Pehmeä pappa

Pappaponi oli eilisellä ratsastuskerralla jotenkin pehmeän tuntuinen. Ei, ei se nyt mitenkään supernotkeasti kurvannut kulmiin, mutta jotenkin oli sellainen pehmoinen fiilis selässä humpsutella.

Ehkäpä toistaitoisen tädin tuuppauksesta on ponille sittenkin jotain hyötyä?

Tai sitten pehmoisuus johtui siitä, että tällä kertaa täti minimoi perusistunnassa jumpsuttelun ja keskittyi ratsastamaan ponia eteen kevyessä ravissa. (Ja ehkä siitäkin, että kädet pysyivät vähän rennompina kuin edellisellä kerralla.) Alun raveissa papparainen sai päristellä nenäröörit puhtaiksi ihan pitkin ohjin. Kun päristelyt oli päristelty niin poni ihan itse alkoi hakeutua pyöreäksi. Niin että se siitä ohjan välttämättömyydestä.

Pehmeyden katoaminen kulmissa ei kyllä ole ainakaan pelkästään S:n "syytä". Ratsastajan vasen kankku nimittäin meinaa edelleen kadottaa yhteytensä satulaan, ainakin vasempaan kierrokseen. Ja kun oikein keskittyy itsetutkiskeluun, voi huomata myös vasemman kyljen samalla lysähtävän kasaan. Sillä lailla. 

Painon kaatumiseen olen nyt yrittänyt puuttua katselemalla oikealle, kun käännän vasemmalle. Niin että terkkuja vaan entisille opettajilleni. En ole ihan kaikkea unohtanut, vaikka siltä voi joskus vaikuttaakin.

Ratsun takaosaa haettiin eilen alle myös rivakoilla siirtymillä. Siirtymissä alaspäin poni tuppaa aina vähän vastustelemaan apuja, vaikka mielestäni teen siirtymän ihan vaan istunnalla, käsi hiljaa. No, pitihän sitä testata, saisiko ponin ravista käyntiin ohjien roikkuessa pitkinä. Täti siis istumaan liikettä vastaan ja puhaltamaan ilmat pihalle. Poni jatkaa matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Niin että ehkäpä se siirtymä ei sitten tulekaan ihan vain istunnalla. Kun käsi jännittyy, jännitys jatkaa matkaansa ohjaa pitkin ponin suuhun saakka. Kyllähän siirtymät niinkin onnistuvat, mutta poni ei suoranaisesti loista tyytyväisyyttään. Vielä talvella saatiin tehtyä ainakin ravi-käynti-siirtymät muodon kärsimättä.

Näin se oppiminen etenee, keikkuen kuin kevät.

Mutta sivumennen sanoen on kyllä aivan ihanaa harrastaa tallilla nyt, kun talvi on pikavauhtia taittunut täydeksi kesäksi. Ihanaa, kun voi ratsastaa t-paidassa. Ihanaa, kun ilta ei ehdi pimenemään ennen kuin pääsen ponin selkään. Ihanaa, kun voi vielä ajaa illalla kotiinkin auringon paisteessa.

Kyllä kesä on hevosihmisen parasta aikaa. (Paitsi ehkä jos omistaa kovin allergisen hevosen.)

Toistaitoinen täti tuuppaa

Tädinalku kävi herra S:n kanssa tuuppailemassa ennen joutumistaan iltavuoroon töihin. Onneksi vähän tuuli, ettei kumpikaan osapuoli saanut lämpöhalvausta. Ja onneksi 20-vee ponilla ja 34-vee ratsastajalla on yhtä hyvä kunto. Siinä vaiheessa, kun ponia alkaa hengästyttää, on tätikin jo sen verran väsynyt, että on välikäyntien aika.

Oman haasteensa tuuppailuun toi se, että ponin omistaja ilmestyi kentän keskelle iPhonen kanssa. Herrajumala sehän rupesi ottamaan jotain kuvia, ja ihan kesken vanhojen dieselmoottoreiden käynnistelyn. Alkoi ihan jännittää.

Loppuratsastuskin meni sen verran rennoissa tunnelmissa, että työpaikalla oli pakko turvautua Ibumaxiin saadakseen työt tehtyä.

Kuvista näkyy kummasti kenottava täti. Ja yllättävän kivalta näyttävä poni. (Ilokseni sain luvan julkaista kuvan blogissa.)

Ratsastaja on kehittänyt vanhojen istuntavirheiden kaveriksi vielä tuollaisen jännän takakenon. Tämä kuva on siis ihan alkuraveista ja siksi ratsastaja on kovin iloinen siitä, että poni näyttää näinkin tyytyväiseltä.

Harmi vaan, ettei kamera ollut paikalla enää siinä vaiheessa, kun ratsukko oli päässyt vauhtiin. Nimittäin kyllä aikamoiseen vauhtiin päästiinkin.

Harmi oli myös se, että varhaistätin lonkka meni pilaamaan hyvät käynti-ravi-siirtymät kertomalla ponille, että pitäisi laukata. Ja koska tätin muu kroppa saati pää ei ollut tullut ajatelleeksikaan laukan mahdollisuutta niin laukka putosi, katosi jonnekin kentän hiekan sekaan eikä löytynyt enää.

Ponikin tuumi, että en juokse sitten, kerta heilut siellä miten sattuu. Piti ihan silittää sitä lohdutukseksi, kun toinen oli niin sydämistynyt.

Poni oli sentään ihan yritteliäästi mennyt kulmatkin, vaikka tädin takapuolesta roikkui vasempaan kierrokseen sisäkannikka jatkuvasti satulan ulkopuolella. (Kumma juttu tosiaan, että meillä menee nykyään usein paremmin oikeaan kierrokseen...) Lisäksi vasen jalustimenpentele yritti koko ajan paeta tädin jalkaa. On siinä tekemistä.

Onneksi tätillä on parin viikon päästä CR-kurssi, oikein ulkomaisen spesialistin silmän alla. Katsotaan, onko kaksipäiväisestä kurssista poniparan pelastukseksi.

