyt ahkeraan käyttöön.
Hööksin kylmäyskääreet aktivoituvat kylmässä vedessä.
Ja jos omien käsien jäätymisestä voi jotain päätellä, kylmäystehoa on.

Rauhoittavien sijaan tämänpäiväiseltä klinikkareissulta saatiin mukaan paitsi uudenlaiset hoito-ohjeet, myös uusi diagnoosi. Ponilla ei olekaan vain aktiivista liikaluuta puikkoluussa (vaikka sekin kyllä edelleen löytyy), vaan myös hankosidevamma.

Hankosidevammaa uumoilin itse alunalkaenkin. Viimenäkemällä eläinlääkäri oli kuitenkin vielä sitä mieltä, että turvotus hankkarissa johtui vain liikaluusta. Nyt hän arveli, että hankkari onkin venähtänyt. Ei onneksi revähtänyt eli kunnolla hajonnut, mutta vasen etuhankkari on kuitenkin useita millejä paksumpi kuin naapurijalan vastaava.

Kirsikkana kakussa eläinlääkäri havaitsi myös, että liikaluun reunassa on pieni terävä piikki. Jos piikki päättää kasvaa isommaksi, se alkaa hangata hankosidettä. Ell suositteli uusintakuvausta taas kuukauden päästä.

Positiivista tässä on se, että poni ei spontaanisti ontunut juoksuttaessa eikä aristanut jännettä. Ennusteen pitäisi siis olla varsin valoisa, sikäli kun hoito onnistuu eikä lisävammoja synny.

Nyt, kun yöpakkaset ovat päättämässä laidunkauden muiltakin poneilta, Ruusan tarhausjärjestelyt tarjoavat tallinpitäjälle mukavan pikku pähkinän purtavaksi. Sairastarha ei ole käyttökunnossa ja pohjavaihtoehdot ovat käytännössä - savi. Sliding stopeja voi olla vaikea estää.

Juuri eilen ehdin sopia, että vien Ruusan uuteen paikkaan, pihattoon, 5.10. Tänään sitten nolona soitin, että ei tämä taida juuri nyt pihattoponi ollakaan. Onneksi tulevalle tallinpitäjälle sopi ilman muuta, että Ruusa tulee alkuun karsinapaikalle. Jopa sairastarhan lupasi tehdä.

Jotenkin tuntuu, että taisin valita uuden paikan ihan oikein, vaikka sinne onkin turhan pitkä matka.

Kiiruhtaen eteenpäin eli kuinka ponia ajetaan kuolaimella

Myönnän, että blogiin iski sensuuri. Tämä teksti korvaa siis kaksi aiempaa löpinää.

Eteenpäin käy kiireisen nykyihmisen mieli. Niinpä Ruusan kuolain-/ajo-opetus jatkui tiistaina vähän sillä tyylillä, että oppiihan sitä uimaan, kun putoaa järveen. Siis ei muuta kuin ponille suitset päähän, ohjat kiinni kuolaimiin ja menoksi. Ainoa pohjustus tähän tehtävään oli sunnuntainen ajo, jossa ponilla oli suitset päässä, mutta ohjat vielä kiinni riimussa. 

Ruusa meni yllättävän hyvin. Etenkin siihen nähden, että jätin turpahihnan talliin. Tällaista typeryyttä ei kannata missään tapauksessa kokeilla kotona.

Onneksi saimme heti keskiviikkona ammattiapua opettajamme Sarin hahmossa. Ja onneksi mitään peruuttamatonta vahinkoa ei ilmeisesti ehtinyt tapahtua. Ruusan kieli on nähdäkseni pysynyt kuolaimen ihan oikealla puolella.

Nyt, kun ponin suuta piti kiinni turpahihna, se tuntui itsekin tyytyväisemmältä. Ruusa pystyy edelleen avaamaan suutaan hiukan, mutta epätoivottu käytös on epätodennäköisempää.

Sarin mielestä Ruusa näytti rennolta ja vain makusteli kuolainta. Se ei näyttänyt ottavan nokkiinsa ohjasotteistani, vaikka en ihan vielä osaa pitää tuntumaa tasaisena. Sari ei nähnytkään mitään syytä, miksen jatkossakin kiinnittäisi ajo-ohjia suoraan kuolainrenkaaseen. 

Poni osasi hommansa jo sen verran hyvin, että opettajan henkinen piiska viuhui tällä kertaa enempi kuskin suuntaan. Ei ole kuulemma tavatonta, että poni haahuilee päämäärättömästi, jos narujen toisessa päässä ei ole oikein käsitystä siitä, mihin ollaan menossa.

Koska ohjastajalta puuttui suunnitelma, ope teki sellaisen: kumpaankin päätyyn piti tehdä täyskaarto ja pitkälle sivulle täyskaarron kokoinen voltti. Melkein tuli pää kipeäksi moisesta keskittymistehtävästä. Siis minulle. Poni sen sijaan lakkasi haahuamasta ja toimi kuin kello.

Taitaa tämä ajaminen todellakin olla Ruusan juttu. Mikä on jokseenkin hyvä homma sikälikin, että poni jäänee minulle ratsastusmielessä hiukan naftiksi. 

