keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Luonnottomat kuolaimettomat

KUOLAIMETTOMAT SUITSET OVAT HEVOSELLE EHDOTTOMAN LUONNOLLISET! Suunnilleen tällaisen lauseen olen lukenut lh-keskustelusta eräältä nimeltämainitsemattomalta hevossivuilta. Siihen loppui sen keskustelun seuraaminen, mikä jälkikäteen paljastui harmilliseksi, sillä myöhemmin aiheesta käytiin kyseisen foorumin tason tuntien yllättävän laadukasta keskustelua.

En voi sille mitään, en kestä kun luonnollisuudella perustellaan jotain varustetta. Tuskinpa hevosille nyt kovin luonnollista on kantaa minkäänlaisia päävermeitä. Tai ylipäätään olla päivittäisessä yhteistyössä saalistajien (ihmisten) kanssa.

Olen myös aika pahasti allerginen kaikenlaiselle fanaattisuudelle. (Jos joku nyt aikoo väittää, että minä olisin joskus fanaattinen niin voin kertoa, että se joku on aivan väärässä.)


Ruusan bravuuri: pään työntäminen mihin vaan, tällä kertaa (kuolaimettomiin) suitsiin.
Kuten kuvasta näkyy, Ruusallakin käytetään tällä hetkellä kuolaimettomia suitsia. Ensi-ihmetyksen jälkeen poni on toiminut niillä aika kivasti. Käytössä ovat ihan perushalpikset, Globuksen kuolaimettomat. Niissä kulkee leuan alla molemmilta puolilta ristiin remmi, joiden päihin ohjat kiinnitetään.

Syy kuolaimettomuuteen ei ole mikään perustavanlaatuinen kuolaimet-ovat-paholaisesta-ajattelu, vaan Ruusalla nyt sattuu olemaan suussaan sudenhampaat, joita en ole vieläkään saanut ketään eläinlääkäriä poistamaan.

Juu, tiedän, että monilla hevosilla jopa ratsastetaan, vaikka niillä on sudenhampaat. Ja satunpa myös tietämään aika monta hevosta, joiden sudenhampaita ei ole poistettu ennen kuin hevonen on pannut koko ratsastuksen ja suitsimisen ihan ranttaliksi. Itse en ole valmis ottamaan sitä riskiä, että poni poistamattomien sudenhampaiden takia tulee huonoksi suustaan, kun kuolaimet eivät tässä vaiheessa ole vielä pakolliset.

Kiitos kaikenlaisten raudattomuusfanaatikoiden, minun piti jollain tapaa perustella itselleni - ja, siltä tuntui, muille - että kuolaimettomat ovat ihan hyvä ratkaisu meille. Harmillista, että kuolaimet vs. kuolaimettomat -keskustelu on vetänyt eri osapuolet tiukasti poteroihinsa. Niistä käsin sitten räiskitään puolisokkona vähän sinne sun tänne.

Toinen syy kuolaimettomien käyttöön on se, että minusta on reilumpaa opettaa varsalle ohjasavut pehmein keinoin ennen kuin pannaan rautaa suuhun. Totta puhuen Ruusalle ei ihan pienenä oikeastaan koskaan ihan kunnolla opetettu paineelle myötäämistä esim. taluttaessa, joten olisi hiukan epäreilua koventaa otteita ennen kuin poni todella on sisäistänyt asian.

Mukailen siis neuvoa, jonka kenties elämäni tähän asti paras ratsastuksen opettajani minulle on antanut: jos hevonen on raskas kädelle, laita sille pehmeämpi kuolain ja löysää turpahihnaa. (Ja tietysti pitää myös itse varoa jäämästä kiinni ohjaan.)

Eihän sitä tiedä, vaikka kuolaimettomuus jäisi meille jokseenkin pysyväksikin tilaksi. Sitä on vaikea kieltää, etteikö suu olisi hevosella herkkä paikka ja kuolaimettomat siten useimmiten mukavammat kuin kuolaimelliset suitset.

Mutta silti olisi minusta aika tyhmää jättää kuolaimet kokonaan opetussuunnitelman ulkopuolelle. Tänä päivänä kuolaimet ovat vielä sen verran oletusasetuksena ratsastuspiireissä, että on varsan edun mukaista totuttaa se myös niihin.

Sen verran pehmo kuitenkin olen, että ensikuolain saattaa olla esimerkiksi suora muovikuolain. Eikä meillä ole kiire löytää edes sitä ensimmäistä kuolainta.

P.S. On Ruusalla muutaman kerran ollut kuolain suussa, viime keväänä.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

"Hei kato, tuolla on kuvaaja"

Sain tänään kuvausapua paikalle ja totesin, että kyllä tuollainen ipana vielä aika helposti menettää keskittymiskykynsä, kun jo tutuksi käyneeseen tilanteeseen tuodaan jotain hiukan tavallisuudesta poikkeavaa.

Tänään oli selvästi eilistä reippaampi varsa liikenteessä, mutta toisaalta joku liina kädessä huiskiva tyyppi tarhan keskellä hävisi aika lailla 6 - 1 (ei sentään ihan 6 - 0) vähän kaikelle muulle...

"Ai kato, tuolla on joku tyyppi kameran kanssa. Moikat!" Eilen helpompi suunta oli tänään vaikea, kun kulmasta kääntyessä silmään osui tavallisuudesta poikkeava hahmo keskellä tarhaa.
Ja tyyppi liinan päässä on jo pahasti jäljessä huitomistensa kanssa.
"Ai kato, mullikoita naapuritarhassa!" Jännä miten ihan tutuista jutuista tulee aivan uusia, kun tilannetta muutetaan hitusen. Ja emäntä huitoo minkä kerkiää jalat harottaen joka suuntaan.

Välillä vähän sujuikin, vaikka juoksuttajan jalat edelleen harottavat. Muuten linja eli rintamasuunta on kohti ponin keskiosaa ja koska poni on vastannut apuun oikein, liikuttavat avut ovat pois päältä (eli liina liikkumatta ja kädet alhaalla).
"Okei okei, mä kuuntelen. Joko saa lopettaa?" 
Mutta kyllä ketuttaa tällainen totteleminen! Kirosanat lentelevät (ponilta) ja poni irtoaa.
Helpompi suunta eli oikea kierros tuotti tänään tosiaan vähän haasteita, mutta positiivista oli se, että vasemmassa kierroksessa tuli tänään muutama ihan kohtalainen ympyrä ravissakin. Tosin naapuritarhan nauta keksi ruveta kekkuloimaan myös ja Ruusa ryntäili ympäriinsä häntä tötteröllä.

Ruusa edelleen kyllä irtoili aika lailla vasemmassa kierroksessa. Välillä ajattelin, että antaa sen pitää taukoa, ei se kauan jaksa toisessa päässä tarhaa hengailla. Sitten tajusin, että jos en vain systemaattisesti kipitä hätistämään sitä sieltä toisesta päästä niin palkitsen sitä ihan päinvastaisesta asiasta kuin mitä halusin. Eli hiki tuli tänäänkin. Molemmille, mutta enempi minulle kuin ponille.