P.S. Ruusasta tuli tallinpitäjältä sen verran väliaikatietoja, että on eilen köhinyt aika urakalla. Ja vatsalinja on jatkanut kiipeämistään. Ilmoitan sen nyt kumminkin kesäkuun näyttelyyn, katsotaan sitten tilannetta lähempänä.

Vanha tekijä

Eilen mentiin Ruusan kanssa taas samaa puomiharjoitusta kuin viikkoa aiemmin. Ja ponihan oli kuin vanha tekijä!

Nimenomaan kuin vanha tekijä. Poni nimittäin laahusti ympyrällä käyntiä samaa tahtia kuin vanha tuntijuna. Jalat nousivat maasta vain sen verran, että pääsi jotenkin eteenpäin. Puomit kolisivat.

Kumminkin pääsimme jo niin pitkälle, että ympyrän molemmat puomit olivat keskeltä ylhäällä. Sen verran poni vaivautui kinttujaan nostelemaan, että narunjatke saattoi ainakin kuvitella näkevänsä ihan oikeita lihasryhmiä hommissa.

Aion jatkaa puomitreenejä, jotta poni saisi selkään lihasta. Kortisonikuureilla on paha tapa vaikuttaa lihaksiin päinvastaisella tavalla. Ruusan mahalinja onkin viikossa noussut jonkin verran - ei kuitenkaan mitenkään hälyttävästi. Hämmästyttävää kyllä, näyttää siltä kuin massa todellakin olisi noussut juuri sinne minne sitä tarvitaankin eli peittämään selkärangan törrötystä.

Siinä, missä kaarevaselkäiset ponit tuntuvat kehittävän ihanan pyöreän selän ihan luonnostaan, tällainen suoraselkäisempi tapaus on siltä osin haaste. Kyse ei varsinaisesti ole niin sanotun massan puutteesta, vaan sen esteettisesti epäsuotuisasta sijoittumisesta.

Poni oli harjoituksissa kyllä melkoisen väsynyt, joten kovin monia toistoja en uskaltanut ottaa. Enkä pyytänyt mitään muuta kuin kävelyä. En tiedä, tekeekö kuumuus vai kenties kortisonikuuri tällaista. Ehkä molemmat. Kaviokuumeen oireita ei sentään ole.

Jostain syystä poni lauantaina köhikin monia kertoja, vaikka kortisonia on syöty jo viikko. Tallinpitäjä ei ollut kuullut viikolla yskää enkä minäkään tänään kuullut. Ihan kuin Ruusa yskisi enemmän, kun se saa eläinlääkärin ohjeen mukaan astmalääkettä ennen liikutusta. Pitääpä tarkkailla.

Ruoho Ruusalle kumminkin maittaa melkoisella tahdilla. Olen syötellyt sitä narussa aina käydessäni, tänäänkin päivän treeniohjelmassa oli pelkkää syömistä. Lisäksi poni on kuulemma saanut tarhaan päivittäin vihreää.

Tarkoitus on, että Ruusa voisi aloittaa kesäkuun juuri niin kuin kesään kuuluukin: laidunkauden avaamisella. Katsotaan nyt.

P.S. Ruusan itsetuhoisuus oli johtanut aiemmin tällä viikolla lievään vammautumiseen. Teiniponi oli itsepintaisesti hakeutunut laumanjohtajan reviirille, johtajan varoituksista piittaamatta. Lopulta matriarkalta oli mennyt hermo ja Ruusan otsalohkosta lähtenyt läntti karvaa ja pala ihoakin. Varmaankin poni nyt oppi läksynsä? Mitä vielä. Heti haavanhoidon jälkeen tarhaan päästyään oli palannut samaan touhuun. Ei voi sanoa muuta kuin että onneksi laumaan kuuluu vain kengättömiä.

Jalustimet kaulalle!

Kun vielä kävin ratsastuskoulutunneilla, aina välillä koitti se hetki, että ope komensi kaikkia nostamaan jalustimet hevosen kaulalle. Vasen jalustin päälimmäiseksi siltä varalta, että tupsahtaa alas. Koska selkäänhän ei voi nousta kuin hevosen vasemmalta puolelta. Siinä sitten pompittiin miten parhaiten taidettiin hirven eleganssilla jolkottelevan tuntipuoliverisen selässä.

Vaikken ole vuosiin käynyt aktiivisesti tunneilla (hyi, hyi!), aina välillä muistelen ratsastuksenopettajan komentoa ja tunnustelen, miltä istunta tuntuu kun jalat roikkuvat vapaasti.

Eilen oli taas kehon jäykkyysaste S-ponin selkään noustessa sitä luokkaa, että katsoin parhaaksi aloittaa ilman jalustimia. Ilman jalustimia voi vähän jumppaillakin, jos jaksaa. Ponikin tuntui alkutalutuksissa energiseltä kuin etana, joten tällä yhdistelmällä en paljon uskaltanut odottaa.

Kylläpä taas sai huomata, että niillä jalankannattimilla tulee jonkin verran kompensoitua lihastyötä asennon ylläpitämisessä. Vatsalihakseni nimittäin polttelivat jo muutaman kierroksen ravailun jälkeen. Aika onnetonta!

Mutta kun olin parikymmentä minuuttia roikotellut jalkojani ja tuskaillut lonkkieni mahdotonta kireyttä, jalka asettui jalustimeen ihan eri tavalla kuin alussa. Ja jotenkin tuntui kuin se lonkkakin olisi alkanut vähän joustaa. Ihan vähän. Ei niin paljon sentään, että jotain laukkaa olisin saanut nostettua. (Tänään aion kyllä joogata, heti koiralenkin jälkeen.)

Papparainenkin yllätti ratsastajan. Vaikka sillä ei ollut taas likipitäen viikkoon tehty mitään, se oli kohtalaisen hyvä. Tai siis oikeastaan niin hyvä kuin se tämäntasoisen ja -kuntoisen satulantäytteen kanssa voi olla. Pohje alkoi mennä läpi aika nopeasti ja takaosa tulla alle.