Koska Sarilla oli täysi työ opettaa (minua), hän ei ehtinyt ottaa kuvia. Niinpä oli pantava myös ope vähän ohjaksiin, että saatiin tähänkin kirjoitukseen vähän kuvallista eloa. On se sellaista hommaa tämä bloggaaminen.

Näin se sujuu, kun sen osaa. Ruusa ohjautui yhdelläkin kädellä.

Sari totesi, että poni muistaa hyvin kaiken, mitä se jokunen viikko sitten on oppinut. Ollaan kuulemma sen verran hyvällä mallilla, että seuraavaksi pitäisi ruveta laittamaan aisoja perään.

Kyllä tästä kuulkaas kunnon ajoponi saadaan.
(Ja ihan kuin tuo kaula olisi pikkuisen kaventunut pahimmasta massankeruukaudesta?)

Kuolaimen Sari tosin kehotti panemaan vaihtoon. Tuollainen paksu pötkylä on turhan massiivinen ja eloton pikkuiseen poninsuuhun.

P.S. Vaikka Ruusa ajossa toimi, suitsihomma ei tainnut olla sen mieleen. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä se käveli minua karkuun laitumella, kun hain sitä. Ja suitset piti pukea puolipakolla. Mutta ehkä se tästä.

Ja loppuun vielä tämä tiistainen laitumeltahakukuva.

Ruusa on alkanut sisäistää paikkansa talutuksessa.

Tylsintä touhua

Jos pitäisi keksiä, mikä hoitotoimenpide hevoshommissa on tylsin, näin spontaanisti heittäisin, että hevosen (tai, tässä tapauksessa, ponin) jalan kylmääminen viruttamalla siihen vettä letkusta.

Ruusan jalkaa on virutettu vesiletkulla nyt pari viikkoa.

Paitsi, että tämä touhu on tylsää, se tuntuu myös varsin turhalta. Ruusan jalka nimittäin ei ole tähän hoitoon vastannut mitenkään. Luupatti on ennallaan, jänteet samalla lailla paksuina kuin kaksi viikkoa sitten klinikkareissulla.

Turvonnut kinttu ei näy tässä kuvassa, mutta tilannetta ehkä pahentavat ylipitkät kaviot näkyvät. Kengittäjän piti tulla 2 viikkoa sitten. Toivottavasti hän tulee kuitenkin tällä viikolla.

Turvotukseen ei ole auttanut edes se litku, joka on niin ärsyttävää että sitä pitää sutia ponin kinttuun kumihanska kädessä. Yhtenä vähän huonompana päivänä sitä ihoa ärsyttävää litkua lorahti kumihanskattomalle kädelle melko runsaassa määrin. Voin kertoa, että kyllä ärsytti. Mutta ei niinkään ihoa kuin hermoja, jotka olivat valmiiksi kireinä kylmäyksessä tapahtuneen riitelyn vuoksi.

Kylmäyksessä suutuin (vaikka olin luvannut sekä itselleni että ponille, etten enää suuttuisi) sillä Ruusa ei halunnut seistä paikoillaan 20:tä kriittistä kylmäysminuuttia.

Oikeasti olin kyllä vihainen itselleni.  

Nimittäin siinä, kun valutin kylmää vettä letkusta pimenevässä syysillassa, syytin tästä kaikesta itseäni. Mietin, olisiko jalka nyt hyvä, jos olisin tajunnut jo silloin elokuussa ruveta sitä kylmäämään. Pohdin, kuinka hiton tyhmä pitää ihmisen olla, ettei kylmää jalkaa, jota poni ontuu. Ilmeisen tyhmä. Aina pitäisi varmuuden vuoksi kylmätä, vaikkei jalassa mitään erityistä tuntuisikaan!

Tähän itseruoskintaan kun lisätään ponin hilluminen, vähemmän hyvähermoiselta ihmiseltä alkaa päästä suusta sellaisia sanoja, joita ei kannata tässä toistaa.

Kun päästin ponin riitelyn jälkeen takaisin laitumelle, se ei todellakaan jäänyt hengailemaan kanssani, kuten sillä joskus on tapana tehdä. Ei. Poni laukkasi kavereiden luo niin kovaa kuin sen epäkuranteista kintuista lähti. Ja minä lähdin kotiin tuntien itseni ehkä maailman huonoimmaksi poninomistajaksi.

Onneksi ponini ei ole pitkävihainen, vaan seuraavana päivänä se odotti minua portilla korvat hörössä.

Kuva ei ole portilta, mutta kylläkin sunnuntailta. Iltahämärä tulee koko ajan aiemmin...

P.S. Tänään aion käydä ostamassa itselleni puolipyöreiden vuosien kunniaksi synttärilahjan: kylmäkääreet Ruusalle. Ja koska kylmäyksestä toivottavasti näin tulee vähemmän vastenmielistä, tarkoitus on mahduttaa vuorokauteen yksi kylmäys lisää.

Päänsärkyä ja leukakipua suitsista

Yksi sivujuonne kesäkuisen viikonlopun CR-kurssissa oli opettajan tuore varusteherätys. Hevoshierojana hän oli huomannut, että erittäin monella hevosella on kireät leuan seudun lihakset. (Otan osaa hevoset, purentavikaisena ja siten leukavaivaisena tunnen tuskanne.)