Tällainen siirtymä käynnistä raviin voisi kelvata sitten joskus ratsaillakin.
Mutta mihinköhän juoksuttajan linja tässä kohtaa osoittaakaan? Paha mennä sanomaan.
"Minua ei komennella!"
 
Ei ehkä olisi edellisestä kuvasta uskonut, että poni kääntyisi lemppariuraltaan, mutta kääntyi sittenkin. Tosin voi olla, että enempi kiinnostaa edelleen taka-alan mullikka kuin tuo tyyppi neonpinkeissä hanskoissa.

Seuraa johtajaa -leikissä hävisin tänään aika monta kertaa heinille, vaikka niitä ei monta kortta maassa ollut. Mutta vähän saatiin seuraamistakin onnistumaan. Että tuo poni kyllä näyttää pieneltä...Kymmenisen senttiä saisi tulla lisää, mutta alan olla sen suhteen vähän epätoivoinen, kun poni ei ole viime aikoina kasvanut juurikaan korkeutta.

Lopputalutukset onnistuivat.
Aurinko olisi joku päivä kiva talliylläri.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Se on kevät nyt, sanoi poni

Tällä viikolla on ollut pari aurinkoista päivää. Näin ollen ponikin on päätellyt, että kevät on tullut, ja päättänyt ryhtyä pudottamaan turkkiaan.

Pikkupokkarilla todistusaineistoa keväästä. Kuvanlaatu kehno, kun sisällä oli kuitenkin vähän hämärää.

Juoksuttaessani ponia -0,5 asteen lämpötilassa kevyttoppa-asu päälläni totesin myös, että ponin on aika siirtyä kevättakkiin. Jos minä hikoilen muutamasta juoksuaskeleesta kuin pieni possu, mitenköhän on talvikarvaisen pikku ponin laita toppaloimen alla? Ponilla itse asiassa olikin sisäreidet selvästi vähän hionneet, kuulemma oli ollut villitsijänä koko lauman riehuhetkissä taas.

Kieltämättä ponia on loimitettu ehkä vähän ylihuolellisesti tämä talvi, kun poni vasta talven korvilla lakkasi olemasta lähestulkoon kuolemansairas. Lisäksi sen karva ei melko vakuuttavasta pituudestaan huolimatta ole kovin tiheää joten poni palelee heti, jos tulee tai sataa jotain.

Historiaa tekemässä

Tänään oli myös sikäli historiallinen päivä, että Ruusan häntä oli ensimmäistä kertaa lyhennettävä. Lomittaja tästä huomautti minulle, parempi leikata ennen kuin poni astuu häntänsä päälle. Apua, onko pieni vauvani jo näin iso, että häntäkin yltää jo aikuisponin mittoihin!

Lomittaja myös totesi, että Ruusa sen kuin kaunistuu koko ajan. Ei olisi kuulemma vielä syksyllä millään uskonut, että poni kehittyisi tätä tahtia. Kyllä se syksyllä olikin vielä aikamoinen rimpula, sellainen lihakseton pallomaha.Mutta kuten jo todettua, Ruusa oli melkein koko 1-vuotiskautensa sairas. Toivon, että se nyt rupeaa saamaan ikäisiään kehityksessä kiinni. Ties millainen prinsessa talvikarvan alta kesällä paljastuukaan!

Minustakin on tässä parin kuukauden aikana tuntunut siltä, että poni näyttää melkeinpä joka käyntikerralla paremmalta. On sen loimeakin pitänyt jo isontaa ja shettisriimujen sijaan ostaa ihan ponien päävermeitä. Näistä parista kuvasta muutoksen pitäisi hiukan jo näkyä:

Syyskuun lopussa 2012, hieman ennen kortisonikuurin aloittamista. Poni on alkanut taas syödä, mutta ei ole vielä saanut käytettyä energiaa pyöristymiseen ja kasvuun. Maha on ihan turvoksissa.
Tammikuun puolivälissä 2013. Mahan pöhötys on kadonnut ja poni on alkanut saada massaa oikeisiin paikkoihin. Ponin koko olemus on eloisampi. Harmillista kyllä korkeutta ei ainakaan omaan silmääni ole juuri tullut.

Toispuoleista työskentelyä

Juuri kun tänään ajattelin ottaa Ruusasta kuvan, kun se odottaa minua portilla, se seisoikin vain tarhan toisessa päässä heinäkasalla sen näköisenä, että en ole tulossa. Ei kovin tyypillistä Ruusaa.

Irtojuoksutin Ruusaa vähän aikaa. Käynnissä homma sujui oikein hyvin, mutta Ruusa ei olisi millään halunnut liikkua reippaampaa tahtia! Sain tosissaan komentaa ja silti se vain hipsutteli, kun yleensä se on esittänyt näissä treeneissä varsin tahdikasta ravia. Oikeaan kierrokseen sain Ruusan hyvin pidettyä ympyrällä, mutta vasempaan se ravissa aina irtosi portin jälkeen ja lähti jolkottamaan omia aikojaan pitkin aidanviertä.

Koska poni oli niin nihkeä, lopulta panin sen kertaalleen juoksemaan ja pyysin yhden käyntiympyrän vaikeampaan suuntaan. Sitten kutsuin ponin luokseni ja kokeilin, josko se suostuisi seuraamaan minua.

Seuraa johtajaa -leikki onnistui oikeastaan käsittämättömän hyvin. Ruusa pysyi takanani (ilman mitään varusteita) jopa silloin, kun poistuin uralta umpihankeen ja kun tein melko tiukkoja käännöksiä. Oho!

Lopputalutuskin meni muuten hyvin, mutta kun pysähdyin juttelemaan lomittajan kanssa, Ruusa pyrki jatkuvasti höpläämään minua turvallaan. En millään meinaa muistaa kertoa sille joka kerta, että tuontyyppinen omatoiminen koskettelu ei ole soveliasta.

Vaikka tuollainen hipeltäminen ei minua häiritse, Siperia on opettanut, että aika äkkiä pieni höpläys muuttuu tuuppimiseksi, hankaamiseksi ja lopulta melko kokonaisvaltaiseksi ihmisen "omasta tilasta" piittaamattomuudeksi... Ehkä jonakin päivänä voin sallia Ruusan tehdä kosketusaloitteita, mutta ensin on saatava kunnioitus kohdilleen.

Tukkaa riittää

Häntä piti jo leikata ja pian taitaa olla etupään jouhien vuoro. Ruusalla on aina ollut paksu tukka, viime kesänä se oli vielä sellainen lapsellinen hattara, oikea peikkotukka. Nyt jouhessa alkaa olla jo vähän jouhimaisuuttakin ja tukka on vähän kuin jollain issikalla.


Issikka?

Melkein tekisi mieli katsoa, miten pitkäksi tukka kasvaa, mutta valitettavasti B-welshiä ei voi tällaisessa pehkossa näyttelyssä esittää. Viimeistään toukokuussa (sikäli kuin mätsärisuunnitelmat toteutuvat) pitää kyniä tuo issikkatukka enempi tällaiseksi:

2-vuotias Welsh B -tamma Rainha Da Bateria Vermon poninäyttelyssä viime kesänä.
Siinäpä sitä haastetta, käytännössä Ruusan tukasta on vähennettävä 2/3. Kuvassa oleva tamma on samanikäinen kuin Ruusa ensi kesänä. Voi kunpa Ruusa näyttäisikin tuolta elokuussa! Kuvan tamma on minusta aivan upea kaikin puolin ja vielä kivan kokoinenkin.