Oikeassa kierroksessa kyllä oli taas työstämistä, mutta siirtymät ja avotaivutukset ojensivat auttavan kätensä. Ratsastajalla kylläkin oli aika paljon hankaluuksia pitää peppunsa satulassa kiinni väistöjen aikana. Poni yritti silti. 

Miten minusta tuntuu, että poni on aina parempi, jos menen ilman jalustimia vähintäänkin alussa?

Yli puomien

Ruusan kyljet alkavat vähitellen olla näyttelykuntoiset (olematta silti mahdottoman laardiset), mutta niitä kaivattuja selkäfileitä ei edelleenkään ole selkärangan kummallakaan puolella näkynyt. Ehkäpä ongelma siis vaatii muutakin kuin rutkasti apetta.

Tuumasta toimeen, siis puomitreeneihin.

Maalaistallilla ei ole estekalustoa tai kenttää, mutta kun löytyy kohtalainen pohja ja käyttää vähän mielikuvitusta, tarjoutuu  mahdollisuus pieneen puomitreeniin.

Kuvassa vasemmalla näkyy harjoitus, jonka fysioterapeutti neuvoi aika tarkkaan vuosi sitten, kun Ruusan äiskän selästä oli löytynyt monta vikaa. Mummoponin kanssa ei ehditty tätä treeniä tehdä, mutta kokeilen harjoituksen tehokkuutta nyt sitten teiniponin kanssa.

Idea on se, että poni joutuu ympyrällä kävellessään ottamaan ulkojalalla pitkää askelta ja sisäjalalla korkeaa, mikä jumppaa selän kannatteluun tarvittavia lihaksia. Edistyneemmät voivat kohottaa ulkoreunaa sisäreunan sijaan. Tällöin ulkojalka joutuu ottamaan sekä pitempää että korkeampaa askelta.

Jos on aloittelija, kuten me, voin suositella aloitustilanteeksi ihan vaan sitä, että puomit ovat kokonaan maassa, kuten kuvassa oikealla.

Juoksuttajanhan on tässä asetelmassa tarkoitus seistä tyynesti tötsien välissä keskellä, kun poni kiltisti kiertää ympyrää ja matkallaan ylittää puomit. Niinhän se Ruusakin heti tajusi tehdä. Siis ainakin omissa kuvitelmissani.

Todellisuudessa poni ihmetteli, miksi mami yrittää ohjata sitä päin maassa lojuvia rojuja. Ponin ohjaaminen osoittautui haasteellisemmaksi kuin haaveilu. Juoksuttajalla olivat linjat pitkän tauon jälkeen pahasti hakusessa ja naru jatkuvasti solmussa. Irtojuoksutus on paljon helpompaa!

No, alkuunhan riittää ihan vain pari toistoa. Kuvat puomiharjoituksesta piti kuitenkin ottaa ilman ponia.

Mutta pitihän sitä vielä kokeilla estehyppelyäkin. Koska sekä fyysiset että henkiset resurssit olivat lauantaisessa sessiossa rajalliset, estehyppelöt suoritettiin yhden ristikon yli. Korkeutta tällä komeudella oli varmaankin lähes 30 senttiä.

Tätä sitten muutaman kerran täti edellä ja poni perässä (juoksuttaen poni totesi, että miksi hypätä kun ohikin pääsee). Seuraavalle hypytyskerralle pitää muistaa ottaa omiin jalkoihin lenkkarit lantsareiden sijaan, ettei tule pudottaneeksi puomeja itse ennen kuin poni ehtii ponnistuspaikkaan. Ja taskuun kannattaa ehkä varata vähän vähemmän tavaraa, että housut pysyvät paremmin ylhäällä.      

Minulla oli myös sellainen visio, että testaan lyhyen puomitreenin päätteeksi vielä ajohommia, ovathan Hevosmessuilta ostetut raviohjat edelleen käyttämättöminä kauppiaan solmimassa nipussa. Voin kuitenkin ihan vinkkinä mainita, että kannattaa avata se naru etukäteen eikä ruveta ähertämään siinä vaiheessa, kun on ensin humpsutellut itsensä tuskanhikeen puomiharjoituksilla ja poni viuhtoo vieressä mäkäräisistä raivona.

Puomit osuivat ihan sattumalta Ruusan raviin sopivasti. Ehkä hiukan yllättäen harjoitus onnistui paremmin vasempaan kierrokseen, kun yleensä Ruusa on ollut yhteistyöhaluisempi oikeassa kierroksessa.

Niin että tehtiinkin sitten vähän lisää juoksutustreeniä, jota varten rakensin puomeista ylläolevassa kuvassa näkyvän radan. Harjoituksista tuli vähän riehakkaammat kuin olin suunnitellut ja poni hengästyi aika lailla. Ei kumminkaan köhäissyt, vaikka tarhasta ottaessa yskäisyn päästikin.

Totuttuun tapaan saimme aikaan myös kunnon tahtojen taistelun. Mutta ehkä vähän vähemmän totuttuun tapaan riekkuva ja niskuroiva poni muuttui kohtalaisen nopeasti melkein mallioppilaaksi. Kyllä se taitaa kipeä olla.

Ruusa kumminkin palautui yllättävän nopeasti.

Ehkäpä tästä sittenkin voi tulla käyttöponi? 

P.S. Mätsäri jäi Ruusalta sittenkin väliin.

Kannattaako hevosella olla vakuutus?

Otsikon kysymystä voi pohtia aina näin keväisin, kun vakuutusyhtiöstä tupsahtaa yli 400 euron vakuutuslasku. Eläinlääkärikuluvakuutushan on tavallaan turha, jos hevonen pysyykin terveenä. Se onkin iso jos.

Minä maksaisin mieluusti vakuutusta turhaan. Ruusaponin omistajan ainoa lohtu on kuitenkin se, että tuli ottaneeksi kaikki mahdolliset vakuutukset silloin, kun poni oli vasta 10 päivää vanha ja vielä terveen kirjoissa (mitä nyt ripuli oli vähän polttanut karvoja pepusta).

Ruusa on sairastellut sen verran, että kuluvan kauden vakuutuskorvauksilla maksellaan noin pari seuraavaa vakuutuskautta.