Aika monella suomalaisella hevosella on suitset, jotka aiheuttavat sille epämukavuutta ja jopa kipua.

Kuinka moni ratsastaja kiinnittää esimerkiksi otsapantaan muuta huomiota kuin että siinä pitää olla kivasti blingblingiä? Vaikka otsapantaa helposti pitää lähinnä koristeena, väärin istuva otsapanta tuottaa hevoselle kirjaimellisesti päänsärkyä.

Otsapannassa pitää tietysti olla blingblingiä, mutta pituuteenkin kannattaa kiinnittää huomiota.
Mahtoikohan G:llä olla päänsärkyä? 

Jos otsapanta on liian lyhyt, se vetää suitsien niskahihnaa vasten hevosen korvia. Silloin hevosesta tuntuu samalta kuin ihmisestä, jonka korvan takana sijaitsevaan pehmeään kohtaan painaa sormella. Vähemmästäkin tulee kipeäksi.

Niskahihna ei saisi muutenkaan painaa hevosta. Omien suitsien sopivuuden voi testata laittamalla kätensä hevosen niskan ja niskahihnan väliin. Jos tuntuu painetta, kannattaisi miettiä suitsien uudelleensovitusta.

CR-opettaja on ryhtynyt pitämään oppilailleen suitsitarkastuksia. Ja pidentämään poskihihnoja.

Aikanaan meille varmaan jokaiselle on opetettu, että hevosen suupieleen pitää jäädä x määrä ryppyjä. Siitä tietää, että kuolain on oikeassa kohdassa.

Väärin opetettu! Suitsien ei pitäisi vetää suupieltä tasan mihinkään suuntaan. Hevosen pitäisi pystyä pitämään suunsa rentona.

Kieltämättä kuulostaa aika hankalalta yhtälöltä rentoutua, kun jokin vetää jatkuvasti suupielestä niin että suuta ei saa edes normaalisti kiinni. (Toim.huom. ei myöskään ole kivaa, jos kuolain hakkaa hampaisiin eli ei kun suunnistamaan kultaiselle keskitielle.)

Kun ihminen on ensin kiristänyt suitsien poskihihnan niin, että hevosen on vaikea itse sulkea suutaan, ihminen viimeistelee paketin sitomalla suun kiinni turpahihnalla.

Opettajan mukaan erityisesti alaturparemmit saisi hävittää maan päältä, sillä ne kiristävät ikävästi juuri hevosen sieraimien yläpuolelta, pehmeiden ilmateiden kohdalta. Kiva hengittää, kun joku kiristää narun nenän ympäri. Ja jotkut todellakin vetävät hihnan niin kireälle, että soi.

G:n kanssa laitumella kesällä 2011. Ratsastajalla on kyllä aivan järkky könötys. Varusteina oli suussa kolmipalakuolain, suitsissa pullback-turpis ja selässä rungoton satula, koska runkosatulaa ei löytynyt.

Vanhalla G:llä käytin pullback-turpahihnaa. Myönnettäköön, että syy siihen oli puhtaasti esteettinen. Onnistuin myös perustelemaan pullback-hihnan käytön itselleni ponin mukavuudella: pullback on pehmeä eivätkä siihen jää niin helposti pitkät talvihaivenet jumiin.

Vai onko pullback sittenkään niin pehmeä kuin luulin? Eläintenkoulutusblogissa kerrottiin taannoin, että pullback-turpahihna kiristettynä aiheuttaa hevosen päähän niin paljon painetta, että vastaavan on havaittu aiheuttavan ihmiselle kudosvaurioita.

Apua! Eihän tässä uskalla kohta enää pitää ponilla mitään varusteita. Ja ilman varusteita ei täti kyllä uskalla ratsastaa.

Tosin en ole vuosikausiin varsinaisesti kiristänyt turpahihnaa ja G:lläkin pullback oli niin löysällä kuin mahdollista. Samat suitset ovat nyt Ruusalla käytössä, mutta treenin helpottamiseksi turpis on toistaiseksi jätetty varustelaatikkoon.

Sieltä laatikon uumenista löytyisivät myös meksikolaisella turpahihnalla varustetut suitset. Olen kuullut meksikolaisen olevan hevoselle suhteellisen miellyttävä. Ei kuulemma purista kriittisistä paikoista eikä paina poskia vasten hampaita. Pitääköhän tämä paikkansa?

Harmi vaan että meksikolainen on niin kamalan ruma turpahihna! Sillä vaikka tädin tallipukeutuminen laahaa kaksi vuosikymmentä jäljessä muotia, toki ponilla on oltava tyylikkäät vermeet.

Puolipidätteen kokoisia oivalluksia

Ratsastin tiistaina jälleen neiti S:llä. Jäin jatkuvasti kiinni suuhun. Ja poni meni sitten juuri niin hyvin kuin herkäksi ratsastetut neitiponit kulkevat, kun selässä on kovakätinen urvelo. Ratsastuksen jälkeen olin kokolailla valmis heittämään kypärän nurkkaan. En opi koskaan kuitenkaan.

Paha kyllä olin jo sopinut meneväni ratsastamaan taas seuraavana päivänä eikä henkilökohtainen ratsastuskriisi tuntunut pätevältä syyltä perua.

Onneksi menin. Parin viikon tauon jälkeen vakkariponi herra S tuntui niin tutulta ja niin helpolta.