Onko käyttöhevonen laumaeläin?

Nettikeskustelujen ja ihan omin silmin todistettujen hevosenhoitokäytäntöjen perusteella voisi luulla, että ihminen on onnistunut jalostamaan aivan uuden lajin, käyttöhevosen.

Käyttöhevonen tarhaa - jos tarhaa - yksin, koska muut hevoset ovat omistajan näkökulmasta vain potentiaalisia käyttöhevosen jalkojen tohjoksipotkijoita. Tarhan on myös oltava tasainen ja sen verran pieni, ettei käyttöhevonen pysty siellä riekkumaan ja siten potentiaalisesti rikkomaan itseään.

Tarhausaika vaihtelee parista tunnista puoleen päivään, koska sääolot aiheuttavat käyttöhevoselle hirmuisia jumeja heti, jos tarhausaika ylittää 4 tuntia päivässä. Eikä käyttöhevonen sitäpaitsi viihdy ulkona, vaan tulee jo hyvissä ajoin notkumaan portille, että pliis pelastakaa minut ulkoilmalta. (Joku puskaharrastaja voisi luulla, että hevonen haluaa sisään, koska se tietää saavansa karsinassa ruokaa.)

Jos kyseessä on käyttöhevosen arvokkaampi muoto, kisahevonen, olisi parasta jos hevonen ei tarhailisi lainkaan. Vapaan oleilun korvaa kävelykone.

Karsinoissa pitää olla mieluiten umpiseinät ja kalteriovet, koska muuten käyttöhevonen voi stressaantua siitä mahdollisuudesta, että lajitoveri pääsisi koskettamaan sitä.

Ruusakin kokeili viime syksynä tuollaista käyttöhevosen elämää, paitsi että se käyttöpuoli puuttui kuvasta. Eläinlääkärin mielestä poni oli kortisonikuurin ajaksi viisainta eristää muista hevosista, koska kortisoni alentaa vastustuskykyä ja Ruusan kuukausia jatkunut keuhkoputkentulehdus oli juuri saatu kuriin.

Parissa viikossa tavallisesti tasaisen tyytyväinen poni muuttui pieneksi hirviöksi. Karsinassa ollessaan se viskoi vimmoissaan ruokaämpäriään ja paiskoi vesiämpärin vesineen kaikkineen lattialle. Tallista kuului öisin sellainen mäiske, ettei tallinpitäjä saanut nukuttua. Tarhassa Ruusa juoksi jatkuvasti. Liikunta on tietysti varsalle hyväksi, mutta tämä liike oli stressaantunutta.

Se siitä kokeilusta. Häiriökäytös päättyi välittömästi, kun Ruusa pääsi taas laumaan.

Ruusa ja Ruusan bestis. Kuva kertoo minusta kaiken siitä, mitä hevonen parhaimmillaan merkitsee toiselle hevoselle. (Kuva on otettu ponien lepäillessä tarhassa makuullaan.) Surullista kyllä tämän kaksikon tiet ovat jo eronneet, kun bestis muutti toiselle tallille lähemmäs omistajansa kotia.
Tulen surulliseksi, kun ihmiset tallipaikkakriteereitään listatessaan kertovat, mitä kaikkea ratsastajana tarvitsevat, ja jättävät - ilmeisen epäolennaisena asiana - kertomatta, millaisissa oloissa haluavat hevosensa elävän vuorokauden ympäri ja seitsemän päivää viikossa. Tai jos kertovatkin, niin yksintarhaus on yleinen ehto.

Vaikka kuinka tahtoisimme, käyttöhevonen ei loppujen lopuksi eroa puskapollesta muuten kuin ihmisensä kuvitelmissa.

Paradoksaalista kyllä, käyttöhevonen on niin erinomainen työssään juuri siksi, että se on - laumaeläin. Jos hevosen geeneihin ei olisi koodattu tarvetta olla muiden kanssa sulavasti yhteistyössä, sen käyttöominaisuudet olisivat varmaankin aika onnettomat. Mutta, laumasieluja kun ovat, useimmat hevoset sietävät ratsastajan puutteet ja jopa pyrkivät korjaamaan niitä. Ne kovasti yrittävät ymmärtää, mitä ihminen niiltä haluaa.

Ja vaikka koko yhteistyömme perusta rakentuu vahvasti hevosen laumasieluisuudelle, moni omistaja katsoo oikeudekseen viedä hevoselta oikeuden luoda oikeita ystävyyssuhteita toisiin hevosiin. (Toki ymmärrän, että on joitakin hevosia, joille tarhakaveria on likimain mahdoton löytää.)

Hevoselle on kuitenkin tärkeää paitsi nähdä ja haistaa lajitovereitaan, myös koskettaa, olla lähellä. Kaverukset syövät otsat vastakkain samalta heinäkasalta ja nuokkuvat kylki kyljessä.

Sellainen on hevosen tai ponin elämää. Tällä hetkellä Ruusa elää kuuden ponin laumassa, jossa se on nuorin. Lauman matriarkka huolehtii siitä, ettei ketään kiusata. Joka ponin tarvitsemaa päivittäistä kävelyliikuntaa tulee luonnostaan, kun ponit vaihtavat heinäkasoja pitkin päivää. Aamuisin ja välillä muulloinkin vedetään kimpassa kunnon ilorallit ennen kuin rauhoitutaan syömään.

Moni tavoitteellinen ratsastaja on tosi tarkka hevosensa fyysisestä terveydestä. Henkinen hyvinvointi jää helposti lapsipuolen asemaan. Ihailen niitä ihmisiä, joille edes kisahevonen ei ole pelkkä väline vaan elävä olento, jolla on oikeus hyvään elämään.

Vaikka tämä teksti nyt on niin sanotusti vähän off-topic niin loppujen lopuksi pohdinta liittyy myös omaan oppimisprosessiini. Onhan tavoitteena se, että poni työskentelee kanssani mielellään. Kun poni on tyytyväinen ja tietää niin paikkansa kuin tehtävänsäkin, sen kanssa touhuamista voi hyvällä syyllä kutsua laatuajaksi.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Jo melkein ympyrä!

Viimeviikkoisista treeneistä viisastuneena kokeilin tänään Ruusa-neidin kanssa linjojen vetämistä ihan omin neuvoin.

Ja kas, tämänpäiväisessä irtojuoksutuksessa saatiin jo jotain järkevää aikaan. Onnistuin jopa jokusen kerran ohjaamaan Ruusan ympyrälle ympärilleni. Ympyrä onnistui, kun muistin "avata tilan" tarhan keskeltä, kun Ruusa oli lähtenyt juoksemaan aidanvierustaa. Eli siirsin linjaani hiukan kohti aitaa/Ruusan takaosaa, jolloin poni "mahtui" kääntymään kohti keskustaa.

Kyllä poni edelleen joitakin kertoja niskojaan nakellen kyseenalaisti sitä, että käskin sitä pois aidan vierestä, kun se ei ollut kääntynyt ympyrälle vaan jatkanut muina poneina eteenpäin pitkin orien aidan vierustalle tallaamaa polkua. Mutta kaiken kaikkiaan olin todella tyytyväinen.