Vakuutusyhtiöitähän kuuluu haukkua ja syyttää siitä, että keplottelevat korvausvastuusta jonkun äkkiseltään keksimänsä porsaanreiän läpi. Tulikohan jollekin tosiaan yllätyksenä se, että pörssiyhtiö pitää rahoistaan kiinni viimeiseen asti? Jos vakuutusehdoissa annetaan mahdollisuus evätä korvaus, se varmasti evätään.

Oman kokemukseni mukaan parjattu Tapiola ei kuitenkaan ole jättänyt korvaamatta mitään sellaista, mitä ei ole vakuutusehdoissa erikseen suljettu korvauksen ulkopuolelle.

Hiekkakuvaukset, keuhkotähystykset, kortisonit, you name it, kaikki on korvattu. Sama koiran vakuutuksen kanssa: vaikka virkailija puhelimessa oli nihkeänä, tilille tippuivat korvaukset myös koiran aivojen magneettikuvasta (juu, sekin sairastui viime vuonna, epilepsiaan - ilman sukurasitetta).

Jos minulla olisi lauma hevosia, ehkä mieluummin avaisin pankkitilin, jolle tallettaisiin vakuutusmaksujen verran rahaa vuodessa. Sieltä voisi sitten tarvittaessa napsaista kuluihin. Mutta yhden ponin ja yhden koiran kanssa kuulun suosiolla niihin, joiden takia hevosvakuutusmaksuja tänäkin vuonna korotettiin yli 10 prosenttia.

Kyllä se on lonkasta kiinni

Niin, kyllä se tosiaankin taitaa olla lonkasta kiinni, laukannosto nimittäin. Taannoin ehdin jo vähän huolestua S-ponin laukannostoinnosta, kun aiemmin laukannostoyritykseni olivat tuottaneet lähinnä jännittyneitä pysähdyksiä.

Eilisellä kenttähumpsuttelulla vahvistui käsitykseni siitä, että edellisen kerran yllättävät onnistumiset laukannostoissa (sekä tarkoituksella että ponin oman tulkinnan tuloksena) johtuivat ratsastajan lonkan epätavallisesta letkeydestä.

Tällä kertaa ei nimittäin ollut letkeydestä taas tietoakaan, eikä laukannostoista. (Joogalle on ollut huonosti aikaa.)

Kovin monta kertaa en viitsinyt edes yrittää laukkaa. Kun lonkan lihakset ovat lyhyenlännässä tilassa niin sisäistuinluun pieneksi liikautukseksi tarkoitettu apu heilauttaakin koko takapuolta. Painopiste valahtaa istuinluiden etupuolelle ja poni kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi. Tuloksena on varsin nolo stoppi. Onneksi meillä ei ole liiemmin katsojia.

Muutaman viikon kenttätauon jälkeen herra S taipui yllättävänkin hyvin vahvempaan suuntaansa vasemmalle. Oikea puoli sen sijaan oli kadottanut aiemmin mystisesti parantuneen notkeutensa.

On myös huomioitava, että sekä ratsu että ratsastaja muistuttavat vanhoja dieselautoja. Kumpikaan ei ehdi 15 minuutin alkutaluttelun aikana päästä oikein kunnolla käyntiin, vaan ratsukko vaatii vähän työstämistä vauhtiin päästäkseen.

Joskus moottorin käynnistyminen antaa odottaa itseään seuraavaan ratsastuskertaan, mutta eilen viimeiset 5 - 10 minuuttia olivat varsin miellyttävää menoa. Dieselpappa hyrähti kunnolla käyntiin, ja raviin. Hieno tunne, kun poni on oikeasti pohkeen edessä niin, että käynnistä raviin siirtyminen ei vaadi kuin istunnan avaamisen ja hipaisun pohkeella. Sitten onnistuivat kulmat myös oikeaan kierrokseen.

Olisi ollut hienoa aloittaa ratsastus siitä, kun poni on kuulolla ja rehellisesti oikeinpäin. Ei näillä taidoilla. Eikä ponia uskalla kovin rankasti rasittaa, kun taukoa on takana. Pitää vain malttaa mielensä: antaa rutkasti lepotaukoja ja lopettaa siihen, kun on hetken saanut maistaa oikeaa ratsastusta.

Ruusa kätilönä ja katsaus terveydentilaan

Kyllä kannattaisi tätinkin olla joskus ajoissa liikenteessä eikä aina lykätä lähtöä viimetippaan. Sunnuntai-illat ovat siirtymiä varten, yleensä siirtymä suuntautuu varsinaisesta kodista Ruusan kodin kautta arkikotiin.

Eilen tuli taas roikuttua viimeiseen saakka kotisohvalla. Kun saavuin tallille, tallinpitäjä kertoi minun missanneen Ruusan tarhakaverin synnytyksen puolella tunnilla. Pöh. En ole koskaan saanut todistaa varsomista, vaikka oma kasvattikin on maailmaan päässyt putkahtamaan.

Jo pelkkä varsomisen näkeminen olisi ollut aiemman matkaanlähdön arvoinen. Mutta tämän varsomisen olisin erityisesti halunnut nähdä, sillä Ruusa oli toiminut kätilönä.

No, oikeastihan Ruusa ei ollut tehnyt mitään muuta kuin tuijottanut tapahtumia. Tuoreen äidin silmän välttäessä se oli myös ehtinyt käydä nuuhkaisemassa uutta tulokasta. Mutta yhtä kaikki Ruusa oli tätä ihmettä päässyt aivan lähietäisyydeltä todistamaan, sillä tarhakaveri oli päättänyt puskea esikoisensa ulos kesken ulkoilun. (Tallinpitäjä oli kyllä yrittänyt jättää tamman karsinaan, vaan tamma oli ollut sen verran vahvasti eri mieltä, että sai sitten varsoa ulos.)

Tallille saapuessani puoli tuntia vanha pikkuorhi oli jo sisällä karsinassaan testailemassa ihkauusia jalkojaan ja etsimässä maitobaaria. Vaikka kehoa kannattelevat tikut ihan vielä olleet vakaat, piti vähän kokeilla jo hyppelemistäkin.