Etukäteen en odottanut papparaiselta kovin positiivista asennetta, olihan se kastunut tarhassa ja sade oli piiskannut kentällekin lätäköitä.

Mutta pappapa ei edes harkinnut nipottavansa olosuhteista, vaan paineli reippain harppauksin yli lätäköiden. Poni oli alusta asti pohkeen edessä. Joutui välillä jopa vähän himmailemaan, kun ratsu oli jumpasta ihan tohkeissaan.

Ihana papparainen.

Mutta vaikka neitiponilla ratsastamisesta jäi suuhun itseinhon jälkimaku, oli siitä hyötyäkin. Kun välillä ratsastaa jollain muulla kuin vakioratsullaan, omat virheet tulevat paremmin esiin. Tällä kertaa neiti S muistutti siitä tosiseikasta, että ratsastaessa kannattaa aina silloin tällöin tehdä puolipidätteitä.

Neitiponi on tottunut saamaan ratsastajalta toimintaohjeita säännöllisesti, kun taas herra S:n selässä on helpompi unohtua vain matkustelemaan.

Mutta kyllä pappamoponkin kyyti on miellyttävämpää, kun ratsastaja säännöllisesti muistuttaa ponia olemassaolostaan. Vähintään valmistelee käännökset.

Entinen ratsastuksenopettajani sanoi aina, että 10 metrin voltin aikana pitää tehdä vähintään 4 puolipidätettä. Ison ympyrän aikana sitten vähintään tuplat. Minä olen muistanut tehdä ehkä pari.

Villivarsa vauhdissa

En tiedä, mikä poniini on mennyt. On tietysti aina ihanaa, että poni kiitolaukkaa portille minua vastaan ja hörisee tervehdykseksi. Mutta miksi poni yltyy tällaiseksi juuri, kun sen pitäisi ottaa liikkumisen kanssa vähän iisimmin?

Ruusa on myös löytänyt sisäisen villivarsansa. Villivarsalle talutuksessa käveleminen on haaste ja siksi aina välillä pitää vähän hypellä pystyyn. Joku voisi luulla, että tässä on taas kyse vain tumpula-tädin ja teiniponin keskinäiskemioista. Vaan ei, villivarsa on tullut esiin myös tallinpitäjän käsittelyssä.

Myös vesiletku on ollut joka päivä villiponille suuri kauhistus. Ainakin hetken. Sitten rattaat ponin päässä naksahtavat taas kesyponiasentoon ja jalat juurtuvat maahan kylmäyksen ajaksi. (Pitäisi varmaan ostaa kylmäyssuojat, pääsisi helpommalla ja vähemmällä vedenkulutuksella.)

Kaikki tämä villeys osuu ajallisesti aika hyvin yksiin Ruusan sairausloman kanssa. Onko tämä nyt hyvä vai huono merkki? Tiedä häntä.

Voihan se olla, että nyt on Ruusalle kivat kelit: lämpötila on laskenut hiukan, mutta vielä ei ole kovin kosteaa. Tai sitten on käynyt niin, että poni on muutamassa aktiivisemmassa viikossa tottunut ihmisen järjestämiin virikkeisiin. Kun virikkeet on vähäksi aikaa minimoitu, ponissa on pöllöenergiaa.

Villivarsa lepotauolla. Hevostalli.netin foorumilla kerrottiin, että hevonen saa ähkyn jos syö kuivia lehtiä. Ruusalla lienee siis pian ähky, sillä keltaiset lehdet ovat jostain syystä herkkua. Jäämme jännittyneinä odottamaan lopputulosta. (Kuvissa on nyt rumat copyright-tekstit, koska tällä koneella ei ole Photoshopia.)

Koska viimeinen selitys miellyttää minua eniten, päätin kuitenkin maanantaina vähän ohjasajaa ponia. Käynnissä vaan. Päättelin, että on parempi panna ponin aivosolut hommiin kevyessä ihmisohjauksessa kuin antaa ponin purkaa energiansa omalla tavallaan (=riehuen).

Oli sillä ohjien välissäkin hiukan hörhellystä - laitumen pääty oli alkuun tosi pelottava - mutta alkuhyppelöiden jälkeen poni keskittyi kivasti. Olemme nyt ilmeisesti molemmat saaneet ideasta kiinni. Koska olimme tallilla ihan keskenämme, ei ole kuvia ajohommista vaan Ruusan taukoharrasteista.

Ohjasajon jälkeen Rupsu sai ihmetellä maailmanmenoa vapaana.
Poni on alkanut jo valmistautua talveen karvapeitettään tuuhentamalla.

P.S. Sunnuntai ja maanantai menivät ilman köhinää eikä tallinpitäjäkään ollut kuullut Ruusan yskivän. Että vaihteeksi on vissiin tullut hysterisoiduttua vähän ennenaikaisesti. Toivottavasti tuo kinttukin tuosta ottaa parantuakseen.

Kaikki ei ole tarpeeksi

Vaikka tallireissut oman ponin luo ovat yleensä kivoja, joskus myös masentavia. Niin kuin eilen.