Ollapa video ensimmäiseltä irtojuoksutuskerralta ja tältä päivältä, eroa on jo huimasti, vaikka harjoitusta on alla vain muutama kerta.

Tällä kerralla Ruusa jopa enimmäkseen kuunteli ihan kevyttä narun heilutusta, kun ensimmäisellä kerralla jouduin jatkuvasti koventamaan käskyä narun pyöritykseen, loikkimiseen, kohti juoksemiseen ja jopa poniin narulla osumiseen. Tänään minun ei tarvinnut mennä kosketusetäisyydelle lainkaan, mutta pari kertaa jouduin kyllä hyppimään ja loikkimaankin. Silti. Pienestä se on kiinni.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Ratsastus - parasta terapiaa

Tänään olen tuntenut itseni kovin energiseksi, mikä todennäköisesti johtuu pitkälti eilisen ratsastuksen onnistumisesta.Ratsastus on todellakin kuin terapiaa, silloin kun siitä saa hyviä kokemuksia.

Ratsastin vakioratsullani, joka on parikymppinen welsh B -ori. Poni suorastaan leijaili. Pitkästä aikaa sain kokea, miltä tuntuu kun tämä poni todella kantaa itsensä. Se tuntui kasvavan monta senttiä ja vatsalihakset saivat treeniä, kun ponin menohaluja piti saada ohjattua enemmän ylös kuin eteen.

Aika pitkälle ollaan tultu siitä, millaista yhteistyömme oli viime syksynä. Silloin aloitin, Ruusan emän kuoltua, uudelleen säännöllisen ratsastuksen S:llä. Koko syksyn poni oli tahmea ja pysähteli vähän väliä ähkimään kakkaa. Aluksi minulla oli vaikeuksia saada sitä ylipäätään oikeinpäin ja kun se alkoi pyöristyä, se edelleen liikkui kuin minulta olisi jäänyt käsijarru päälle.

No, ehkä siksi, että minulla nimenomaan oli koko ajan jarru päällä! Jossain vaiheessa tajusin, että kun ajattelinkin harjoitusravin ratsastamista, sisäreiteni jännittyivät. Koska S on erittäin herkkä istunnalle ja puristaminen saa sen hidastamaan, minulla oli todellakin ollut koko ajan jalka sekä kaasu- että jarrupolkimella.

Mielikuvaharjoittelusta on siis todellakin hyötyä! Ryhdyin tietoisesti muuttamaan ajatusmalliani ratsastuksesta. Aina, kun ajattelin vaikkapa sitten ravia, keskityin rentouttamaan jalkani. Tätä treenasin tietenkin myös satulassa. Ja koko ajan ollaan menty parempaan suuntaan, vaikka opettajaa en ole saanut meille vieläkään aikaiseksi varata.

Helmikuun alussa sain treenini avuksi valokuvia ja videota ratsastuksestani - äärimmäisen harvinaista herkkua! Tietenkin sekä minulle että ponille sattui huono päivä ja poni tuntui tosi väsyneeltä. Mutta se video, voi pojat että se olikin järkyttävää katsottavaa. Yritin saada ponia liikkumaan istunnalla puskemalla. Ja ylävartalo nytkytteli joka suuntaan - eipä ihme, että minulla on paljon ongelmia niska-hartiaseudun kanssa... Ja voi poniparkaa.

Videon jälkeisillä parilla ratsastuskerralla olen keskittynyt kovasti ylävartalon pitämiseen jämäkkänä. Toisin sanoen vatsalihasten aktivointiin. Olen myös pakottanut itseni vatsalihastreeniin ilman ponia, sillä ilman vahvaa korsettia ei kertakaikkiaan voi olla hyvää istuntaa ja siten hyvää ratsastusta.Selkävikani vuoksi minun olisi muutenkin tärkeää pitää keskivartalon syvät lihakset kunnossa, mutta viime vuosina olen antanut niiden löpsähtää pahemman kerran.

Mutta jo näiden pienten muutosten tuloksena on nyt parina viime ratsastuskertana ollut varsin reippaasti ja rennosti liikkuva poni, eilen siis todellakin aivan huippu. Puhun siis tällaisen puskatason ratsastajan huippukokemuksesta. Tässä vaiheessa minulle pääasia saada poni liikkumaan ylälinja rehellisesti pyöreänä ja itseään kantaen - ja ennen kaikkea oma moottori aktiivisesti hyrräten.

Viime kertoina, kun kentän keskiosa on ollut aikamoista muhjua, olen pääasiassa ratsastanut uraa pitkin ja tehnyt siirtymisiä. Napakat siirtymät ovat osoittautuneet aika pomminvarmoiksi harjoituksiksi, kun tavoitteena on saada ratsu avuille ja takaosaa alle.

Huippukokemuksia olen valitettavasti saanut vain ravissa ja käynnissä. Olen nimittäin jossain vaiheessa ratsastusharrastustani täysin kadottanut laukannostot. Ruusan emä piti laukkaamisesta niin paljon, että nosti sen vähän epämääräisilläkin avuilla ja sen laukka oli niin laadukasta, että siinä oli tumpulammankin helppo istua ja säädellä tahtia.
Ruusan emän kanssa laukka onnistui aina, vaikka könötin oudoissa asennoissa ja ohjat olivat pitkät. Kuva on otettu vuosi sitten yhdeltä viimeisistä "kunnon" ratsastuskerroilta ennen kuin poni alkoi oireilla selkäänsä ihan kunnolla. Niin nöyrästi se kuitenkin aina yritti, vaikka varmaan selkä oli kipeä jo ennen kuin poni alkoi paiskoa minua alas.

S-ponikin nostaa laukan vaikka pysähdyksestä, mutta vain juuri oikeilla avuilla. Sisälonkan pitää liikahtaa oikealla tavalla oikeaan aikaan. Ja minä touhuan aivan liikaa, joten laukannoston sijasta saan hämmentyneen pysähdyksen. Tämä on sellainen ongelma, että tuskin aivan omin voimin saan hommaa oikeille raiteille. Pakko hankkia ammattiapua.

Muutama viikko sitten kävin Sarin jumppa-istuntatunnilla hänen hevosellaan. Tämän jälkeen sain S:lläkin nostettua laukat parilla kerralla, mutta sitten ne nostot taas katosivat. Säälittävää.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Myötä- ja vastamäessä

Niin se menee elämä pienen ponin kanssa, välillä ylämäkeen ja välillä alamäkeen. En tosin ole varma, kumpi ilmaus suomeksi tarkoittaa hyvää ja kumpi huonoa.

Joka tapauksessa menneenä viikonloppuna koettiin molemmat elämän maastomuodot pikkuponin kanssa. Lauantaina yritin harjata sitä karsinassa ja sen jälkeen yritin taluttaa sitä. Tämä on malliesimerkki osastoon ei näin, sillä otin Ruusan karsinaan hieman ennen kuin lomittaja alkoi kerätä sen kavereita tarhasta karsinoihin ja Ruusalla oli vähän muuta mielessä kuin oma ihmisensä. Levottomuus ei ainakaan vähentynyt pienellä kävelyllä ympäri tarhaa.