Apua, miten näitä käytetään?

Kun ei tissiä kerran löydy niin mennään äipän mahan alta.

Komea pikkuprinssi.

Mitä oman varsani vointiin tulee, se on edelleen ollut erikoisen rauhallinen.

Mutta auta armias, kun lauantaina panin sen päähän näyttelyhalterin. Poni kasvoi välittömästi pari senttiä ja askel keveni. Koska kuvausapua ei ollut tarjolla, päästin Ruusan laitumelle vapaaksi. Ruoho toki voitti kaiken, mutta ei tarvinnut kuin hiukan huiskauttaa narua niin teiniponi heitti hännän tötterölle ja sitten mentiin. (Ja kuvaussession päätyttyä ei pentele meinannut millään antaa kiinni! Siis Ruusa ei antanut kiinni! Rasti seinään.)

Valitettavasti on sanottava, että astmapiipusta huolimatta Ruusan köhääminen on levinnyt nyt juoksutilanteisiin. Lauantainakin kuulin ponin pari kertaa köhäisevän juostessaan ja kerran ruohoa syödessään. 

Letitin Ruusan harjan ja laitoin sekaan valkovuokkoja, koska ajattelin että saisin kivoja äitienpäiväkuvia. Poseerauskuvia ei tullut, mutta tuli tällainen. Vinkkinä, että kannattaa letittää kukat harjan sisään, koska jälkikäteen niitä on hankala tunkea tukkaan. Poni näytti letin kanssa sen verran nätimmältä kuin tukka valtoimenaan, ettei enää tunnu pahalta vöhentää harjaa.

Tänään sain vihdoin soiton Viikistä. Hyvä uutinen oli se, että Ruusan suolessa pitkään majaillut sairaalabakteeri on poissa. Huonoa oli se, että keuhkoissa oli jälleen allergista ärsytystä. Itse asiassa enemmän kuin syksyllä, jolloin poni oli sentään sairastanut pitkittyneen keuhkoputkentulehduksenkin. Vähän huolestuttavaa. Toisaalta myös helpottavaa, että löytyi jotain, mihin on lääke. Ehkä köhääminen loppuu taas vähäksi aikaa, niin kuin syksylläkin.

Mutta mikäpäs se olisikaan parempi aika aloittaa ponille kortisonikuuri kuin laidunkauden alku. Saa nähdä, hoidetaanko seuraavaksi kaviokuumetta.

Eläinlääkäri haluaisi lisätä kortisoninkin inhaloitavaksi, mutta toivoin, että voitaisiin tyytyä pillereihin. Tallinpitäjällä on sen verran kiire, ettei hän ehdi yhden Ruusan kanssa tusata määräänsä enempää. Voisi olla aiheellista siirtää poni lähemmäs arkikotia niin, että pystyisin itse lääkitsemään ponini kuten kunnon omistajan kuuluukin.

Väsynyt kulkija

Ruusa on ollut pari viime päivää huolestuttavan kiltti. Suorastaan uuvahtanut. Lämpökin on ollut hiukan yläkantissa, helatorstaina peräti päälle 38:n ja eilen inan sen alle.

Kun poni muuttuu helikopterista perävaunuksi, huoli kipuaa omistajan kalloon. Ruumiinlämpökin antaa osviittaa siitä, että jotain on vialla. Tai no, onhan sillä epäilemättä pysyvästi aika paljonkin vialla mutta tällainen uuvahtanut olemus ei ole tyypillistä Ruusalle. Liekö 1,5 viikon takainen rokotus kumminkin osunut huonoon saumaan?

Minusta poni myös näyttää jotenkin kuivahtaneelta. Kyljissä on ihan sopivasti laardia kylkiluiden päällä, mutta selästä puuttuvat fileet. Kaulassakin saisi olla enemmän ylälinjaa.

Väsynyt kulkija eilisessä ilta-auringossa. Ruusa on todella paljon emänsä näköinen! Tässä myös näkyy tuo tukan määrä, joka rupeaa vähitellen vähenemään.Ja nuo partahaivenet lähtevät tänään.

Trakeakollapsista kertovissa artikkeileissa olen törmännyt tietoon, että tällaiset henkitorvipotilaat ovat herkkiä saamaan lämpöhalvauksen. Onkohan tämä äkillinen sään kesäistyminen (yhdistettynä vakavaan yliloimitukseen) saanut Ruusan ruhon ylikuumenemaan ja siksi poni on väsy?

Onneksi poni sentään edelleen syö hyvin, tuore ruohokin maistui sille narun päästä mainiosti.

Runsaan viikon kuluttua olisi match show, pitää katsoa piristyykö pikku potilas yhtään siihen mennessä. Onneksi nyt on luvattu hyvää säätä, joten Ruusa saa nautiskella olostaan jälleen ihan nakuna.

Loimen kanssa ei voi tehdä tätä. Ruusa ja lauman johtaja laumahommissa, kuva jälleen eilisillalta.

Vihdoinkin sopiva loimi

Ruusa-parka. Omistajansa saamattomuuden vuoksi sillä ei ole tälle keväälle ollut kesälämpöiseen sadesäähän sopivaa peitettä. Helatorstaina tallinpitäjä oli siksi pukenut ponille fleecevuorellisen sadeloimen, koska aamulla satoi solkenaan ja sokeriponi tunnetusti vilustuu pienestäkin kastumisesta.

Iltapäivällä sade oli kumminkin tyssännyt ja lämpötila kivunnut lähelle 20:tä astetta. Onneksi tallinpitäjä oli ollut kotona pelastamassa Ruusa-rukan omaan hikeensä keittymiseltä. (Ponin ruumiinlämpö oli kuitenkin lähtenyt taas nousuun.)

Onneksi myös poninomistaja oli viimein saanut päätettyä, millainen loimi seuraavaksi ostetaan ja jopa saanut aikaiseksi käydä heti alkuviikosta ostamassa sellaisen.

Ruusalla on nyt sitten kokonaan vuoriton ja vastustamattoman turkoosi takki näille kesäisille sadekeleille eikä sen toivottavasti tarvitse enää horjua lämpöhalvauksen rajamailla.