Kylmäämisestä ja pliistraamisesta huolimatta ponin jalassa on edelleen kova patti. Ja se patti on edelleen sen verran kipeä, että sitä ei Ruusan mielestä mielellään saisi kauheasti painella. En osaa sanoa, onko turvotus jänteiden kohdalla laskenut vai ei.

Vaikka voisi luulla, että jalkavaivassa olisi riittävästi murehdittavaa, poni eilen myös köhäisi jälleen pari kertaa. Vaikka se on pääosin edelleen laitumella 24/7 ja vaikka se syö kaikenlaisia lisäravinteita ja yrttejä. Vai onko se sittenkin vilustunut? (Varmaan se on sitten flunssassa, kun pitäisi muuttaa.)

Mielestäni olen tehnyt kaiken, mitä voin. Taipunut monelle mutkalle ja siinä sivussa taivuttanut tallinpitäjänkin sellaisille. Mutta ehkä kaikki ei sittenkään ole tarpeeksi.

Okei, se köhäisi vain pari kertaa. Mutta kokemukseni mukaan paria köhäisyä seuraa lisää köhäisyjä ja ennen kuin huomaankaan, poni on taas jollain lääkekuurilla.

Tuleekohan tästä sittenkään mitään? Olin jo antanut toiveiden nousta aika korkealle, kun ponin loppukesä meni niin hyvissä merkeissä. Nyt on kumminkin edessä syksyn kosteus ja talven kylmyys. Ei ole lupaava merkki, että köhä alkaa jo nyt.

Emännän masentunut mieliala ei onneksi tarttunut Ruusaan. Se ei ollut lainkaan masentunut, vaan energiaa olisi riittänyt pienen kylän tarpeisiin. Ruusan mielestä talutuksessakin liikuttiin liian hitaasti. Ravia vähintään olisi pitänyt. Onneksi sillä sentään riittää elämäniloa, jos terveys onkin kyseenalainen.

Ilmeisesti en myöskään ole onnistunut tylsistyttämään ponia ohjasajoharjoituksilla (jotka siis nyt ovat vähän aikaa pannassa, vaikka enemmän poni laitumella riehuu), sillä se on taas ruvennut tulemaan laitumella luokse laukassa.

Ei nyt ihan vielä luovuteta.

On se kaikesta huolimatta kovin rakas. Viikon takainen kuva ei kyllä oikein kuvaa eilisen energiatasoja...

Ei ihan vielä taitava ratsastaja

Vaikka en ole kirjoitellut ratsasteluista mitään vähään aikaan, olen kuitenkin säännöllisesti käynyt herra S:n kanssa humputtelemassa. Ja oivallettuani, että ponista saa enemmän irti jos malttaa irrottaa reitensä pihtiotteesta, ponista on löytynyt aika makeita vaihteita.

Yksi löytyneistä vaihteista on laukka.

Nimittäin kun poni alkoi olla ravissa aika mallikkaasti avuilla ja eteenpäinpyrkivä, keksin viime viikolla kokeilla pitkästä aikaa laukannostoa. Vähän silleen "ei tehdä tästä nyt numeroa, mutta..." Ja tsädäm, poni oli laukassa. Tyyli oli toki varsin vapaamuotoinen, mutta kyllä askellaji oli tunnistettavissa.

Yhtäkkiä laukannosto ei tunnukaan enää vaikealta.

Luulen, että olen tehnyt liikaa. Poni ei kaipaa kuin lonkan puolihuolimattoman liikahduksen oikealla hetkellä. Vähemmän on enemmän!

Kun herra S:n kanssa olen ajoittain (ainakin ravissa) päässyt tuntemaan itseni lähestulkoon kelvolliseksi ratsastajaksi, oli erinomainen hetki kokeilla toista ratsua.

Eilen sain ilon ja kunnian ratsastaa neiti S:llä.

Viimeksi neiti S:n ratsastus toimi itseluottamusta kohottavasti, nyt vaikutus oli päinvastainen. Tajusin kipeästi, miten kaukana olen vielä siitä, että voin ruveta koulimaan nuoresta ponista ratsuponia. (Vaikka toisaalta opetanhan minä sitä ajollekin, vaikka ajokokemusta on ajalta ennen Ruusaa vain jokunen kerta...)

Totesin, että en osaa ratsastaa käyntiä. En siis ollenkaan. Poni levisi ja paukkui.

Entä sitten ravi? Aika komeita aikoja olisi varmaan voinut Vermon suoralla kellottaa, mutta varsinaista ratsastamista homma muistutti vain ajoittain.

Ja mitä tekee apina, kun poni juoksee alta? Vaikka kuinka olen vannottanut itseäni pitämään käden kevyenä ja pidättäytyä taaksepäin suuntautuvista ohjasotteista, kädellähän sitä tuli moneen otteeseen yritettyä hidastaa vauhtia.

Ja sitten taas toisaalta olin monesti tuupahtaa nenälleni, kun poni toteutti toivotun (ja, pakko myöntää, jokusen vahingossakin pyydetyn) siirtymän alaspäin melkeinpä ennen kuin ehdin pyytää.

Kaikista hankaluuksista huolimatta on mahtavaa saada ratsastaa tuollaisella eteenpäinpyrkivällä, nöyrällä ja viimeisen päälle hienosäädetyllä ponilla. Hyvät hetket (jollaisia onneksi sentään mahtui myös tähän ratsastuskertaan) muistuttivat, miksi sitä kehää kierretään. Pääsisinpä pian uudelleen.