Pitäisi aina valita oikeat tehtävät oikeaan hetkeen, ja lauantaina olisi ollut parempi mennä vain siivoamaan tarhaa ja antaa Ruusan rauhoittua hetki heinäkasan kanssa ennen touhuamista.

Taluttaminen oli melkoista neuvottelua sen suhteen, kumpi menee edellä ja päättää suunnan sekä vauhdin: se, jolla on liinan pää kädessään, vai se, jonka päähän liina on kiinnitetty. Meillä sattui olemaan tästä täsmälleen vastakkaiset mielipiteet.

Muistutin kuitenkin itseäni koko ajan siitä, että pidätteet tehdään aivan lyhyinä ja naru palautetaan niiden välillä löysäksi, joten poni pysyi ihan hyvin hanskassa. Tallin ovella jouduimme silti melko kiivashenkiseen neuvotteluun siitä, sopiko pienen ponin rynnistää talliin taluttajan ohi vai ei. Kirosanoja vaihdettiin puolin ja toisin, Ruusa jopa hiukan kokeili nostaa etujalkoja maanpinnan yläpuolelle.

Viime oppitunnilla puhuttiin siitä, mitä tehdä, kun itseltä heilahtaa kuppi nurin: pyydä jotain ihan helppoa ja anna sitten olla. Tällä kertaa päätin edellyttää, että Ruusa malttaisi sekunnin odottaa ohjeitani. Ja kas, lopulta sen pää laski ja naamalle tuli laamamaisen alistunut katse. Sillä sekunnilla talutin sen talliin.

Liekö tuo sekunnin alistuminen naksauttanut jonkin rattaan pikku-Ruusan päässä uudenlaiseen asentoon, sillä sunnuntaina uhmaikäinen teini oli yllättäen vaihtunut lauhkeaan lampaaseen. Tokihan vähän piti harjatessa kytätä ikkunasta kavereiden touhua ja hamuilla heinää turvalla, mutta olin aika äkkiä tyytyväinen. Kun valjastuskin onnistui suitsait sukkelaan ja täysin rennon varsan kanssa, päätin vielä panna suitset (ne kuolaimettomat) ponin päähän ja taluttaa pienen lenkin.

Poni käveli perässäni tallinpitäjän talon ympäri rentona ja löysällä narulla. Hiukan se toki jännittyi, kun reittimme kulki kiljuvan oriin tarhan sivusta, mutta ohitseni poni ei pyrkinyt. Ja jos se siihen suuntaan ajattelikin niin luopui ajatuksesta heti, kun hiukan nostin kättäni sen turvan eteen.

Tavoitteena oli ihan vaan saada tehtyä joku lenkki niin, ettei tulisi riitaa. Ei ollut tarkoitus varsinaisesti liikuttaa Ruusaa tai opettaa sille mitään sen kummempaa. Tarkoitus oli  luoda vähän yhteisiä positiivisia kokemuksia. Ja tämä tavoite saavutettiin.

Koko parituntisen matkan arkikotiin leijailin onnellisessa mielentilassa ja mietin, miten pienistä asioista ponin toimivuus loppujen lopuksi koostuu. "God is in the detail", sanoisi engelsmanni ja olisi kovin oikeassa.

Ainoa ongelma tässä hommassa on se, että jos opetan Ruusalle, että sen on käveltävä takanani, miten sitten opetan sille, että näyttelyssä haluankin pysytellä sen lavan kohdalla? No, kaikki aikanaan.

torstai 7. helmikuuta 2013

¿Hablas tú caballo?

Olen käynyt yliopistoaikoinani espanjan alkeiskurssin, mutta en voi sanoa puhuvani espanjaa. Näköjään puhun myös hevosta tuskallisen vähän, vaikka harjoittelulle on ollut aikaa se rapiat 20 vuotta. Kuinka totaalisen masentavaa!

Eiliset pyöröaitaustreenit ja aiemmat oppituntini ovat auttaneet minua hiukan saamaan kiinni kieliopista, mutta keskustelu hevoseksi käy vielä aika kankeasti. Osaisin ehkä espanjaksikin kysyä tietä, mutta ei se paljon auttaisi, koska en ymmärtäisi vastausta.

Siis tokihan nyt osaan hevosta sen verran lukea, että tiedän, millä mielellä se on ja niin edespäin. Mutta hienosäätö on, rehellisesti sanoen, edelleen hukassa.

Edellispäivän treenin vaikutus kyllä näkyi tämänpäiväisessä irtojuoksutussessiossa. Ruusa toimi tänään selvästi aiempaa paremmin. Edelleen käänsin sen jokusen kerran vahingossa ja edelleen siltä pääsi jokunen ärräpää, kun komensin sen pois tallatulta polulta. Kaikenkaikkiaan meni kuitenkin sen verran hyvin, että pääsimme aika varhaisessa vaiheessa vaihtamaan harjoituksen ensin harjaamiseen ja sitten valjaiden pukemiseen.

Valjaiden pukemisvaiheessa homma meni kuitenkin vetokisaksi ja kun noin sadatta kertaa talutin Ruusan takaisin treenipaikalle, se irvisteli rumasti ja lopulta molemmilla meni niin sanotusti kuppi nurin.

Sivusta tarkkaillut Sari totesi, että Ruusa protestoi monesti ihan siksi, ettei se itse asiassa ole hoksannut, mitä sen oikein pitäisi tehdä. Koska minä olen alkanut touhuta valjaiden parissa ennen kuin Ruusa on ajatellut paikallaan seisomista, se on reagoinut minun liikkumiseeni liikkumalla mukana. Ja sitten minä vedän narusta (vaikka nimenomaan tässä harjoituksessa ei pitänyt vetää) ja Ruusa vetää kahta kauheammin vastaan. Lopulta olemme molemmat vihaisia.

En minäkään varmaan jaksaisi kovin kauan olla aurinkoinen, jos joku pyytäisi minulta jotain kiinaksi ja sitten rupeaisi tuuppimaan, kun en tajunnut, että piti siirtyä. Aika noloa, että olen itse syyllistynyt moiseen ponini kanssa. (Onneksi sentään tallinpitäjä puhuu hevosta sujuvasti.)

Miten hieno pieni poni!

Totuus taitaakin olla se, että minulla on erittäin hieno poni, joka on valmis tekemään, mitä pyydetään. En vain ole osannut keskustella sen kanssa alusta asti oikein, joten sille on muodostunut tietyistä asioista vähän vääriä käsityksiä.

Hämmästyttävää on se, että vaikka teen jatkuvasti virheitä ja vieläpä saatan ojentaa Ruusaa niistä, poni kerta toisensa jälkeen antaa minulle anteeksi. Se ehkä lähtee matkoihinsa niskojaan nakellen, mutta hetken päästä ilme pehmenee ja poni tulee luokseni valmiina uuteen yritykseen.

Olen manannut Ruusan "junttimaista" luonnetta. Mutta sanotaan, että jokainen saa sellaisen eläimen kuin tarvitsee, ja Ruusa on sittenkin juuri sitä, mitä harjoitteluvarsaltani tarvitsin. Superherkän ja vähemmän anteeksiantavaisen ponin kanssa sukset voisivat olla jo aika pahasti ristissä. Mutta Ruusa jaksaa aina vaan yrittää ja uskoa minuun.