Halleluja, uusi loimi tuntuisi istuvankin.

Uusi loimi istuu, vaikka onkin reilua kokoa. Poni ei kyllä ole parhaimmillaan tässä kuvassa.

Edestä kapoisen ponilapsen vaatettaminen on tuottanut melkoisen määrän harmaita hiuksia. Ensinnäkin kesään sopivia kaulakappaleellisia ponikokoisia takkeja on tarjolla todella vähän. Toisekseen tuntuu, että likipitäen kaikki ponikoon loimet on tarkoitettu aikuisille shettiksille (joiden käsittääkseni kuuluisi olla suhteellisen leveitä edestä), ei tällaisille etumuksestaan vielä sironpuoleisille teiniwelsheille.

Tästä syystä suhtauduin epäillen myös Bucasiin, vaikka moni oli sitä mainostanut kaidalle konille sopivaksi vaihtoehdoksi.

Kun näin loimen varsani yllä, tajusin. Siinä, missä muissa loimissa on ollut lapalaskokset - jotka useimmiten armaan ponini yllä sijaitsevat lopulta jossain aivan muualla kuin lavan kohdalla - Bucasissa jalan liikkeelle on jätetty tilaa loimen etupuolelle. Siinä on siis sellainen erillinen (pehmustettu) läppä ryntäillä, joten on aikalailla sama, mihin kohtaan heppasen etukintut loimen etuosassa sijoittuvat.

Kun loimessa ei ole lapalaskoksia, vaan edessä erillinen läppä, loimi sopii myös kapoiselle. Nerokasta!

Vaikka Google on usein kaveri, se ei tällä kertaa osannut kertoa, mistä tällaisen loimen voisi ostaa. Onneksi on nettiyhteisöjä, joissa ponitäti saa tuskailuilleen sekä vertaistukea että konkreettisia neuvoja. Yhteisöstä löytyi tieto sopivasta loimesta ja vielä sopivasta kaupastakin.

Hipposportissa Espoossa oli hyvä loimivalikoima ja sen verran tehokkaat myyjät, että mukaan tarttui myös sellainen Power Cooler -kuivatusloimi, jota Hevosmessuilla ihailin. Ja se vielä maksoi paljon vähemmän kuin messuilla. Lisäksi tehokas myyjä sai mahdutettua ostoskoriini myös hyönteiskarkotetta, joka on kuulemma paitsi myrkytöntä niin myös tosi tehokasta. Niin varmaan. Mutta kokeiltava on ennen kuin tuomitsee. 

Bucas Power Cooler ei istunut ihan yhtä hyvin kuin sadetakki, mutta eiköhän tästä kumminkin kesän näyttelyihin valmistautumisessa ole apua. Etenkin kun loimi on kevyt, joten käy lämpimämpään säähän kuin fleece.

P.S. Pääosa helatorstaista kului welsh-yhdistyksen järjestämällä tuunaus- ja esittämiskurssilla. Hyvin antoisaa. Mutta kyllä se vaan taitaa niin olla, että jos aikoo saada Rupsulle edes kohtalaiset pisteet kesän näyttelyistä niin on vähennettävä sen tukan pituudesta noin 2/3 ja paksuudesta ehkä 3/4. Ja minä kun olen jo mennyt vähän kiintymään ponini runsastukkaisuuteen. Varmaan tirahtaa tippa silmäkulmaan, kun joudun riistämään poniltani sen luomuharjan.

Tukkaa riittää. Kaulan kapeimmassa kohdassa pituus menee noin 10 cm kaulan alapuolelle...
Eli pituutta pitää ottaa pois joku 30 cm...

Ääripäiden äärellä

Tallielämäni sujuu lähinnä kahden ponimaailman ääripään kanssa: nuorison ja vanhuston.

Oman vanhukseni liikutin aikoinaan uskollisesti jopa niinä päivinä, kun työvuoroni alkoi kätevästi tasan keskipäivällä. Mutta on myönnettävä, että herra S:n luona kävin eilen ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon. Tässä on nyt ollut kaikenlaista. (Tässä se taas nähdään, miten paljon hevosenomistaja voi laskea liikuttajien varaan.)

Herra S, 20, alkaa olla pappaiässä, vaikka sitä onkin vaikea uskoa. Ja siinä, missä nuoriso muutaman höntsöttelyviikon aikana voi kehittyä huomattavan miellyttävään suuntaan, vanhuston lihaksistoon lomalla valitettavasti on päinvastainen vaikutus.

Tuntui, että kentällä tuuppailu olisi äkkiseltään liikaa, vaikka omistaja olikin ponia jonkin verran juoksutellut.

Mutta ei hätää. Myös rauhallinen lenkki epätasaisessa maastossa kehittää ihan oikeita lihaksia, ponin muodosta riippumatta. Näin kertoi fysioterapeutti, joka kävi vuosi sitten tekemässä treeniohjelmaa omalle roikkoselkäiselle ikäneidolleni (joka siis sittemmin on siirtynyt paremmille laidunmaille).

Koska herra S olisi yksin maastoillen voinut olla turhankin täynnä energiaa, houkuttelin mukaan myös omistajan neiti S:n kanssa. Reissusta kehkeytyi yli tunnin seikkailu keväisessä metsässä, jopa meille ihan tuntemattomilla poluilla.

Herra S tuntui varsin tyytyväiseltä ja reippaalta. Vaikka melkein koko lenkki koostui hitaimmasta askellajista, molemmat ponit saivat hikeä pintaan. Kivaa vaihtelua kaikille.

"Juuri se on minun ruusuni"

Ruusan tilanne on mielessäni viimeisenä, kun menen nukkumaan, ja aamulla herään ponia ajatellen. En todellakaan tiedä, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Joten tällä hetkellä tilanne jatkuu entisellään.

Olisihan se tavallaan helppo ratkaisu, vaihtaa vain ponia. Pääsisi näistä huolista, ehkä saisi sitten jotain vähän pienempiä uusia murheita tilalle. Mutta en minä voi, en ainakaan nyt hetipaikalla. Miksi en?