P.S. Heti tänään otin yhteyttä erääseen CR-opettajaan, lupasi yrittää mahduttaa meidät aikatauluunsa joskus lokakuussa.

Kohta kuolaimella

Kukapa olisi arvannut, että vannoutunut ponin selässä keikkuja jää koukkuun ajamiseen. Mutta niin tässä on tainnut käydä, kun tekisi niin kovin mieli päästä taas oman ponin ohjaksiin. Mutta, kuten sanottua, poni pitää nyt vähän taukoa. Toivottavasti vain sen vähän.

Tauon aikana onkin syytä ottaa itseään niskasta kiinni ja harjoitella - ajoponeilua silmälläpitäen - suitsimista. 

Siis ei muuta kuin kuolaintreeniä. Minusta olimme jo varsin pitkällä näissä, kunnes Sari eräänä päivänä romutti lapsenuskoni ponini (ja minun) erinomaisuuteen suitsimisessa. Otimme pari askelta taaksepäin, jotta ponin saisi ottamaan kuolaimet suuhunsa itse ja rennossa mielentilassa. 

Aloituspisteessä tavoite oli, että poni katsoo suitsia päin. Sitten edetään koskettamiseen, sitten pään suitsiin työntämiseen jne. Aina, kun poni reagoi oikein eli myötää, ihminenkin myötää eli suitset loittonevat. 

Ponin pitäisi olla harjoituksen ajan rento. Esimerkiksi pään nostaminen ylös tai poispäin pyrkiminen ovat huonoja merkkejä.

Jotain tämänsuuntaista tavoitellaan.

Näin kärsimättömän ihmislapsen näkökulmasta tuollainen puhdasoppinen lh-opetus on kuitenkin tuskastuttavan hidasta. Etenkin, kun ottaa huomioon sen, miten kiinnostunut Ruusa noin niin kuin luonnostaan on kuolaimesta (=evvk). (Okei, tässä se taas tuli, ihmisen kiire ja hosuminen.)

En siis taivu tekemään asioista ihan niin vaikeita kuin aito lh-henkilö tekisi. Sen sijaan yritän sitouttaa ponia työhönsä maksamalla bonuksia. Onneksi poni on halvempi työntekijä kuin ihminen, ei tarvitse kaivaa kuvetta kuivaa leivänkannikkaa kummemmin.

Namipalkkio on lisännyt Ruusan kiinnostusta kuolainta kohtaan eksponentiaalisesti.

Myönnän, että nameihin kätkeytyy jokunen sudenkuoppa. Esimerkiksi sellainen, että poni suostuu suitsimiseen vain namilla houkuttelemalla. Siksi kaivan namin taskusta (yleensä) vasta, kun poni on tehnyt mitä pitikin.

Rupsu on nopea oppimaan, niin kuin ponit yleensäkin ja welsh-ponit erityisesti. Ihan ei kumminkaan olla vielä tilanteessa, jossa Ruusa heti suitset nähtyään pukeutuisi niihin.

Ja jos kerrankin erehtyy tekemään kuolaimen kanssa jotain ohjaamiseen liittyvää harjoitusta, ponin motivointi on aloitettava alusta. Näin voi käydä, kun ihmisellä on kiihkeä hinku päästä harjoituksissa eteenpäin ja poni vasta totuttelee ajatukseen hyväksyä tällainen vierasesine suuhunsa.

Kaikkeen sitä ponipolo joutuukin alistumaan. 

No, ehkäpä tämä tästä. Paras olisi, koska tuskinpa Ruusaa voi loputtomiin naruriimullakaan ajaa. Itse asiassa Sari on jo jokusen kerran huomauttanut, että tarttis saada joku naruriimua vähän vähemmän epätarkka avunvälitysväline käyttöön.

Ajoponi taukoilee

Nyt kun oli Ruusan ajo-opetus lähtenyt ihan kivasti (joskin jalkakysymysten vuoksi rauhallisesti) etenemään, on toki hyvä pitää pari viikkoa taukoa.

Ruusa oli siis tänään klinikalla ja diagnoosi oli odotettu: liikaluu puikkoluussa. Lisäksi luuliikaa ympäröivät hankoside ja syvä koukistajajänne ovat turvoksissa. (Ilmeisesti vaivan on aiheuttanut kavion isku luuhun. Ruusan oma kavio vai jonkun muun, kukapa tietäisi.)

Niin että ei kannattaisi kauheasti ylimääräisesti ponia rasittaa. Käynti olisi ymmärtääkseni ihan ok, mutta ei muu. Parempi kumminkin siis ottaa iisisti.

Uskon tallinpitäjän olevan hyvin ilahtunut, että saa lisää mahdollisuuksia touhuta Ruusani kanssa. Jos vaikka hänellä ei muuten päivä täyttyisi niin nyt hän pääsee kylmäämään ponini jalkaa ja laittamaan siihen tököttiä. (Tämä kaatuu tallinpitäjän niskaan muutoin kuin viikonloppuna, koska, kuten monesti todettua, itse en tällä hetkellä pääse poniani arkena katsomaan.)