Pitänee ottaa varsasta mallia ja todeta, että yksi asia meiltä ainakin sujuu: kontakti. Tai siis ainakin Ruusa on siinä todella hyvä, eikä vain minun mielestäni. Tänäänkin irtojuoksutuksessa minun piti "vetää" Ruusa luokseni ja myöhästyin hiukan oikeasta hetkestä. Sari oli varma, että myöhäistä, poni menee heinille. En kuitenkaan antanut periksi. Ja näin varsa yllätti jopa kouluttajamme, sillä se otti kuin ottikin kutsuni vastaan ja suuntasi luokseni. Kerrankin erävoitto heinistä. (Olen kyllä pyrkinyt poistamaan heinät, mutta aina niitä vähän jää.)


Vetämiseen tarvitaan kaksi

Talutusongelmienkin pääsyyllistä saan etsiä peilistä. Olenhan minä tiennyt, että jään helposti kiinni naruun, mutta virheensä tajuaa oikeasti kunnolla vasta, kun joku (tässä tapauksessa Sari) huomauttaa siitä. "Vetämiseen tarvitaan kaksi", hän totesi.

Ihan samoin kuin ratsastuksessa, pidätteen on talutuksessakin oltava nopea ja lyhyt - ja oikea-aikainen: kun pää on jo maassa, on paljon hankalampi saada Ruusa irti heinistä kuin jos narusta nyppäisee siinä vaiheessa, kun pää vasta aloittaa matkansa. Ja heti merkin jälkeen narun on oltava löysä, vaikka pidätteen joutuisi sekunnin päästä toistamaan. Ehkä olen jäänyt pitämään narua tiukalla, koska olen ennakoinut niskurointia. Ja, epäilemättä, samalla provosoinut ponia.

Myös irtojuoksutuksessa minulta jää helposti pyyntö päälle, vaikka poni olisi jo toiminut oikein. Eiköhän tämä virhe heijastu jollain tavalla myös ratsastukseen, vaikka ratsailla muistutankin itseäni myötäämisestä aika tiheään.

Ja ihan kuin en muka tätä pidätejuttua olisi tiennyt... Mutta jälleen kerran olen toiminut vastoin parempaa tietoani. Tai jos välillä olenkin muistanut myötäykset niin seuraavalla kerralla olen taas lähtenyt vetokisaan mukaan. Vaikken ole todennäköisyyslaskennassa järin hyvä niin jopa minun logiikallani oivaltaa, voittaako vetokisan todennäköisemmin noin 250-kiloinen varsa vai 50-kiloinen omistaja.

Ja itse asiassa, kun talutin Ruusan takaisin omaan tarhaansa, se kulki perässäni löysällä narulla, rentona ja kuuliaisena. Portilla kyllä keskusteltiin pitkään ja hartaasti siitä, onko ponin mahdollista portin avaamista odotellessaan napata maasta huikopalaa vai ei, mutta kunnon vetokisa vältettiin.

Joskus talutus on kai meiltä ihan kivasti onnistunutkin:
Kävelyä Ruusan ja sen emän kanssa syksyllä 2011, ennen kuin Ruusa keksi että voi päästä irti puskemalla vauhdilla riimun painetta vasten.

Ohjasajo

Parin viime ajokerran jälkeen olen päätynyt siihen, että Sari saa olla ohjaksissa toistaiseksi, koska minä yksinkertaisesti en tiedä, miltä pitäisi tuntua ja milloin pitäisi tehdä mitäkin. Tänään kyllä todella harmitti, että kamera jäi autoon, koska Ruusa meni Sarin kanssa niin kauniisti! Sarin mukaan poni myös tuntui oikein mukavalta.

Sarin jo lähdettyä puhuin tallinpitäjän kanssa pitkään Ruusan edistyksestä. Hänestäkin Ruusa on mennyt jo parissa kuukaudessa selvästi parempaan suuntaan. Hänellä ei kyllä ole Ruusan kanssa ollut ongelmia ennenkään. Mutta sen jälkeen, kun aloitimme treenit, Ruusa on ollut kuulemma äärimmäisen nöyrä ja toimiva.

Ehkä tästä johonkin päästään, vaikka tietä onkin vielä pitkästi edessä.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Linjaa hakemassa

Kun opettajamme Sari kävi ensimmäisen kerran auttamassa Ruusan irtojuoksutuksessa, hän hoki koko ajan jotain jostain linjasta. Että Ruusa menee linjasta läpi ja toisaalta sitten minun linjani olivat vähän väliä solmussa. Tänään linjoja paukutettiinkin sitten päähän oikeastaan koko päivän ajan.

Sari kävi aamulla työstämässä minua ja Ruusaa, minkä jälkeen jatkoimme Sarin "omalle" tallille. Seurasin pyöröaitauksen laidalta Sarin työskentelyä parin hevosen kanssa. Niistä toista pääsin itsekin kokeilemaan ja lisäksi sain harjoitella linjajuttuja oikean opetusmestarin, Sarin oman Kira-hevosen, kanssa.

Ruusan kanssa on yleensä aloitettu karsinassa harjaamisesta, mutta koska se on ollut pari viime kertaa tosi rauhallinen ja rento niissä treeneissä, aloitimmekin tyhjästä tarhasta. Ruusa ei keskittynyt lainkaan, vaan pyrki vain portin luo syömään heinän rippeitä.

Sari kehottikin ottamaan ponin naruun niin, että pystyin pitämään sen poissa heiniltä. Ideana oli kuitenkin se, etten pysäyttäisi ponin liikettä narulla, vaan ainoastaan ohjaisin sillä sitä niin, ettei poni menisi heinille. Ponin piti pysähtyä itse saadakseen myötäyksen eli harjaamisen loppumisen. Jatkoin harjaamista, kunnes Ruusa pysähtyi, ja sitten talutin sen takaisin paikkaan, josta aloitimme.

Aluksi Ruusaa ei voinut joku harjaaminen vähempää kiinnostaa (olihan se toki kuolemassa nälkään, sillä omassa tarhassa oli enää heinän rippeitä jäljellä), mutta sitten Sari käski harjata reippaammin ja jostain makeasta kohdasta. Johan alkoi sujua! Ruusa osaa itsekin näyttää turvalla, mistä sitä kutittaa, joten oikeiden paikkojen löytäminen ei ollut vaikeaa. Kun Ruusa pari kertaa seisoi hienosti keskittyen touhuun, päästettiin se irti ja yritin saada sitä juoksemaan.

Niin, yritin. Itse asiassa Ruusa kyllä juoksikin, sen verran että pääsi "irtoamaan",  ja heti takaisin heinille. Se linja, se linja... Kun Sari näytti mallia, Ruusa juoksi pienillä narun heilautuksilla sinne minne pitikin. Kun minä yritin, Ruusa juoksi aidan viertä ja yritti sitten joka kerta takaisin heinille.