"Koska juuri se on minun ruusuni."

Näin perustelee Pikku Prinssi -kirjan päähenkilö sitä, miksi hänen hoivaamansa ruusu on kaikkia muita ruusuja tärkeämpi. Koska juuri sitä ruusua prinssi on kastellut ja suojellut. (Ehkä jonakin päivänä pystyn lopettamaan Pikku Prinssin lainaamisen, mutta en vielä tänään.)

Samalla tavalla minun Ruusani on ihan erityinen siksi, että olen antanut sille aikani ja sydämeni. Juuri sille olen valinnut vanhemmat. Juuri sen alullepanossa olin mukana ja juuri sitä olen kesyttänyt melkein sen ensiaskelista saakka. Juuri sen molemmat vanhemmat olen tuntenut pitkään ja monia sisaruksiakin molempien vanhempien puolelta. Juuri tämä poni on minulle läpeensä tuttu.

Ja juuri tämä poni, kaikesta tuitturoinnistaan huolimatta, pitää juuri minua omanaan.

Se jos mikä on jotain.

Ruusa ja omistaja, kun kaikki oli vielä hyvin. Kesällä 2011.

Realismi nostaa päätään

Ruusa on ollut viime päivinä kestämättömän ihana. Tänäänkin poni minut nähdessään ensin kiersi tarhan märimmän kohdan ja tuli loppumatkan portille laukkaa. Kun portilta ei sattunutkaan käteeni narua, jouduin toteamaan ponille, että odotas hetki. Palatessani Ruusa odotti portilla ja tervehti höristen.

Tällaista tämä on taas ollut viime päivinä.

Ruusan herttaisuus jotenkin tuntuu nyt vaikeuttavan pohdintojani, sillä realismi on alkanut herätä sisälläni.

Mitä jos Ruusa ei olisikaan juuri minun Ruusani, vaan vaikkapa vain lukisin tätä blogia? Jos joku kaverini kertoisi, että hänellä on tällainen poni, jonka henkitorvi voi rasituksessa mennä kasaan. Mikä olisi minun neuvoni? Aivan kiistatta sanoisin, että päästä irti. On niitä terveitäkin poneja. (Onko tosiaan? Omien kokemusteni perusteella sellaiset tuntuvat suunnilleen yhtä todellisilta kuin yksisarviset.)

Kun poni on oma ja rakas, tilannetta katsoo yhtäkkiä ihan eri perspektiivistä. Tarttuu jokaiseen hentoonkin oljenkorteen ja toivoo, että sen avulla pääsisi nousemaan syvältä suosta. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, onko haluni yrittää kaikkea mahdollista todella rakkautta vai silkkaa itsekkyyttä. Onko todella ponin etu yrittää kaikkea mahdollista, vai onko kyse vain minun kyvyttömyydestäni päästää irti?

Ruusa ja ihana rapsutus.

Olen aina sanonut, että irti päästäminen on sitä oikeaa rakkautta.

Ruusan vika on kiistatta iso. Mikä oikeus minulla on koskaan pyytää siltä fyysisiä ponnisteluja, kun tiedän, että sen on vaikea hengittää?

Riippumatta siitä, mitä lähdettä kaivelen, yksi tärkeimmistä trakeakollapsin hoitokeinoista on liikunnan rajoittaminen. Minun Ruusani kuitenkin rakastaa liikkumista. Se on aina ollut villivarsa. Jos poni ei voi elää onnellisena, mitä järkeä sen on elää ollenkaan? 

Ruusalla on aina energiaa. Kuva otettu 20.4.

Lopettamispäätös olisi helppo tehdä, jos Ruusa olisi jollain tapaa sairaan oloinen. Vaan kun ei se ole. Se on iloinen, suloinen ja riehakas. Jotenkin tyypillistä on, että klinikkareissun jälkeen ponin ei ole edes kuultu köhäisevänkään, paitsi tänään se sitten kerran selvitteli kurkkuaan.

Tallinpitäjä, joka on järki-ihmisiä, totesi, ettei hänkään vielä ponia pois panisi. Sen verran paljon ponissa tuntuu olevan elämää. Jos kokopäivätarhaukseen tottunut Ruusa joutuu pari päivää olemaan paljon sisällä, siitä tulee tikittävä pommi. Kun se sitten pääsee ulos, se ensimmäiset pari tuntia lakkaamatta juoksee ja loikkii.

Voitaneen siis melko suurella varmuudella sanoa, että poni ei tällä hetkellä millään tapaa kärsi ongelmastaan. Itse asiassa ajattelin, että ryhtyisimme taas treenaamaan ohjasajoa. Jos opit Ruusan kanssa jäisivätkin käyttämättä, niistä voi olla minulle itselleni myöhemmin hyötyä.

Mutta vaikka Ruusa nyt tuntuu voivan hyvin, pelkään. Pelkään, että ongelma pahenee. En halua päätyä tilanteeseen, jossa Ruusa on hätälopetettava, koska henkitorvi on painunut pysyvästi tukkoon.

Edelleen etsin epätoivoisesti polkua, jota voisimme Ruusan kanssa tallata yhtä matkaa. Samalla olen jo alkanut valmistautua siihen, että jossain vaiheessa eteen tulee risteys, josta joudumme kääntymään eri suuntiin. Minä ja oma Ruusani.

P.S. Olen selvittänyt, että ponillekin voisi tehdä stentin henkitorveen. Tämän kertoi eräs erinäisten suhteiden kautta tavoitettu tutkija, joka on tehnyt stenttejä ihmisille. Ponin kohdalla ongelmaksi vain muodostuisi materiaalivalinta, sillä pitäisi löytää sellainen, jota ponin keho ei hylkisi. Ihmisillä kuulemma käytetään usein titaania. Ja sehän on tosi halpaa materiaalia. Niin että yksi titaanistentti kokoa pony, kiitos. Mahtaisikohan samalla hinnalla ostaa pari uutta ponia? Olisiko ketään sponsoria tällaiselle tutkimushankkeelle tarjolla?