DMSO-valmistetta tämä tökötti, kuulemma äärimmäisen ihoa ärsyttävää. Ehdottomasti käytettävä hanskoja. Seassa kortisonia. Ärsyttävän nesteen työnä on kuljettaa kortisoni tulehtuneeseen kudokseen. Luulen, että ravi-ihminen puhuisi tässä kohtaa jalan pliistrauksesta. Ei kovin tuttua touhua ratsutädille, mutta tuleepahan nyt tutuksi tämäkin.

Näillä mennään.

P.S. Sain kuulla yhdestä aika sopivalla paikalla sijaitsevasta tallipaikasta. Pitää soitella ennen kuin lyödään muuttosuunnitelmia lukkoon.

Eteenpäin - ohjastuntumalla

Kun Ruusan muuton hetki lähestyy (vaikkei muuton suunnasta ihan vielä olekaan varmuutta), tädin mielen täyttää äkkiä ahdistus. Likipitäen 200 kilometriä etelään tarkoittaa nimittäin saman verran kilometrejä poispäin ajo-opettajasta, jonka suosiollisella avustuksella pikku-Ruusa on ruvennut muistuttamaan ihan oikeaa ajoponia.

Eli ei muuta kuin painetaan eteenpäin ajo-opetuksessa kuin mummo lumessa. Sari arveli, että muutaman viikon aikana Ruusalle voitaisiin jo ruveta esittelemään kärryjä.

Tämä asettaa monenlaisia haasteita. Yksi niistä on varustus. Sillä vaikka varustekokoelmani muuten alkaa olla melko vaikuttava, mitään vetämiseen soveltuvaa vermettä sieltä ei löydy. Eli lainahöyhenissä joudutaan sitten menemään, kun poniin aletaan kiinnittää jotain narua jämäkämpää.

Naru roikkumassa jaloissa ei ole Ruusan mielestä mitään. Näillä varusteilla mentiin tämä viikonloppu. Juoksutusvyö korvaa valjaat, koska meidän valjaissamme on harvinaisen epämiellyttävä mahavyö. Naru menee ihan vaan läpi vyön lenkistä molemmin puolin, joten vaikka sen päälle astuisikin niin ketään ei satu.

Samalla, kun poni rupeaa muistuttamaan oikeaa ajoponia, myös täti on alkanut muistuttaa jotakuta, jolla on joku käry näistä ajohommista. Nimittäin jonkinlainen ohjastuntuma on alkanut löytyä. Tästä saamme tietysti kiittää opettajaamme Saria, mutta myös omaa oivallusta, että ajo-ohjista voi pitää kiinni samanlaisella otteella kuin ratsastusohjista. (Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta täällä meillä kaikki on väännettävä rautalangasta.)

Ja tuntuman löytymisen kyllä huomaa ponista. Keitetty spagetti on vaihtunut vähän johonkin vähän helpommin ohjailtavaan.

 

Se kääntyykin, eikä välitä roikkuvista naruista edelleenkään mitään.

  Uusi Ruusa on pysynyt keskuudessamme myös tänä viikonloppuna.

Valjastuksessa pullistuu suoni vähemmän päässä, kun poni odottelee rauhassa.

Itse asiassa keskuudessamme on tänä viikonloppuna ollut sen verran rauhallinen poni, että ajotreenit on pidetty hyvin lyhyinä ja siirtymiä on harjoiteltu vain käynnin ja pysähdyksen välillä. Tämä oli kyllä toisaalta suunniteltuakin sikäli, että Ruusalla on huomenna klinikkareissu jalan takia. (Korostan, että poni ei onnu.)

Mutta eipä ihme, että poni tänäänkin oli uupuneen oloinen (se nousi päiväunilta, kun näki minun tulevan). Sillä oli kuulemma ollut aika villi yö.

Äänitehosteet olivat olleet kiimaisella Ruusalla sen verran käytössä, että tallinpitäjä oli luullut jonkun oriin olevan irti. Ei ollut kukaan karannut, vaan Ruusa oli kaivanut muutaman kuukauden ikäisestä bestiksestään esille Oriin. (Ja kun tamma huutaa, heräävät koko tallin oriit mylvimään.)

Aikaisin se loppuu lapsuus näillä varsoilla nykyään. Onneksi pikkuherra ei sentään ole vielä niin iso, että yltäisi ihan "sinne" asti vehkeinensä.

Tallipaikka-ahdistus

Jokaisen ponin elämässä tulee eteen päivä, jona oma täti pakkaa ponin traileriin ja vie ponin vieraaseen paikkaan. Tässä paikassa ponin tehtävänä sitten on tehdä siitä uusi koti ja vieraista hevosista uusi oma lauma. Unohtaa vanhat kaverit.

Ruusalla tämä päivä on tulossa eteen - toista kertaa ponipolon elämässä - ehkä piankin. Viimeistään kuitenkin siinä vaiheessa, kun laidunkausi päättyy ja keväällä syntyneiden varsojen on aika tehdä pesäeroa äideistään. Silloin Ruusa joutuu luopumaan 9-neliöisestä lukaalistaan.

Olen tehnyt lähtöä aikaisemminkin. Olen kaivannut hengitystieongelmaiselle Rupsulle pihattoa, etsinyt paikkaa, jossa pääsisi tekemään retkiä maastoon ja touhuamaan kentällä.