Jos tämänpäiväisestä hommasta jotain hyvää seurasi niin ainakin Sari sai vähän vatsalihastreeniä - nauramalla meille. Ruusan "kiroilu" oli kuulemma niin hauskan näköistä. Ruusan nyt vaan on vielä vähän vaikea sulattaa sitä, että MINÄ komennan sitä (eikä päinvastoin). Jos Ruusa osaisi puhua, aikamoiset ärräpäät siltä varmaan pääsisivät. Mutta koska se ei (ehkä onneksi) osaa suomea niin se joutuu tyytymään niskojen uppiniskaiseen nakkeluun. Sari ajatteli ottaa "kiroilua" joku kerta vähän nauhalle, että minäkin näen kunnolla, kuinka huvittavaa se on.

Narun käyttöä ja varpaiden sojotusta

Sari huomautti, että minulla on myös aika hermostunut tyyli huiskia narulla, sellainen nykivä ja vähän epämääräinen. Pitäisi olla rauhallinen ja heiluttaa narua (noin metrin pätkällä) ensin kevyesti edestakaisin ja jos apu ei mene läpi, alkaa pyörittää narua ensin rennosti ja jos poni ei tottele, pyöritystahtia voi kiihdyttää. Jos poni oikein niskuroi niin voi syöksähtää sitä kohti tai hyppiä. Ja ihan viimeisenä keinona naru voi osuakin poniin. Muutaman kerran oli kyllä heitettävä Ruusaa narun päällä, koska se kertakaikkiaan ei katsonut tarpeelliseksi totella.

Aika hyvän mielikuvan oikeanlaisesta narun liikkeestä sain, kun Sari käski ajattelemaan, että naru liikkuu kuin keinu. Itse omaksumani narunkäyttötapa saattoi olla lähempänä ruoskaa...

Niin, ja se linja. On minulle kyllä kiropraktikkokin joskus sanonut, että lantio on vinksallaan yhteen suuntaan ja ylävartalo toiseen, niska vielä kolmanteen. Tässä juoksutushommassa vaan kuulemma pitäisi olla koko kroppa - jalkateriä myöten - samaan suuntaan ja vielä se narun liike samassa linjassa.

Näitä ajatuksia pääsin kokeilemaan Kira-hevosen kanssa. On ehkä helpompi sitten saada Ruusaakin tottelemaan, jos ensin itse tiedän, mitä olen pyytämässä. Aina välillä olen ollut vähällä moittia ponia kääntymisestä, vaikka Sarin mukaan itse pyysin sitä tuomalla linjani sen eteen. Aina vaan se hiton linja!

Kiran kanssa pyöröaitauksessa meitä oli sentään yksi, joka oli sisäistänyt linjojen olemuksen. Aina välillä se kääntyi katsomaan minua kohteliaasti, että "anteeksi, mitä tarkoitit", mutta aika äkkiä rupesin saamaan narun päästä kiinni. (Tätä ennen olin jo seurannut Sarin työskentelyä kahden hevosen kanssa pyörössä, joten kenties joku herne oli saattanut toisensa jo jossain kohdata.) Pyörössä toki on helpompikin pitää hevonen sopivalla uralla kuin suorakulmion muotoisessa tarhassa, jossa kaiken huipuksi on edelliseltä ponilta jääneitä heiniä.

Joka tapauksessa ajatus linjasta alkoi jollain tapaa hahmottua. Ja siis ihan totta omaan kehoon pitää näemmä vähän keskittyäkin eikä vaan huiskia vähän sinnepäin. Kehonhallinta on maassa yhtä tärkeää kuin hevosen selässäkin.

Hevonen tulkitsee jokaisen varpaan sojotuksenkin jonkinlaiseksi merkiksi. Ja minun varpaanihan elävät ihan omaa, ylävartalosta erillistä elämäänsä.

Jotain oivallusta

Kuten kaikki suuret asiat, hevosen ohjaaminen sillä hiton LINJALLA on oikeastaan aika simppeliä.
1) Mietitään, mitä hevoselta halutaan (myönnän, olen hyvin usein liikkeellä fiilispohjalta ja kadotan punaisen langan ennen kuin ehdin saada edes yhtä kuviota valmiiksi).
2) Varmistetaan, että hevosella on mahdollisuus toteuttaa suunnitelma (eli ei esim. seistä niin lähellä hevosen takaviistossa, ettei se pysty toteuttamaan kääntymispyyntöä).
3) Otetaan se linja ja pidetään siitä kiinni.
4) Kun hevonen tekee, mitä halutaan, lopetetaan pyyntö - eikä yhtään aikaisemmin (alkuun voi tyytyä siihen, että hevonen ajattelee siihen suuntaan, mihin piti).
5) Jos hevonen lopettaa tehtävän kesken, pyydetään uudelleen.

Jos halutaan, että hevonen liikkuu eteenpäin, paine asetetaan sen taakse, jos halutaan sen hidastavan, painetta pannaan sen eteen. Lapaan kohdistuva liike saa hevosen kääntymään ihmisestä poispäin, takaosaan kohdistuva liike ihmistä kohti. Jos haluaa hevosen jatkavan ympyrällä, paine on pidettävä hevosen keskikohdassa.

Tämä viimeksi mainittu saattoi olla ratkaiseva oivallus, sillä tähän asti olen ollut aivan hukassa siitä, miten minun pitäisi jatkaa sen jälkeen kun Ruusa on lähtenyt liikkeelle. Sari sanoo aina, että en antanut ohjeita, miten jatkaa - no ehkä siksi, etten ole tajunnut, miten niitä ohjeita itse asiassa annetaan!

Harjoittelimme Kiran kanssa myös "vetämistä". Kun hevosen korva oli minuunpäin eli se kuunteli, piti lähteä peruuttamaan kyykyssä/kumarassa, vähän hevosen takaosaa kohti kaartavalla uralla.

Vaativampi versio oli sellainen, että piti peruuttaa suoraan niin, että hevonenkin suoristui, ja sitten kääntää hevonen ja lähettää se toiseen kierrokseen. Tämä tapahtui ottamalla tila hevosen toiselta puolelta omalla rintamasuunnalla ja narulla. "Vetäminen" on haasteellisempi juttu kuin hevosen liikuttaminen itsestä poispäin, koska hevosen voi kyllä pakottaa liikkumaan muualle mutta sitä ei voi pakottaa tulemaan luokse (ainakaan silloin kun se on irti). 

Huomenna kokeillaan taas Ruusan kanssa, saapa nähdä raksuttelevatko rattaat pääkopissamme sitten yhtään reippaampaa tahtia.

Luottamustreeniä

Tänään sain muuten myös kokeilla ujon 8-kuisen varsan kanssa ystävystymistä. Muutaman hyvän hetken pilasin nostamalla käteni liian hätäisesti ja meni lopulta varmaan puoli tuntia ennen kuin varsa antoi minun ottaa itsensä kiinni.

Kiinni ottamisen asteelle päästiin ihan sillä, että lähestyin varsaa käsi ojossa (koska se säikähti aina kättä), kunnes se teki sen, mitä toivottiin.

Aluksi sen piti vain katsoa minua, jolloin laskin käden ja peräännyin. "Muista, ettet ole myödännyt, jos tuijotat sitä", joutui Sari alkuun huomauttamaan. Jos varsa lähti karkuun, pidin käden ylhäällä niin kauan kunnes se pysähtyi ja katsoi minua.