Epätoivoa ilmassa

Eilen illalla ja tänään olen googletellut Ruusalla diagnosoitua ongelmaa, josta olen nyt päättänyt ryhtyä puhumaan asian oikealla nimellä. Ponillani on trakeakollapsi eli henkitorven ahtauma. Kun henkitorven renkaat normaalisti ovat pyöreitä ja jämäköitä, Ruusan rinkulat ovat lituskoita ja niin pehmeitä, että jos oikein poniini hermostuisin niin varmaankin pystyisin kuristamaan sen paljain käsin.

Eilisellä klinikkakäynnillä puhuimme Ruusan tulevaisuudesta, joka ei siis näytä kovin valoisalta. Eläinlääkäri lohdutti, että tuskin ponin tila tästä pahenee. Ehkä hän tarkoitti, ettei tila enää paljon voi pahemmaksi mennä?

Googlettelun tuloksena olen kuitenkin päätellyt, että tilanne on vieläkin ongelmallisempi kuin uskoin. Eri lähteissä kerrotaan sairaudesta vähän eri tavalla, mutta lähes kaikissa niissä mainitaan, että trakeakollapsi on etenevä sairaus. Ehkä ei siis riitäkään, että Ruusan on nykyiselläänkin vaikea hengittää kovassa vauhdissa, vaan se saattaa vuoden tai kahden päästä olla kirjaimellisesti jo tosi huonossa hapessa.

Lähes kaikissa lähteissä kerrotaan myös, että trakeakollapsi on tyypillisesti aikuisten, jopa ikääntyvien eläinten vaiva. On hyvin harvinaista, että jo 2-vuotias olisi Ruusan tilanteessa.

Parissa löytämässäni lähteessä kerrottiin, että trakeakollapsi ei välttämättä ole geeneissä, vaan se voi olla myös ns. hankittu ongelma. Esimerkiksi keuhkokuume tai pitkällinen keuhkoputkentulehdus voi sellaisen aiheuttaa. Keuhkokuumetta Ruusalla ei ole ollut, mutta pitkittynyt keuhkoputkentulehdus kyllä. Ennen sitä ei ollut oireitakaan.

Yhdessä lähteessä kerrottiin jopa noin Ruusan ikäisestä varsasta, jonka trakeakollapsi parani kokonaan, kun tulehdus poistui. Olisikohan Ruusallakin vielä toivoa? Kovin suurta toivoa en uskalla elättää, onhan Ruusan tulehdustila kertaalleen todettu voitetuksi. Mutta toisaalta se oli sen jälkeen aika pitkään käytännössä oireeton.

Leikkaushoitokin on mahdollinen, mutta eläinlääkärin mielestä ei suositeltava. Hakukonetta hakkaamalla olen löytänyt tietoa myös skooppauksessa tehtävästä stentin asennuksesta. Siitä on saatu lupaavia tuloksia koirilla, mutta jonkin verran myös miniatyyrihevosilla. Jos kerran koirillekin tehdään sellaisia mittatilauksena niin miksei ponille? 

En ole vielä valmis heittämään hanskoja tiskiin. Itse asiassa olen valmis tekemään melkeinpä mitä tahansa, jotta Ruusasta vielä tulisi minulle pitkäikäinen kaveri. Hitto, rupean vaikka syöttämään aloe veraa, sehän kuulemma parantaa mitä vaan (näin minulle on kertonut tuotetta myyvä henkilö melko aggressiivisessa markkinointisähköpostissa).

Vaikka puheistani voi joskus muuta päätellä, minulle on aina ollut selvää, että nimenomaan Ruusa on minun ponini. Ja nyt, kun sen menettäminen tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan, tuntuu entistäkin vahvemmin myös siltä, että mikään muu poni ei kelpaa. Tahdon juuri tämän. Kaikista ongelmistamme ja kinasteluistamme huolimatta me olemme tiimi. Ei sellaista sovi rikkoa, jos on vaihtoehtoja.

Kuka muu poni muka voisi koskaan olla yhtä ihanan raivostuttava kuin oma Ruusani?

Tänäänkin Ruusa juoksi portille hörisemään, kun näki minun tulevan. Epäilen tosin, että se halusi pois tuulesta ja kaipasi lisää heinää. Mutta onhan sellainen luokse juokseva poni hellyttävä näky ja oman ponin hörinä vastaavasti varsin koskettava ääni.

Kokeilimme myös uutta inhalaattoria. En voi sanoa, että olisin heti huomannut eroa hengityksessä. Ruusa ei suuremmin arvostanut yrityksiäni taikoa sille lisää elämää, mutta ei sillä ole nyt vaihtoehtoja. 

Ensin ohjeiden mukaisesti vähän totuttelua ilman lääkettä. Ruusa ei ole vakuuttunut.

Sitten itse operaatio. Uskoisin, että sain inhalaattorin pidettyä Ruusan nenällä vaaditut 3 - 5 sisäänhengitystä. Ruusa on vielä vähemmän vakuuttunut kuin harjoituksissa.

Ruusa ei myöskään osoittanut suurta arvostusta sitä kohtaan, että yritin monipuolistaa sen elämää viemällä sen metsään kävelylle. Aika monta riitaa saatiin kehiteltyä, mutta myös aika monta pätkää, joiden aikana Ruusa sisäisti oman paikkansa talutushommissa.

Metsässä joutui ihan nostelemaan jalkoja.

Vaikka menin tallille silmät asian pillittämisestä turvonneina, jotenkin poni vaan sai minut jälleen paremmalle tuulelle.

Anna hevosen murehtia, sillä on isompi pää? Jos meillä on ehkä vain vähän aikaa yhdessä, en aio tuhlata sitä aikaa suremalla vaan olemalla ponini kanssa, tässä ja nyt. Onpahan sitten, mitä muistella vetisin silmin.

Ironista kyllä, Ruusa päivä päivältä miellyttää silmääni enemmän.

P.S. Oikea takajalka oli tänään yhtäkkiä selvästi parempi kuin vielä eilen. Eilen oli niin kurja ilma, että Ruusa ei tarhaillut lainkaan. Ilmeisesti tämä teki ihmeitä impparille.