Ja ennen kaikkea olen etsinyt paikkaa, jossa pääsisin käymään myös arkena. Olisi kivempi hoitaa alati sairaan ponin erityistarpeet itse eikä aina nykiä tallinpitäjää hihasta.

Ongelmana tallipaikkahaussa vain on ollut se, että yhtä hyvää - saati parempaa - paikkaa ei ole löytynyt.

Ei, se ei ole tiine. Ruusan uudelta tallipaikalta toivoisi terveyttä edistäviä ominaisuuksia.

Minä kaipaisin Ruusalle paikkaa, jossa se saisi elää niin fyysisesti kuin psyykkisestikin terveenä. Tämä asettaa aikamoisia vaatimuksia mm. tallin sisäilmalle ja käytetyille kuivikkeille ja rehuille.

Henkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää on mukava lauma ja sopivasti tilaa, missä rellestää. Laumadynamiikalla on merkitystä myös sen fyysisen terveyden kannalta, onhan minulla aika nenäkäs teiniponi. Olisi kiva, jos siltä ei potkaistaisi esim. kinttua tai kalloa palasiksi.

Laumatovereilta toivoisi leikkihenkisyyttä.

Tallinpitäjältä toivoisin ymmärtäväistä suhtautumista Ruusan erityistarpeisiin.

Ei ehkä suuresti yllätä, että uuden paikan etsiminen on osoittautunut varsin haasteelliseksi.

Haluaisin ponin hyvään pihattoon, mutta pihattoja on kamalan vähän tarjolla. Jos onkin, niissä on yksi tai kaikki seuraavista vioista: etäisyys kotini ja tallin välillä liian pitkä, kuivikkeena olki (eläinlääkärin mukaan tämä on ehdoton nounou), korkeahko ruokintapöytä (Ruusan pitäisi ehdottomasti syödä maan tasalta - tämä tietysti pätee kaikkiin hevosiin, mutta erityisesti valuviallisiin), luomuheinä (=paljon sokeria, vähän valkuaista), liian pieni tila hevosmäärään nähden ja/tai laumatovereilla kengät.

Tai sitten pihattoon huolitaan vain islanninhevosia.

Talleja on enemmän tarjolla, mutta niissä sitten voi tulla vastaan talli-ilman heikkoudet, ja mikä tahansa edellä mainituista syistä.

Perjantaina kävin katsomassa yhtä melko lupaavaa paikkaa. Se on kyllä liian kaukana, mutta alkaa tuntua siltä, että kaikin puolin sopivaa paikkaa ei löydy. Peukut pystyyn, että tallipaikka-ahdistus hellittäisi pian.

Voisiko klinikalle saada kanta-asiakaskortin?

"Kai teillä on sinne klinikalle joku kanta-asiakaskortti?" Kysymyksen heitti eräs kaverini, kun kirjoittelin Facebookiin Ruusan kuulumisia.

Varasin nimittäin viikon päähän Ruusalle ajan klinikalle, tosin tällä kertaa en vakioklinikallemme vaan lähimmälle mahdolliselle.

Nimittäin. Kun lauantaina katselin Ruusan touhuja, minusta näytti kuin Ruusa olisi ollut ravissa vähän epämääräinen. Eilen kokeilin uudelleen juoksuttaa ponia ja minusta se on edelleen epämääräinen. Ei se onnu eikä ole suoranaisesti ep, mutta jotain nihkeää ponin ravissa on.

Kaiken huipuksi havaitsin, että Ruusan vasemman etusen sisäsyrjälle oli ilmaantunut aika iso kova patti.

Heti mielen valtaavat kaikenmaailman jännevammat ja luunmurtumat. Työkaverin ponilla oli ollut tismalleen samat oireet ja sillä oli ollut hankosidevamma. Ehkä todennäköisintä toki on, että poni on saanut - taas kerran - osuman kaverin kaviosta. Tämä voi olla ihan harmitonta tai se voi olla jotain ihan muuta.

Eniten huolettaa, että onko tässä kumminkin kyse samasta vammasta kuin mikä sai Ruusan ontumaan vain päiviä ennen Vermon poninäyttelyä. Jalka on sama. Tuolloinhan jalassa ei ollut ulkoisesti mitään vaurion merkkejä enkä siksi hirveästi ymmärtänyt huolestua. Olisiko kumminkin pitänyt?

Viikkoa poninäyttelyn jälkeen juoksutin ponia ravissa ja se oli minusta ihan ok - nurmella. Varmuudeksi en kuitenkaan erikseen liikuttanut ponia muutamaan viikkoon.

Joka tapauksessa kannatan ajatusta klinikan kanta-asiakaskortista. Kyllähän tällaiset ahkerasti kassaa kartuttavat asiakkaat ansaitsisivat jotain paljousalennusta.

Lapsi on terve, kun se leikkii?

Kesä on ohi.

Ruusalla on ollut hyvä kesä. Ja niin on myös sen nuorella bestiksellä, alkukesästä syntyneellä pikku orivarsalla. Leikit ovat osuneet hyvin yksiin.

Hyvät ilmeet kuuluvat asiaan.

"Puren sua!"

Onneksi laidunkautta on vielä vähän aikaa jäljellä - toivokaamme lämmintä syksyä! (Kuvat on otettu noin viikko sitten.)