Vähitellen nostettiin vaatimustasoa, kunnes varsan piti sietää turvan silitys. Ja sitten riimusta tarttuminen. Eikä se riimusta kiinni ottaminen ollut varsasta sitten oikeastaan enää yhtään jännää, eihän turvan silittäminenkään siltä ollut henkeä vienyt.

Aika hienoa! Olen jotenkin aina ajatellut olevani parempi herättämään hevosissa luottamusta kuin kunnioitusta, mutta harjoitusta tarvitaan tässäkin.

Kaiken kaikkiaan siis opettavainen päivä hevosten maailmassa, kiitoksia siitä kärsivälliselle opettajalle Sarille.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Tähän asti tapahtunutta

Tapahtuipa eräänä päivänä, että kolmekymppiselle poniharrastajalle tarjoutui tilaisuus ryhtyä ponin omistajaksi. Eikä ihan minkä tahansa ponin, vaan teini-iästä asti haaveena olleen mustan kaunottaren. 15 vuoden aikana musta oli toki jo vähän harmaantunut, mutta oli ponikin ehtinyt kerätä mainetta kisakentillä ja tehdä pari varsaakin. Uskomatonta mutta totta, unelmatkin toteutuvat joskus, vaikka sitten viiveellä.

Aina oli ollut haaveena saada tästä ponista itselle varsa. Haave tuntui mahdolliselta sikälikin, että parikymppisellä tammalla oli ostohetkellä päivän ikäinen varsa alla. Oriksi valikoitui tuttu ori, maailman kiltein ja muutenkin mallikas, tuomaan varsan luonteeseen herkkyyttä ja pehmeyttä. Toiveena sievä tammavarsa, emänsä kaltainen mutta hiukan pehmeämpi luonteeltaan. Lisätoiveena oli, ettei varsa olisi rautias, vaikka isä olikin.

Ja olihan se tamma, ruunikko.

Muutaman tunnin ikäinen Ruusa oli jotain niin hellyttävää.
Päivän vanhana, ensimmäisellä ulkoilulla riitti jo vauhtia.

Ensikasvatistaan häkeltynyt ponitäti pallutteli - näin jälkikäteen ajatellen - varsan ihan piloille. Varsa sai tulla iholle, olihan sen kanssa kiva pusutella. Varsa oli alusta lähtien rohkea eikä vahva tahtokaan jäänyt piiloon.

Ponitäti pallutteli pienen rohkelikon piloille.
 Tuo poniharrastaja olen minä. Ja tuo varsa on minun Ruusani, nyt jo 2-vuotiaaksi kääntynyt.

Tokihan minä olin alusta asti sitä mieltä, että varsalle on rajat näytettävä. Tein sille heti selväksi, ettei ihmisiin kosketa hampailla eikä lähestytä laukalla tai niskoja nakellen. Varsa opetettiin heti riimuun ja talutukseen, harjaamiseen, kavioiden nosteluun ja muuhun välttämättömään. Mutta muuten se sai kasvaa aikalailla hemmoteltuna prinsessana. Asiaa ei auttanut se, ettei myöskään emä koskaan komentanut varsaa. Muita laumatovereita varsalle ei ollut tarjolla (näin en tee enää ikinä).

Noin kuukauden ikäisenä asento alkoi olla jo aika itsevarma.

Lepsuuteni kostautui jo ennen vieroitusta. Talutukseenhan varsa oli opetettu ja käsiponinakin se oli ollut kun emällä ratsastin, mutta yhtäkkiä Ruusa päätti ottaa hatkat. Ja kerran irti päästyään se kokeili samaa joka välissä. Pari kertaa pääsi irti.

Muutaman kuukauden iässä poni alkoi huomata omat voimansa.

Vieroitus sekoitti Ruusan hetkeksi, koska se olosuhteiden pakosta tapahtui kertarysäyksellä: varsa koppiin ja uuteen talliin. Pian Ruusa kuitenkin alkoi kiivetä laumahierarkiassa ja saada itsevarmuutensa muutenkin takaisin.

Melkein koko yksivuotiskautensa Ruusa oli sairas.1-vuotiskesään mennessä olinkin vakuuttunut siitä, että minulla oli mahdottoman kiltti ja mallikas nuori poni. Sain sen klinikkareissuillakin yksin lastattua ja kuskattua, klinikoilla se käyttäytyi hienosti. Taluttaessa se käveli pää painuksissa takanani.

Kun Ruusa oli viimein tervehtynyt, oli aika aloittaa ajo-opetus. Kutsuin paikalle naapurissa asuvan lh-tyylisen valjakkokuskin, Sarin. Ensitöikseen Sari totesi, että by the way, ponisi ei kunnioita sinua lainkaan.

No, tokihan olin huomannut, että Ruusa katsoi voivansa esim. hinkata minuun päätään. Mutta en pitänyt tällaisia pikkupulmia varsinaisena ongelmana, koska ponihan toimi joka tilanteessa. Sitäpaitsi Ruusa rakasti minua niin paljon, että laukkasi hehtaarin kokoisen laitumenkin toisesta päästä luokseni höristen, kun kutsuin. Eikö tämä itse asiassa ole jokaisen hevostytön unelma?

Mutta nyt, kun ponin olisi pitänyt ruveta hommiin, se ryhtyi järjestelmällisesti kyseenalaistamaan kaiken. Missään tapauksessa se ei ole ilkeä, mutta pystyyn hyppiminen, pukittelu ja jopa se pikkuvarsana opittu narussa ryöstäminen ovat olleet keinovalikoimassa.  
Ajamaankin päästiin jo ensimmäisellä opetuskerralla, tämä kuva toiselta kerralta.

Alkuvuodesta 2013 tajusin, että olin tullut hevosharrastuksessani tienristeykseen. Voisin valita joko tähänastisen tien, mutta se tarkoittaisi jatkuvaa valtataistelua ja kenties tulevaisuudessa myös hurjia vaaratilanteita tämän kovapäisen ponilapsen kanssa. Tai sitten voisin itse nöyrtyä ja aloittaa alusta.

Päätin aloittaa alusta. On lievästi sanottuna turhauttavaa, että yli 20 vuoden hevosharrastuksen jälkeen ei yhtäkkiä osaakaan mitään. Ei harjata omaa poniaan, ei taluttaa tai juoksuttaa sitä, ei kertakaikkiaan mitään.

Kun aloitin varsaprojektin, ajattelin, että minä opettaisin varsaa. Taisikin käydä niin, että varsa opettaa minua. Siksi aloitin tämän blogin. Pohtiakseni, purkaakseni tuntemuksiani, seuratakseni kehitystämme. Olen aina ajatellut kirjoittamalla.

Ehkä jonakin päivänä uskallan myös julkistaa tämän blogin - minä, jonka mielestä blogit ovat aina olleet ehkä turhinta maailmassa. 

P.S. Ai mitä tapahtui sille harmaantuneelle emätammalle? Kesällä 2012 jouduin tekemään raskaan päätöksen ja kaunis musta laukkailee nyt kivuttomana ikivihreillä laitumillaan.